Artun ja Iivarin Maailma

Pitkästä aikaa

2012-01-31T20:23:00.014+02:00

Huhuu, täällä ollaan:)

Ei ole snautserit maan alle olla kadonnu eikä maailmankartalta pudonnu, ihan hengissä ja hyvissä ruumiin ja sielun voimissa kaikki. Anteeksi vain kaikille poikain uutisia kaivanneille pitkähköksi venähtänyt hiljaiselo blogissa. Nyt täytynee vähän kirjotella vuoden alun kuulumisia ettei hurveloita vallan unohdeta.

Vuosi on vaihtunut ja tammikuukin jo kääntymässä helmikuuksi. Kevättä kohti mennään vinhaa vauhtia. Siitä jo merkkinä päivä päivältä lisääntyvä valoisa aika. Enää ei tarvii pilkkopimeässä työmatkoja ajella.

Tammikuun myötä alkoi vihdoin se meidän kauan kaipaama ja odottama talvikin, ihan toden teolla. Siitä on kyllä nyt sitten nautittukin täysin siemauksin. Oli se pitkä sadekausi niin kamalaa että meinashan siinä pää hajota ja järki kadota. Joten voi tätä iloa kun loskan lotinan jälkeen saa kuunnella lumen narskuntaa tossujen alla ja synkän pimeyden sijaan katsella lumista maisemaa ja kuuraisen valkeita puita jotka omalta osaltaan antaa valoa pimeälläkin kulkiessa. Ainaisesta kuratassujen kuurauksesta on päästy, nyt riittää kuurapartojen sulatus ja pakkaslumen poisto anturoiden välistä. Siinä auttaa pojat ja putsaavat toistensa tassuista irtoavat lumipallukat matolta suihinsa. Ja ulkoa tultua molempien turkissa on raikas pakkasen tuoksu. Välillä saanu autoa kaksin käsin kaivaa lumikinoksen alta, ja kohta taas sama uudestaan kun lunta tupruttanu yöt päivät läpeensä. Nyt kirkas tähtitaivas ja pirtsakka pakkanen kipristelee varpaita, poskenpäitä ja sormia.

Lomaviikko mulla sattui passelisti loppiaisen jälkeen, juuri kun sadekausi loppui ja talvi alkoi tehdä tuloaan. Mikäs sen parempaa, KESÄlomalla;) Ulkoilua tuli päivittäin harjoitettua pitkän ja vähän vielä sitäkin pitemmän kaavan mukaan. Enempikin olis mieli tehny. Mutta mun jalat:( Välillä vaan oli pakko niitä leppuutella ja rentouttaa. Vaikka sisätiloissa olo niillä säillä tuntuikin tosi turhalta. Mutta minkäs teet kun ei jalat jaksa niin ne ei jaksa vaikka kunto muuten kestäsi. Mulla on vanhat jalat...

Lomaviikolla käytiin pitkästä aikaa Neallakin ja Arttu pääsi pitkään ja hartaasti kasvatetusta karvaturjakkeestansa eroon. Näyttäis siinä muhkean karvakasan ohella lattialle tippuneen muutama vuosikin. Sen verta hulvatonta ja vallatonta on vanhemman 6,5 v herran meno ollu sen jälkeen. Iivarin huumorintaju ei aina oikeen taho kestää kun ’isoveli’ ulkona alkaa hillua ja esittää raisunlaisia leikkiin kutsurituaalejansa. Hiukka huumorintajuton kaveri tuo Iippa välillä.

Kameraa ei ole kamalasti tullu mukana pidettyä, mutta tässä jokunen tammikuun aikana otettu.

Juna meni justiinsa, toteaa Iivari

Arttu ja talviturkin turjake

Kuuraisia nassuja lumisia tassuja

Arttu kävi Nealla;)

Hangessa

Hei, tääl on vaikka mitä kivaa!

Mulla on raastinrauta kurkussa ja silmiä kirveltää, nytkö se talvilentsu iskee??? Mentävä keittämään kuppi kuumaa ja asettauduttava leposentoon. Pojatkin odottelevat stiksejänsä purtavaksi. Josko tuo tyttöjen (kuinkas muuten) perään vonkuva Iivarikin rauhottusi aloillensa.

Hyvää helmikuuta! Lupaan tästedes olla uutterampi kirjottaja....

FRW-11 diplomi

2012-01-06T22:22:00.002+02:00

Nyt se on virallisesti todistettu:

Vuodenvaihteen toivotuksia ja toiveita

2011-12-29T20:45:00.003+02:00

Kuonot kohti vuotta 2012! Toivotamme kaikille blogin seuraaja-ystävillemme erinomaisen mukavaa tulevaa vuotta!

Ja toivomme mahdollisimman rauhallista, lue: paukutonta (niin, siis rakettien osalta paukutonta, niitä muita paukkujahan saapi aattona vähän ollakin...), vuodenvaihdetta niille ken rakettien räiskeestä ei pidä. Me ei pidetä ja siltä osin toivotaan että olisi jo sunnuntaiaamu ja rauha vallannut maan yön melskausten jäljiltä. Pojat ei järin paniikkiin mene paukutteluista muttei niistä tykkääkään. Joten sen tietää jo etukäteen että lauantai-iltana ei tarvitse ulkoilla. Täytynee pitkät lenkit ajoittaa passelisti niin että kuuden pintaan ollaan taas kotosalla. Siihen aikoihinhan ne melskeet tuppaa alkamaan. Ei sen puoleen, onhan niitä jo kuulunut, yksittäisiä pamauksia pitkin viikkoa, eikä mitään pikkupapatteja vaan ihan kunnon raketteja ne on ollu. On se piru kumma ettei niitä malteta säästää h-hetkeen. Yhtään en pahakseni pistäis jos kiellettäs kokonaan moinen. Meidän kotikaupungissa taitaa olla kaupungin ilotulitus jo aikaisin illalla, muistaakseni klo 19. Jää puolille öin sitten 'vain' yksityisten tulitteet. Toivoa sopii että selviävät kaikki ilman vahinkoja.

Tietysti myös toivomme, hartaammin kuin mitään muuta, että tulis nyt se talvi jo vihdoin!!! Kun ei kerta tänä vuonna enää, niin edes heti ensi vuoden alkupäivinä. Säästä nyt ei viitsi sen enempää kommenttia heittääkään. Mitäs tuosta edelleen olis sanottavaa, jälleen kerran kun tuulee, sataa ja rapa roiskuu. Noh, täytyy olla iloinen että sentäs välillä on vähän virkeämpi keli, niinkuin eilen kun oli pikkupakkanen ja kuivaa. Vaan eipä tuota iloa kauan koskaan kestä, aamulla taas lotisi vesi virtanaan ikkunoihin. Mutta onhan se yksikin päivä jo jotain mistä kannattaa iloita;)

Eli sen pitemmittä turinoitta: ONNENTÄYTEISTÄ UUTTA VUOTTA!!!

Vuosi lopuillaan

2011-12-26T15:52:00.016+02:00

Uudenvuoden aattoa lukuunottamatta tämän vuoden juhlat on nyt sitten juhlittu.
Joulunpyhät päättyy myrskysissä merkeissä. Yöllä se alkoi, ja koko päivän on jatkunut. Ihan mieletön myräkkä. En moista muista kokeneeni aivan äsken. Valot välillä vilkkuu, ja äsken piti jo konekin sammuttaa varuiksi, mutta toistaiseksi ollaan saatu sähköt pitää. Niin ei uutisten mukaan valitettavasti ole kaikkialla.
Meitähän ei pienet tuulet pelota ja aamusella käveltiinkin pitkä lenkki rantaan tuulentuiverrusta ihmettelemään. Ja huhhuh, kyllähän se tuiversikin. Jos olis jäätä ollu tienpinnalla, ei olis askelia tarvinnu ottaa, takatuuli antoi sellasta kyytiä että hajareisin piti seistä että pystyssä paikoillaan pysy. Arttukin otti tukevan asennon kuono kohti tuulta,
mutta Iivarin piti välillä käydä ihan istumaan. Junnusta kai alkoi tuntumaan että kohta lähtee myrskyn matkaan koko mies.Vesi on rannassa vallannu alaa syksyn ja talven sateiden myötä. Ihan rannanvarteen missä yleensä pystyy kävelemään, ei ollu mitään asiaa, kuivinjaloin ainakaan. Tuossa yhdessä kuvassa näkyvän koivuryhmän takana on normaalisti vielä jokunen metri veteen. Nyt on koivut ja kaikki muutkin rannanvieren puut vedessä. Ja sitäpaitsi eihän sitä uskoisi ellei tietäisi että nää kuvat on otettu JOULUkuun 26. pvä!!!!
Eihän sitä voinu ku hämmästellä ja kummastella.
Ihmetystä ja ihastusta aiheutti rantaan ajautunut jääkin, eikä poikia olisi sieltä saanu pois millään. Varsinkin kun löytyi vielä myrskyn irrottamia ja aaltojen rantaan tuomia kaisloja ja oksia ja muut rojua millä leikkiä.
Nyt edessä paluu arkeen, jokunen työpäivä ennen vuodenvaihteen juhlistamista. Ja sitten kenties päästään lomailemaankin...
Hyvää vuoden viimeistä viikkoa!

Me käymme Joulun viettohon

2011-12-22T20:25:00.008+02:00

... helinää, helskettä pienten tiukujen,
on korvia, tassuja, pulleita massuja,
häntiä vilisten ...

... ei itkeä saa, ei meluta saa,
tonttu voi tulla ikkunan taa ...

Lämpöä ja valoa Jouluunne
toivottaa Tonttupartio Arttu ja Iivari

Oleilua

2011-12-18T10:48:00.010+02:00

Tämä viikonloppu se on menny sitte ihan ite eestänsä. Mitään järkevää ei ole tullu tehtyä, jos sellaseksi ei lasketa kaupassa käyntiä ja ruoan laittoa. Ja tietenkin ulkoilua. Johon ei oikeen motivaatiota ole löytyny siihenkään kun keli viime aikojan tapaan on ollu pimeä, harmaa, märkä, kurainen, satanu vuoroin vettä vuoroin räntää. Ei voisi tympeempää olla. Äsken kun aamulenkki tehtiin, tuntu ettei koiriakaan huvittanu kamalasti koko homma. Nyt pötköttelevät aloillaan. Iivari käy välillä luona etukropallaan syliin hivuttautuen kun olen aikaani koneen ääressä viettänyt. En keksi mitään tähellisempääkään. Vaikka olishan sitä. Ei vaan löydy inspistä mihkään.
Kun ei ulkona ole kannattanu kameraa mukana pitää niin laitetaas tähän jokunen poikien sisätouhuista.
Pojat aamu-unisina pötköttelee vierekkäin ja Iippa 'hoivaa' Arttua.
Arttu ruokailun jälkeisissä turpavärkin putsauspuuhissa ja ruokalevolla koirahuoneen sängyllä. Joidenka toimenpiteiden jälkeen herran turpavärkki on sen näkönen että siihen on lautasliinaa eli -lakanaa käytetty, karvat sojottaa ilosesti joka suuntaan. Sänky puolestaan on sen näkönen että siellä on snautseri tai kaks myllänny. Ja kyllä se sänky aika ajoin ihan ihmisten malliinkin pedataan. Ei vaan kauan kestä kun on taas snakut sen 'pedannu' oman mielensä mukaan.
Eipä tässä auta kuin elää toivossa että kyllä tämä keli tästä vielä kirkastuu. Ja kai se kirkastuukin, tiedä sitte millon?! Ei tohdi pidemmän ajan sääennustuksia kattellakaan, täytynee ottaa päivä kerrallaan ja aamusin kuulostella ropiseeko vesi ikkunoihin vai mitä sieltä taivaalta annetaan.
Hyvää uuden viikon, vuoden toiseksi viimeisen, alkua!

Sensuroitu

2011-12-15T20:19:00.003+02:00

Tämä teksti on sensuroitu.

Jollakin nimittäin paloi käämit. Jaa miksikö? No kun taas tuli vettä taivaan täydeltä kun lähettiin ulos. Joulukuun 15. pvä!! Ja piti vielä olevinaan pitkästi kiertää. Ilman koiria ja niiden välttämättömiä tarpeita olisin niiltä sijoiltani kääntyny takas kotiin kun noin viiden minuutin jälkeen oli tossut ja housut läpimärät ja lippiksen lipasta valui vettä vuolaana virtana. Vaan olihan se kierrettävä edes jotenkin. Kun kerran oltiin sateen aikana lähetty. Just aikasemmin ei satanu, eikä sitte ku taas kotia päästiin. PIIPPIIPPIIP, että rupesi ketuttamaan. Tosissaan.
Noh, poikien kuivauksen jälkeen pyykit koneeseen ja pitkä tovi innokkaiden partojen kanssa eteistottistelua. Jota ei ollakaan aikoihin kunnolla harrastettu. Joten ihan hyvä ja hyödyllinen ilta sitten kaikenkaikkiaan. Yritettävä sopeutua vallitsevaan ilmanalaan eikä aina valitettava .......
Nyt pyykit koneesta kuivamaan, iltapalan tekoon ja unten maille.
Hyvät yöt ja varmaankin sateista viikonloppua!

I'm dreaming of a White Christmas ...

2011-12-14T20:32:00.003+02:00

… ja mitenköhän sen taas sanoisi …
Olishan tähän luullu jo tottuvansa. Niin pitkään tätä on kestäny. Tätä pimeyttä ja märkää nimittäin. Muutamaa kuivempaa ja aurinkoisempaa päivää lukuun ottamatta. Mutta taas tänäkin aamuna vähän lässähti kun ensimmäinen ääni herätyskellon jälkeen oli veden lotina ikkunalautoihin. Tai räntäähän se oli, tai jotain siltä väliltä. Oli mitä oli, sitä tuli vaakatasossa taivaan täydeltä.

Niinhän se oli taas sadevermeisiin sonnustauduttava aamulenkille lähettäessä. Ei taida tänä "talvena" olla toppavaatteille paljo käyttöä. Aamuista iloa ei paljon lisänny että taas oli pitkältä matkalta katuvalot sammuksissa. Kävelimmä siis autojen valoja lukuun ottamatta totaalisessa mustuudessa. Siinä partojen perässä paarustaessani, pimeydessä sohjon lennellessä polviin asti, erehdyin välillä jopa pohtimaan, että miten helppoja on aamut ihmisellä jolla ei ole koiria … No ei vaan, enhän minä tosissani, eihän sellaista elämää kestäs millään. Liian helppoahan se olis, ei kuratassuja...
Mutta sää kuin sää, periksi me ei anneta. Ihan normaali lenkki taas tehtiin, eikä yhtään oikastu. Vaikka vähän mieli tekikin.. Vähän pikasemmin tosin tassuteltiin kuin paremmalla kelillä. Kun tuntu ettei jätkätkään rännän vihmoessa silmiin oikeen välittäny turhia ulkona olla, ja meno oli melko ripeetä eikä matkan varrella pysähytty lumessa, siinä vähässä mitä paikoin vielä on, kierimään tai muutenkaan pelleilemään.

Mutta eipä hätiä mitiä, viikon päästä jo alkaa päivä pidentyä. Joten hyvästihän tässä ollaan jo voitonpuolella. Vaikka saisihan sitä lunta ja pakkasta vielä tulla...

Jouluvalmistelut on tehty. Joulutervehdykset viety postiin. Ne muutamat mitä enää perinteisesti kirjoitan. Samoin pieni lahja eräälle nuorelle herralle jätetty postipukin konttiin perille toimitettavaksi. Muita lahjoja ei onneksi tarvii hankkia kun näin ollaan vuosikymmeniä sitten sovittu. Järkevää. Snautsereille toki pitää jotain pakettiin pistää. Vaikka koirani tuntien uskon, että niille se kaikkein paras lahja on hyvä ilma ja energinen äitee (tai ainakin se energinen äitee) jotta pääsevät ulkoilemaan yllin kyllin, ja vielä vähän enemmänkin.
Nyt voidaan siis rauhassa odottaa pitkää pyhää. Joka tosin ei tänä vuonna paljon normaalia viikonloppua pitempi ole.
Meikäläistä ei saa mukaan hysteeriseen joulumaniaan mikä taas tuntuu tällä hetkellä joka puolella vallitsevan. Menee yli mun ymmärryksen. Joulun tunnelma tulee ihan jostain muusta kuin kamalasta tohottamisesta. Kynttilänvaloa, rauhaa, kiireetöntä oleilua, hyvää seuraa, glögiä, pipareita ja muita herkkuja... Aattoaamun uunipuuroa unohtamatta, yön yli hautunutta. Siitä alkaa hyvä päivä:)

Mutta tuohon on vielä jokunen tovi. Sitä paitsi tässä alkaa jo mielissä siintää parin viikon päästä alkava Loma. Josko sitä jo talvilomaksi voisi kutsua vaikka kesäloman rippeitä onkin? Jää nähtäväksi.

Mikä lumi???

2011-12-10T09:59:00.004+02:00

Voi rähmä. Niinhän siinä kävi että illan isoista toiveista huolimatta eihän täällä mitään pikkupakkasta ole. Jo yöllä heräsin siihen että vettä lotisi taivaan täydeltä. Ja jatkuu. Tiet on veden ja sohjon vallassa. Tuulee. Eli kaikenkaikkiaan keli joka ei houkuttaisi lenkkeilyyn. Vaan, minkäs teet kun kaksi energistä snautseria napittaa silmillään että jokos mentäis, niin mentävähän se on, vaikka vähän lentsukin vaivaa. Iloista lauantaita siis!

Iivari jälleen aloitti aamunsa lehden lukemisella,
eikä paljon mitään jääny muille enää...

Lumipalleroita

2011-12-09T19:23:00.015+02:00

Ihanaa! Nyt sitä lunta sitten tulee. Oikeen reilusti ja tuikean tuulen saattelemana. Tosin, vaikken nyt heti valittamaan ala kun tätä olen jo pitkään ja hartaasti toivonu, ajokeli ei ollu kovin ihana, aikamoista köröttelyä piti tänäänki motarillakin, näkyvyys kun oli olematon. Mutta onneksi ei ole pitempi matka mentävänä joten kyllähän sen kestää. Kun ei ole kiire, eikä tuolla kiirettä passaa pitääkään.

Pitäsi nyt vaan pikkupakkasen ettei huomenna tarvii sohjossa tallustella. Ehittiin lenkille ennen aura-autoja (onkohan ne kesälomilla vielä...??) ja pojat sai pomppia hangessa (kai tota jo voi/saa hangeksi kutsua...??) ja maistella uutta lunta ja riekkua. Hiki tuli mulle vaikka mihin osui, niin paikoin oli viima tosi pureva ja kävi naamaan. Niin on märkää lumi että Arttu keräsi alta aika yksikön isot lumipallot tassujen koristuksiksi. Mutta sitä herraa ei moinen haittaa eikä kertaakaan yrittäny niitä pois ottaa. Iivari sen sijaan, vaikka sen tassukarvoihin ei märkäkään lumi heti niin helposti tartu, mutta nuorempaa herraa häiritsee vallan mahottomasti pienetkin pallukat ja oli niitä vähän väliä yrittämässä nuolla lipsuttaa pois. Noh, eiköhän tuo niihin talven jatkuessa, jos niikseen tulee, totu. Minä kun olen sen verta ilkiä emäntä etten jokaista pientä palleroa ala matkan varrella irrottelemaan. Hyi olkoon minua:(
Vaikka pimeää oli, niin olihan se otettava kamera matkaan mukaan. Tiedä kuinka monta kertaa sitä enää tänä talvena saa lumisia snautserinpoikia kuvata. Tässä siis talven ensimmäiset lumisnautserit:)
Nyt käydään vielä pissalenkityksellä, sen jälkeen ryhdymme rauhallisen viikonlopun viettoon. Pitää yrittää karkottaa uhkaava flunssanpoikanen, ettei mene vapaat sairasteluun. Vaan eiköhän se tästä kun saa kunnon yöunet.
Aamun valjetessa lähettävä uudemman kerran kameran kera ulkoilemaan ja tallennettava talvea. Hyvää, reipasta ja valkeata viikonloppua itse kullekin, missä olettekin!

French Winner 2011 :)

2011-12-06T16:45:00.003+02:00

Ranskasta tuli Nealle vihdoin viimein Iivarin heinäkuisen voittajanäyttelyn diplomi ja herra on nyt siis virallisesti Ranskan Voittaja 2011 eli FRW-11!!

Iivarihan sai kyseisessä näyttelyssä sertin joka oikeutti voittajatitteliin, mutta matkassa oli monta mutkaa ennen kuin titteli saatiin vahvistettua. Parempi myöhään ... :=)

Joulukuun 6.

2011-12-06T09:21:00.002+02:00

Hyvää Itsenäisyyspäivää!

Iivari herätti vasta vaille 9, taitaa poika olla väsynyt.
Snautserien itsenäisyyspäivän aamun ohjelmassa lenkille lähtö. Maa on vielä valkoinen:)
Sitten Tuntematonta Sotilasta telkkarista. Ja rauhaisaa oloa.

Lunta!!!

2011-12-05T20:14:00.005+02:00

Jee, saatiin tehdä tämän kauden ensimmäinen lenkki lumessa tallustellen! Tai aika märkäähän tuo on, liekö enempi räntää, lämpötilakin nollassa. Mutta sen verran sitä on, parisen senttiä, että maa ja puut on valkoisia. Ihanaa! Heti paljon valoisamman oloista. Matkanteko tosin oli aika verkkaista kun poikien piti edetä askel askelelta hyyyviiiin hiiiitaaaaaasti, joka ikinen lumessa näkyvä tassunjälki haistellen ja tarkasti tutkien. Kai se luminen maailma niiden nenään tuoksuu ihan erilaiselta kuin vetinen sellainen. Eikähän tuota ole aikoihin saanut kokea. Ja pitipä sitä lunta ottaa suuhunkin ja maiskutella ja muistutella mieliin että miltä se valkonen aine oikeen maistuukaan. Hyvää taisi olla kun vähän väliä oli herrojen turpa lunta kitaan hamuamassa:)
Tehtiin jonkinmoinen lenkki, sitten ajettiin kauppaan. Kunhan ensin olin putsannut auton lumesta. Olihan sitä autonkin päälle sievoisen kasan kerääntynyt ja kun se on märkää niin tovi siinä vierähti. Mutta ei haittaa, ilollahan sitä teki. Kun vaan pysyisi tuokin vähä maassa. Saa nähä, näyttävät lupailevan nollaa huomiselle ja sitten vähän plussaa joten pahoin pelkään että tämä on lyhyt ilo. Tällä erää ainakin. Kun muonatarpeet huomiselle oli kassissa, tehtiin kaupan parkkikselta vielä lyhyt lenkki. Onhan se nyt nautittava tästä "talvesta" :)

Aiemmin päivällä tyhjennettiin Kaijan tuoma tuliainen kun äitee halusi nauttia siitä päiväkaffet. Tai oikeammin pojat saivat vain vierestä katsella kuola suupielistä valuen kun äitee tyhjensi jäljellä olevat namit poikien keksipurkkiin (nojuu, saivat toki maistiaiset...). Nimittäin jos pojilta olisi kysytty, ne olisivat pistäneet hetsillään suihinsa loputkin herkut. Ja sehän nyt ei passaa. Hyvältä maistui kahvi uudesta arttu-iivarimukista, kiitos Kaijan:) Pääsee vanha snautserimuki vaihteeksi levolle, johan tuo on päivittäisessä käytössä palvellutkin varmaan lähes kymmenen vuotta.
Tähän väliin pieni näyte miten meillä yleensä matot lattialla makaa. Artun, ja välillä Iivarinkin, lempimakuuasento on vimosen päälle rutatun maton päällä. Tai ainakin se matto täytyy käydä ruttaamassa ja kuopimassa sopivaan asentoon, heittäydyttävä siihen hetkeksi pötkälleen, vaikkei siinä unia sen pitempiä jatkettaiskaan. Eikä tarvii luulla että näillä raukoilla ei olisi omia petejä. Kyllä niillä on. Montakin sellaista. Mutta niinhän se on snautsereillakin että vaihtelu virkistää. Tiedä sitte miten mukava tämmösen á la Arttu rutatun mattosen päällä on nukkua...Jos minä olen ollu väsyny tänään, niin niinpä on nuo jätkätkin ollu harvinaisen rauhallisia. Taitaa niilläkin tassuissa painaa viikonlopun menot kun oli heihulinaa lähes koko ajan. Ruokailun ja lenkkeilyn lisäksi ovat olleet koko päivän sikeässä unessa. Mitä nyt välillä äiteen seurana käyneet partsilla tarkkailemassa ohikulkevaa liikennettä ja ilmoittamassa että kyllä meillä hengissä vielä ollaan.
Kohta se onkin aika käydä taas untenmaille. Kyllä uni maistuu ja ihanaa että huomennakin on vapaata. Toivoa vaan sopii että tuo vähäinen lumi odottaisi huomisia lenkkeilijöitä:=)

Räntähiutaleita vapaapäivänä

2011-12-05T13:40:00.009+02:00

Tänään on mulla vapaapäivä. Eikä turhaan. Kyllä noi näyttelyviikonloput, varsinkin kun on molempina päivinä kehän laidalla oltava, on rankkoja. Niin ihmisille kuin koirille. Iivarikin antoi aamulla nukkua sentäs yli 8aan. Tosin illalla käytiinkin viimeisellä pissatuksella myöhään, samalla kun saatettiin Kaija hakemaan tulleelle autolle.

Aamupissatuksen jälkeen oli pakko mennä hetkeksi vielä pötkölleen. Mitä hommaa Iivari kyllä jaksoi purnata ja yritti wuffuttamisellaan pitää porukat hereillä. Lisäunet ei ollu pahitteeksi ja ennen yhtätoista sitten pönkäydyttiin sängystä ylös aamupalan laittoon. Aurinko paistoi, ja oli pikkupakkanen. Siispä kiirenvilkkaa oli sonnustauduttava lenkkitamineisiin ja lähettävä lenkille. Viimeksi kun ollaan laskujeni mukaan oikein kunnollinen pitkä lenkki tehty keskiviikkona. hui... Jäänyt jokunen päivä välistä. Mutta kun näyttelyyn valmistautumiset ja itse näyttelyt vei aikaa ja voimia niin noina päivinä oli tyytyminen vain niihin pakollisiin ei mitenkään pitkiin reippailuihin.

Auringonpaisteessa saatiin mennä alkumatka. Pikkuhiljaa taivas pilvistyi ja alkoi tulla vettä, sitten räntähiutaleita, ensimmäistä kertaa muuten tänä syksynä mun laskujen mukaan. Nyt taas aurinko yrittää pilkistää pilven raosta. Ei me sitten taidettu vieläkään saada valkoista maata, höh. Eikä myöskään kuivin tassuin selvitty vaikka aluksi siltä vaikuttikin. Tiet oli jäässä ja mulla ekaa kertaa jalassa icebugit. Oli muuten hyvät kävellä! Yhtään ei tarvinnu jännittää pysyykö partaäijien vauhdissa pystyssä. Muutenkin melko hyvät jalalle. Niin hyvät kun mun kompurajaloille voi vaan olla. Ja lämpimät. Vaikkei ollu kun tavalliset melko ohkaset urheilusukat jalassa. No eihän nyt pakkastakaan juur ollu, mutta kuuleman mukaan ne on kovillakin pakkasilla lämpimät. Joten ei menny se suht iso sijoitus hukkaan:)

Kaija oli illalla kylässä. Päästiin pitkästä aikaa rupattelemaan naamatusten eikä vaan sähköpostin välityksellä. Tai noh, ehittiinhän sitä jo tehä näyttelyreissuillakin mutta kyllähän meillä juttua piisaa pitemmäkskin aikaa. Nautittiin vähän glögiä ja olutta rankan viikonlopun rentoutukseksi. Iltapalaksi olin tehnyt salaattia ja pizzaa. Ja kun kokkaaminen ei ole mun vahvimpia puolia (mikähän on???) niin unohduin keskittymään muihin asioihin enempi (kun oli NIIN kiva rupatella) kuin siihen ite kokkaamiseen, niin pizzahan jäi ensin uuniin turhan kauaksi aikaa ja ehti vähän kuivahtaa. Sitten ennenkuin ruokapöytään asti ehdittiin, se ehti viiletä ulkona uunista. Että semmonen pizzamaakari oli hommissa tällä kertaa. Mutta söihän sitä nälkäänsä. Ja onneksi noille kahdelle ahmatille maistuu kuivat(kin) pizzan reunukset...

Kaija toi meille poikien kanssa ihanan tuliaisen. Partojen pitää ensin tehdä oma osuutensa ja tuhota sisältö, äitee saa sen jälkeen uuden ihanan kahvimukin. Kyllä nyt kelpaa nauttia kaffetta, omien koirien kuvalla varustetusta mukista:)
Pojathan tietty kiltisti tekevät oman osuutensa mukin tyhjäämisessä. Kaija kun aukoi rusettia eivät meinanneet nahoissansa pysyä ja silmät kiiluen ja kielet lipoen odottivat namejansa.
Ja tulihan niitä, monta. Samoin kuin rapsutuksia ja haleja. Pojat puolestaan olivat onnessaan moisista suosionosoituksista ja jakelivat runsain määrin partapusuja Kaijalle. Ja pitihän sitä välillä vähän näyttää partapeuhaamisen elkeitäkin.
Kiitosta Kaija! Oli kivaa, toivottavasti päästään pian ottamaan uusiksi!

Äsken pistin pizzan jämät uuniin. Taitaa kuivua edelleen, mutta josko nyt saisi edes lämmintä pizzaa. Sitten päivälevolle ja myöhemmin on lähettävä kauppaan hommaamaan itsenäisyyspäivän muonatarpeita. Mitäköhän sitä taas keksisi...
Ja valothan on taas jo kohta laitettava päälle, sen verta hämärää on eikä kello ole ku kaks päivällä.
Näyttelyreissuista kirjoittelen tuonnempana.
Hyvää alkavaa viikkoa!

Voittaja 2011

2011-12-04T14:20:00.002+02:00

Eilisen tavoin Iivari tänään VAL ERI2, SA, PU3!
Tuomarina Maritha Östlund-Holmsten Ruotsista, mustia kehässä 26.
Hieno viikonloppu näyttelyvuoden päätteeksi:=)

Helsinki Winner 2011

2011-12-03T17:05:00.004+02:00

Tänään messarissa Iivari sijoittui valioluokan kakkoseksi, sai SA:n ja oli lopulta urosten kolmonen:)
Tuomarina oli Gunnel Adlercreutz, ja mustia snautsereita kaikkiaan 24.

Kuvat niin tummia ettei julkaisukelpoisia.
Arvostelu seuraa perässä kun päivä venähti pitkäksi enkä jaksanut sitä jäädä odottelemaan.
Muutenkin päivän tapahtumista lisää myöhemmin. Kehän laidalla seisoskelu väsyttää;) ja nälkäkin on karmiva. Koirat ruokansa jo sai, ja vetäytyivät pötkölleen. Nyt on äiteen vuoro. Ensin ruokaa, sitten lepäilyä, iltalenkki ja unten maille. Jotta jaksetaan sama rundi uudelleen huomenna.

Kaijalle isot kiitokset hyvästä matkaseurasta! &
Annelle isot kiitokset Iivarin esittämisestä! Teiltä se yhteistyö sujuu aina yhtä mallikkaasti:=)

Pitkä päivä tekee tehtävänsä

Joulukuun 1. perjantain pikapäivitys

2011-12-02T21:24:00.006+02:00

Ja eipä ole taas viikolla tullu kirjotettua. Vaan eipä mitään olennaista ihmeellisempää ole sattunutkaan. Kuukausi vaihtui, marraskuun sateista päästiin. Eipä tuo sää sen talvisemmaksi muuttunut vaikka kalenteri jo joulukuuta näyttääkin. Eli pimeässä sateessa kuletaan ja kuratassuja pestään jne. jne.

Torstaina oltiin Nealla trimmissä. Artulle tehtiin vain pikaputsi, pää snautserin omaisemmaksi ja tassu- ja perskarvat lyhkösiksi. Iivarin osaksi jäi sitten näyttelytrimmin teko. Ja niin on poika taas komia;) Varsinkin juuri kylvyn ja föönauksen läpikäyneenä. Turkki kiiltää ja tuoksuu hyvältä. Poseerausta ei kuitenkaan enää iltamyöhällä suostunut herra tekemään...
Huomenna siis aamulla kuonot kohti messaria. Arttu pääsee matkaan mukaan, jos ei muuta niin autovahdiksi ja Kaija poimitaan matkalla mukaan seuraksi. Kiva reissu tiedossa:)
Nyt on äiteenkin aika päästä sapuskoittensa ääreen kun tärkeimmät muut hommat (= koira sellaiset) on tehty. Iloista viikonloppua toivotamme ja palailemme kehäkuulumisten kera asiaan.

Yöherätyksia ja muita hämärän hommia

2011-11-27T12:07:00.021+02:00

Voi tota piippa-Iippaa. Meidän Mr hormonihiiri. Perjantaita vasten yöllä klo 2n jälkeen havahduin siihen että herra liikehti hermostuneesti, vähän piippasikin. En ensin aikonut reagoida enempiä, aattelin katsoa että josko se vaan olis jostain saanut naapurin juoksuneitosten tuoksua nenäänsä. Mutta kun liikehdintä jatkui levottomona ja kuulin kuinka kävi heiluttamassa remmejä naulakossa, ajattelin että ehkä sittenkin on tosi kyseeessä. Siispä äkkiä vaatetta päälle ja tossut jalkaan ja pihalle. Ja pah! Enempi se, niinkuin Arttukin, mennä viipotti kirsu puskia tuoksutellen.. Teki kyllä isotkin hädät, ei mitään ripulia kuiteskaan, onneksi. Taisi iltalenkillä mennä aika sen mielestä olevinaan tärkeämpiin hommiin ja unohtui sitten ne "tärkeät" asiat toimittaa. No, lauantaiaamuna näytti klo 5ttä kun alkoi sama ruljanssi. Ja vaikka jälleen uskalsin epäillä herran tarkoitusperiä niin olihan se jätkät pihalle vietävä. JOS vaikka olisi se ripuli yllättäny. Ei ollu. Ihan oli sama homma kuin edellisyönä. Menin lankaan. No, oli tuosta aikaiseta pissalenkityksestä se hyvä puoli että kun sitten "oikeasti" heräsin kellon ollessa kahdeksan pintaan, ei ollu kiire ensimmäisenä mennä pihalle. Sain kerrankin rauhassa herätä, tehä aamuhommia, muonittaa koirat ja nauttia aamukahvit ja -puurot ennen kuin lähettiin lenkille.

Eilen oli sentäs vähän kirkkaampi taivas kuin tänä aamuna. Nyt on ilma täysi tihkutöhnöä. Siitä huolimatta tänään, niin kuin eilenkin, suunnattiin reippaan lenkin jälkeen metsään rämpimään. Namien etsiminen mättäältä on poikien mielestä hauskaa ajanvietettä ja sillä aikaa kun nämä möhelsi turpa sammalikossa, sai äitee nautiskella metsän tuoksuista. Metsän rauhasta ei oikeen voi puhua, tie on ihan lähellä, mutta autojen äänen kun sulki korvistaan niin metsä itsessään oli hiljainen. Eikä vettä satanut tänäänkään vaikka lähtiessä vähän ripotti. Sammal ja pusikko oli tietty märkää ja takasin tultiin housut reisiä myöten vettä valuen. Ja tassut ja tossut. Kuvat on eiliseltä. Tänään olisi ollu liian pimeää ottaa kuvia, eikä se eilenkään onnistunu ilman salamaa. Ja mitäpäs noissa muuta näkyy kuin kuonot turpeessa kulkevia koiria. Tällä kertaa ei poseerattu:)
Eilen iltapäivällä kun oltiin haettu Petpostista lisää nameja metsähommiin (sampoota Iivarille oli myös ostoslistassa mutta sopivaa ei tuolla ollu, pitää viikolla ettiä jostain) ajettiin rantaan. Keli oli kivan kuulas ja kuiva, ja ihan reipas lenkki tehtiinkin. Aurinko teki laskuaan ja värjäsi taivaan mielettömän upeilla hehkuvilla väreillä.
Nyt on saatu ruoka muhimaan, kokkikolmosten suosiollisella avustuksella, koirat aloillaan, pyykit koneessa. Yksi viikonloppu taas kääntymässä lopuilleen ja uusi viikko alkamassa. Ilmeisen harmaan taivaan alla, edelleen. Silti, hyvää alkavaa viikkoa!

Iloa viikonloppuun

2011-11-24T20:42:00.001+02:00

toivottaa snautseripoppoo lähes unten mailta:)

Kammotus

2011-11-23T20:17:00.003+02:00

En ole kammoinen ihminen, en ainakaan sitä myönnä. Mutta nyt täytyy tunnustaa että pimeys välillä pistää pienen kammotuksen tunteen selkäpiihin. Eilenkin kun käveltiin ns. hautausmaan metsän viertä. Tiellä on kyllä jonkun sortin valot, mutta toisella puolella synkkä pimeä metsä. Ja yhtäkkiä tuli tunne että nyt siitä kohtaa on päästävä pois ja äkkiä, vähän valosammalle tien osuudelle. En pelkää että joku hämärähäiskä hyppäisi pusikosta hätyyttelemään, mitäs pelkäämistä mulla on kahden suojelevan (??...) snautserin kanssa. Tulee vaan tunne että se pimeys tunkee sisuksiin ja alkaa ahistaa. Onneksi on teitä missä on enempi valoja, eikä synkkää metsää vierellä. Sen takia ollaan aika paljon kierrelty keskustassa, siellä kun sitä valaistusta on erilailla kun meidän normaaleilla lenkkireiteillä. Tänään ei kuitenkaan sinne asti jaksettu lähteä. Laiskotti. Joten tehtiin vaan vähän lyhkäsempi kierros.
Vaikuttaakohan pimeys koiriinkin samalla tavalla, voikohan niitäkin vaivata jonkin sortin pimeän ahistus, kaamosmasennus? Nimittäin niin rauhallisesti ja kiltisti on viime lenkit molemmat jätkät käyttäytyny, ei ole paljo komennella tarvinnu. Nojuu, tietty tiukat ohitustilanteet sitten asia erikseen. Ne ei aina mene niin mallikkaasti. Vaan eipä paljon ole ollu ohitettaviakaan.
Tänään viimeisessä kaarteessa ennen kotipihaa tuli vastaan poikien erittäin ei-kaverikoira. Tässä yksi kammotuskummastus - miksi ihmeessä ihmiset käyttää flexiä? Varsinkin koiralla joka riehuu ja rähisee eikä kuuntele sitä flexin toista päätä lainkaan. Varsinkaan jos siellä on emäntä puikoissa, niin kuin tänään. No eipä nämäkään jätkät kuuntele kun kierrokset on liikaa päässy nousemaan, ei sen puoleen, eikä siinä tilanteessa paljon kannata suutansa enää avata. Mutta ihan pelleilyksihän se näiden kanssa menisi jos flexiä käyttäisi. Kun toinen tulee räyhäten suoraa kohti flexi pitkällään mamma käsi ojossa niin tulee tunne että jos se flexi nyt siitä pettää... Meidän pojille riitti tämänkertaisen rähinän lopettamiseen kovaa ja korkealta karjastu 'prkl NYT RRRiittää!!!!' ja päästiin sovussa kääntymään kotipihaan. Kun ei mamma saanut koiraa liikkeelle niin jäi koiransa ja flexinsä kanssa tien varteen odottamaan seuraavaa ohitassuttelijaa joka näköjäns sai samanlaiset reuhaamiset osakseen. Mamma yritti hokea (flexi edelleen pitkällä) noh ei saa noh oles nyt kiltisti istu istu istu. Ja arvata saattaa kuunteliko koira?
Nojuu, sehän on tosi helppo ja hyvä toisia arvostella kun niin vietävän hyvin itte tietää miten PITÄISI käyttäytyä, sekä sen koiran että sen omistajan. Saispa vaan omansakin joka kerta tottelemaan niinkuin niiden PITÄISI... Ja itse haluaisi...Toisaalta, onhan se hyvä nähdä ettei aina ne kaikki muutkaan niin mallikelpoisesti käyttäydy;)
Pojat jo söi saamansa puruluut. Osin tosin vain, mutta kun en halua niitä lattialle pyörimään niin hyllytettiin molemmat odottamaan uutta päivää.
Nyt on aika siirtyä soffalle ja tuijotella mitä lie telkkari tarjoaakin. Eikä tarvii kauan tuijotella, taitaa uni kohta korjata suojiinsa.
Hyvät yöt ja pimeydestä huolimatta mahdollisimman valoisaa mieltä!

Kuraus + kuuraus

2011-11-22T20:33:00.006+02:00

Jo turhankin tuttu juttu tältä syksyltä. Ensin tassut ja parta kurataan, sitten ne kuurataan. Niin tänäkin iltana. Täytyy kyllä tunnustaa etten joka ikinen ilta tätä ruljanssia läpikäy. Enkä aamuisin. Välillä saa riittää ensin märällä pyyhkeellä putsaus, sen jälkeen karkealla froteepyyhkeellä kuivaus. Toimii riittävästi. Ja olevinaan on helpompaa. Vaikka yhtä kauan aikaa taitaa viedä kuin kunnon suihkutus.
Tuli taas tossa mieleen kun kyykistelin ja taipuilin suihkukopissa että on se sentäs hyvä ettei enää tarvii poikia ammeeseen nostella niinkuin ennenvanhaan. En tiedä miten enää jaksasin nostaa 2 x 20 kg edestakasin. Vaikkei se pesuasento nytkään mikään selkää hellivä ergonominen ole. Sen huomaa jälkikäteen. Ja jo jätkiä pestessä.

Suihkun jälkeen oli pojilla taas tutut tee-se-itse-kuivaus-rituaalit. Ja taas se makkarin sänky oli tähänkin hommaan parempi kuin koirahuoneen:) Arkipesuja en viiti föönillä kuivailla. Näyttelyputsaukset on sitte asia erikseen. Vielä kun jaksaisi karstalla käydä molemmat herrat läpi.

Jännä muuten tuo Iivari, joka herkästi kommentoi rapusta kuuluvia ääniä. Vaan kun juniori on yksin eteisessä omaa pesuvuoroaan odottamassa ja muut suljetun oven takana kylppärissä, ei päästä pienintäkään puhahdusta vaikka rappukäytävästä kuuluu niitä ääniä mille normaalisti haukkuu. Kas kun puuttuu se taustatuki. Edes henkinen sellainen, Arttuhan ei moisiin menoihin yhdy (kuin ehkä nuoremmalleen hiljaisesti hyväksyntänsä antamalla, niin ettei äitee huomaa?).

Ei näytä olevan kuraukseen & kuuraukseen tulossa helpotusta lähipäivinä kun reippaita plussakelejä lupailevat viikonlopulle asti ainakin. HUOH! Enempiä ei tohdi ajatella mutta kyllä tämä ottaa päähän. Sunnuntai kun antoi jo lupauksen talvesta. Oli kuivaa, raikasta, ihanaa. Vaan sinne se hävisi kun viikko alkoi. Nyyh.
Mutta ei auta kuin elää tämäkin kausi läpi, toivossa että kyllä se talvi sieltä vielä tulee. Kai se yksi aaamu yllättää niinkuin lehdet, radio ja tv aina jaksaa muistuttaa. Mä vaan en tajua että mitä yllättävää siinä on jos marraskuun lopulla olisikin pakkasta ja lunta tupruttaisi taivaan täydeltä?? Sitä odotellessa, hyvää viikon jatkoa. Me käymme iltapalan tekoon.

Oi jos koira oisin ...

2011-11-21T18:43:00.004+02:00

... päivät yöt lekottelisin ...

Tämä kuva EI ole koirahuoneesta, eihän toki, kas kun
koirahuoneen peti on aivan liian kapea jotta snautserit
mahtuisivat moisesti itteänsä levittelemään ja rentoutumaan ...
Sinne taitaa kyllä joku kohta muuttaa ... :)

Pakkasta, aurinkoa, kuurapartoja

2011-11-20T11:13:00.011+02:00

Pakkasmittari (nyt voi pitkästä aikaa sanoa pakkasmittari) näytti aamulla -6 astetta. Taivas kirkkaan sininen ja aurinko paistaa. Pikaisten aamutoimien jälkeen kuonot pihalle ja pitemmän kiepin kautta rantaan. Järvi oli saanut jo tämän kauden ensimmäisen jääriitteen päälleen. Aivan mahtava sää, kaiken sen pimeyden ja harmauden jälkeen. Erittäin piristävää. Parisen tuntia siinä taasen vierähti. Nyt on tankkaus- ja lepotauon vuoro. Eiköhän sitä sitte taas mennä, onhan tästä nautittava niin kauan kuin tätä kestää:)

Liikuntaa ja lepoa

2011-11-19T11:02:00.005+02:00

Pitkä, parin tunnin aamulenkki tehty ihan kelpo kelissä. Vähän koleaa on ja harmaus ja hämäryys jatkuu mutta ei sada. Ensin viipotettiin pitkin pyöräteitä tuoksuja nuuskutellen ja niihin vastaillen. Sitten poikettiin metsään. Jos sitä metsäksi voi sanoa. Metsäkaistale joka ei ole suurensuuri mutta paikassa mihin harva näköjään eksyy, ei ollu roskilla eikä kaatopaikkakamoilla pilattu. Poikettiin polulta rämpimään keskelle nuorta koivikkoa ja kuusikkoa. Ihanaa pehmeän upottavaa, ja märkää, sammalta. Välillä pojat saivat tehtäväkseen etsiä nameja maastosta. Ja löytyhän sieltä sammalikosta joku hyvä tuoksu jossa molemmat pyöri. Sitte oliki turkit vihreenkirjavat ja turvat täys havunneulasia. Eikä hajukaan onneksi muuta kuin märän sammalleen. Olipas taas kiva reissu. Nyt tuntuu reisissä upottavassa maastossa tarpominen. Toivottavasti poikien tassuissa myös:) Hyvää tekee kaupunkilaisille.
Nyt pitäsi ruveta kotihommiin, kääks. Mutta aamupuuro ei kauaa nälkää pidä ja ensin on saatava vatsantäytettä ja sitte mietittävä uudemman kerran mitä saisi aikaiseksi. Voisihan sitä vaikka vähän tassujansa lepuutella ensin, houkuttava ajatus... Pääasia että hurtat on aamulenkkinsä saanu ja ovat rauhottuneet aloilleen.Hyvää viikonlopun jatkoa!

Voi hyvä tavaton

2011-11-17T20:11:00.003+02:00

On se kiva jos kaikki muuten olevinaan sattuis aamulla menemään sutjakkaasti niin ainakin toinen parroista järjestää vähän extraa. Tänä aamuna se oli Iivari. Innostui kieriskelemään ruohikossa. Mitä kyllä tekee harva se aamu. Onnistu vaan nyt löytämään tosi makoisan paikan. Makoisalta ei kyllä kylki tuoksunu äiteen nenään, yököttävän iljettävältä pikemminkin. Ei ollu iso läntti mutta sitäki haisevampi. Fairya märällä pyyhkeellä pintaan ja kuivaus. Siinä aamun pikanen paikallispesu. Kohta täytynee parannella pikajynssäystä.

Iivarilla on jännä tapa kulkea pensaiden alta, hieroo ja krupsuttaa selkäänsä oksiin nautinnollisen oloisena. Onkohan tämä ’tee-se-itse-trimmausta’ jolla yrittää saada kuollutta karvaa pois iholta? Ihan ei ainaskaan täysin vielä onnistu. Siitä päätellen, että jostain niitä mustia karvatupsakkeita lattiallekin eksyy. Josko se hierookin vaan kasvistuoksuja vartaloonsa:)

Meidän Arttu on siisti herra. Hyvätapaisen koiran tapaan aterian jälkeen putsaa partansa lautasliinaan. Joka lautasliina tämän herran tapauksessa sattuu olemaan koirahuoneen sängyn päiväpeitto. Ruokailun jälkeen hyppää sängylle, kiehnää ja kierii tassuillansa yläilmoihin sätkien ja partaansa peittoon pyyhkien, samalla snautserimaista örinämörinää pitäen. Sitten pitää pienen meditaatiotuokion, makaa hievahtamatta pitkin pituuttaan, tyyny pään päällä. Niin siis todellakin tyyny pään päällä, ei alla. Tapansa kullakin.

Koirien myrkytys tällä suunnalla jatkuu. Tai ainakin yritys, toivottavasti sellaiseksi jääkin. Alkuviikosta oli taas lehden tekstaripalstalla äkänen viesti asiasta. Eikä syyttä. Mainittu just nämä meidän pari lähitietä. Kyllä pistää niin pirun vihaksi (ja huom. tämä painokelpoisesti ilmastuna). Mikä prkl ihmisiä vaivaa??!!
Onnekkaita ollaan oltu ettei ole snaussereiden suihin eksynyt sellasta mitä ei saisi. Kun ei hyvästä yrityksestä huolimatta voi kaiken aikaa pitää silmällä mitä ne kuonoinensa puiden ja pusikoiden juurella touhuaa. Tänä aamuna tosin sain kiskoa jälleen kerran Iipan kurkusta puolikkaan hampurilaissämpylän. Jonka tällä kertaa luovutti vastaanpanematta. Matkan varrella on Mäkkäri. Ja tietty läheisen Tarjoustalon parkkis ja tienvierus sitte täynnään mäkkärin pusseja, rasioita ja mukeja todisteena yöaterioinnista. Ja mitä ilmeisemmin myös yöllisten kulkijoiden eväiden tähteitä. Ei siis ihme että varsinkin tuon pätkän jätkät kulkee maistipaloja tarkasti jäljestäen.

Messarin aikataulutkin ilmestyi tänään. Mustia snakuja on kehässä lauantaina 24 ja sunnuntaina 26. Ja melkeen 14000 koiraa yhteensä koko viikonloppuna. Voi hyvä ihme taas sitä huisketta ja vipinää… Vähän jo ressaa tungokset, varsinkin ne ruuhkat parkkipaikalla. Mutta ei se mitään, me kun saadaan erinomaisen hyvää seuraa niin eiköhän ne reissut rattosasti suju:=)

Sääennuste sanoo että sunnuntaina sataa eteläiseen Suomeen ensilumi. Paitsi että, samainen ennuste kertoo myös että sade voi tulla vesitihkuna… Voiko enää enempi paikkansa pitävää ennustetta olla:) Maa on siis kohta valkoinen. Tai sitten ei.
Niin tai näin: rentouttavaa viikonloppua!

Jotakin vähäsen

2011-11-16T20:06:00.002+02:00

Pimeä voi olla vieläkin pimeämpi. Sen totesin eilen. Jouduttii tekemään ihan hölmöt lenkit. Katuvalot oli pimeinä siellä täällä. Eli täysin totaalisen pimeetä pitkiltä pätkiltä. Siihen suuntaan risteyksessä suunnattiin missä valoa näky. Ei huvittanu extreme-lenkkeily säkkipimeässä, pimeänä ajavien pyöräilijöiden ja muiden pimeiden kulkijoiden seassa. Joten parin korttelin kierron jälkeen lähettiin kotia kohti.
Ulkona pyrähdyksen kruunasi sitte pimeyden puskista eteen hypänny pupu. Joka ei ollu moksiskaan snautserien jahtihaukuista. Päinvastoin. Kiusasi kiihkoilijoita. Ja sitä joka niiden remmejä epätoivoisesti puristi (onneksi on refleksit tallella…). Pomppi lyhkösesti etiäpäin, pysähtyi ja katteli taakseen ja jatkoi taas pomppimistaan. Ja taas pysähtyi… Pupuparrat pomppi siinä vaiheessa lähes takatassuillaan, ja piti kamalaa volinaa. Eikä haitannu jätkiä että henki tuskin pihisi. Pakko oli pitää nyörit tiukasti käsissä, hyvin lyhyellä.
Että oli taas rentoa menoa:) Onneks oltiin melkein kotipihalla. Pääsi taluttaja parvekkeelle itteksiänsä puhisemaan. Meinas nimittäin lentää taivaan tuuliin muutamana päivänä jopa kelpo menestyksellä harjoitettu millan-mainen tyyneys ja rauhallisuus.

Tänään sitten. Sää suosi ja valotkin paloi, ainakin meidän reitillä. Hyvä niin, ei tarvinnu taskulamppua mukaan ottaa. Mutta. Tiet oli liukkaat. Vasta tossa jonkun matkan kulettua totesin, enkä sitte viittiny enää kääntyä kotio vaihtamaan icebugeja. Olisi ehkä pitäny... Köpötellen kun kuljin niin sujuihan se. Kunnes... Kaikkeen pitäisi muistaa varautua. Aina. Ainakin eli varsinkin sillon kun mitään vähiten osaa odottaa. Varsinkin eilisen kokemuksen jälkeen. Siinä samassa kun sain itteni siirrettyä ruohikolle yleisen turvallisuuden vuoksi, niin mikäs muu siellä pimeydessä vaani kuin pupu. Viuh lähti pupu ja viuh-viuv jätkät perään yhteistuumin. Oli muutaman hihnasentin päässä ettei ote lipsunu ja snakut olisi kerrankin päässy pupun kyytiin. Kova EI höystettynä prkleellä raikasi, ihan turhaan tosin. Noin koirien kannalta. Onneksi taas ne refleksit toimi ja sain sekä pidettyä remmit hanskoissa että itteni pystyssä. Ja koirat rauhottumaan. Tosin vikinällä protestoivat, epistä kun ei koskaan saa tehä sitä mitä haluis...
Suht kelpo lenkki sitte kuiteskin päästiin tekemään. Liukkaudesta huolimatta.
Vaan mistäköhän se johtuu että jos muu lenkki sujuukin hyvin ja ilman suurempia häslinkejä (lukuunottamatta muutamaa pupun perään säntäilyä) niin sitten viimeistään kotipihalla pitää reuhata. Onkohan näillä joku sisäänrakennettu mittari että ainakin ton ja ton verran pitää lenkin aikana ääntä päästä. No, onhan se tietty hävytöntä että muut koirat kehtaavat ja uskaltavat snautserien pihalla kulkea...

Mutta, nyt on suljettava kone että saan suljettua silmät. Alkaa taas kirveltää pitkän päivän rasitukset. Tuntui jo kotimatkalla autossa kun pimeän läpi tiiraili vastaantulevaa liikennettä, ja niitä pimeitä pyöräilijöitä ja muita mustissaan kulkevia.

Hyvää loppuviikkoa, kohta se taas on viikonloppu!

Häntä pystyyn!

2011-11-13T11:38:00.004+02:00

Vaikka miten ottaisi päähän tämä hämärä maailma, märkä ja kuraisuus, niin nyt on vaan ajateltava positiivisesti. Valoisaa aikaa kohtihan tässä mennään. Ai kuin niin? No "jo" reilun viiden viikon päästä on talvipäivänseisaus ja siitähän ne alkaa päivät pitenemään. Äkkiäkös tuo aika kuluu. Ja jos sattuisi vielä sitä ennen pakastamaan ja lunta tuiskuttamaan, niin mikäs sen parempaa. Valoahan se lumikin lisäisi. Ja puhdasta maata. Mun mielestä aina kun marraskuusta päästään ohi niin ollaan jo voiton puolella. Miten tämä marraskuu onkin aina jotenkin tylsä. Jo nimenäkin, marras... Joulukuu pyhineen menee nopeesti, ja sittenhän sitä ollaan jo tammikuussa. Joten kyllä tästä selvitään.

Tänä aamuna tuli tehtyä poikkeuksellisesti se mitä en yleensä tee. Käytin jätkät seiskan aikaan pissatuksella. Jonka jälkeen menin takaisin pötkölleni. Siihen kellonlyömään oli ilma tihkutuhnua täynnä joten tuntui että mitä sitä vielä kunnolla itteänsä herättämään. Pojat oli alkuun vähän ihmeissään kun ei alettukaan normaaleja aamurutiineja, mutta käviväthän nuokin sitte pitkälleen. Hyvää teki saada nukkua vähän enempi. Siihen saakka kun Iivarin mielestä todella oli tullu arpeeksi lekoteltua ja herra tuli öristen pamauttelamaan tassulla herätysiskuja päähän. Sittenhän se oli noustava että päästiin taas sunnuntaiaamun aikatauluun ja hommiin. Ilmakin oli vähän selkiintynyt ja olikin ihan kiva ulkoilusää. Joskaan aurinko ei paista, mutta ei sadakaan. Ja johan sekin on jotain.

Voi näitä laitakaupungin elukoita. Nyt kun puput on jättäny meidät rauhaan, niitä ei ole juurikaan taas viime aikoina näkynyt, niin eilen aamulenkillä yllätti fasaanit. Niillä tuntuu olevan meneillään jonkun sortin kansainvaellus. Jokapuolella niitä viipotti. Yksin, kaksin tai koko perheen voimin. Itsensä fasaanin metsästäjiksi (ja ties minkä muun) mieltävät snautserit tietysti innostuivat. Mistä se johtuukin että muut linnut, kuten varikset tai harakat, ei saa juurikaan minkäänlaista reaktiota pojissa aikaiseksi, ja ne saavat hyppelehtiä yleensä lähelläkin ilman että nämä niistä piittaisivat (paitsi pitäähän niitäkin joskus vähän hätyyttää jos turhan liki turpia tuppaavat). Mutta nämä fasaanit! Perään olisi päästävä, ja pikaseen. Fasaanit puolestaan partanaamat nähdessään kiirehtivät lähimmän pensasaidan suojiin piiloon. Päivälenkille eilen osasin sitten jo noihin varautua ja pistin taskuun naksun ja nameja. Keväällä kun sain hyvällä menestyksellä pojat opetettua että fasaanin törähdystä seurasi naksu ja nami. Voisi toimia pupuihinkin jos ne jotain ääntä pomppiessaan pitäisivät:) Äkkiä palautui oppi mieleen ja lopettivat sen ylenmääräisen saalistusyritelmän. Paitsi että pitihän niitä kohti välillä syöksähdellä jos hiljaa joku fasaaniherra tuli lähelle. Nyt on siis pidettävä taas kaiken muun ulkoilurekvisiitan lisäksi taskuissa namit naksuttimineen.

Pyhän aamutoimet siis hoidettu. Pojat tirsoilla ja ruoka muhimassa. Sitä voikin tässä vähän levätä ja iltapäivällä lähteä taas tutkailemaan luonnon ihmeitä. Josko menisi vaikka rantaan pullasorsia katsomaan. Vaihteeksi valoisan aikaan. Eli hämärä sunnuntai jatkukoot!

Uneliasta oloa

2011-11-12T21:09:00.006+02:00

Tänään on taas ollu päivä etten oikeen ole heränny. Meni sitte eilen turistessa ja töristessä vähän aiottua myöhäsemmäksi. Eikä toi kelikään ole heräämistä paljon auttanu. Hämärän rajamailla ollu koko päivän. Joten oikeen mitään mitä piti ei ole tullu tehtyä. Ulkona oltu ja nukuttu. Ja syöty, ja siinä välissä pesty pyykkiä. Stroganoffinkin sain muhitettua huomiseksi valmiiksi. Tai jos tarkkoja ollaan ei se mitään stroganoffia ole, paitsi mausteidensa ja smetanansa yms puolesta. Joku kun osti karjalanpaistilihaa... Mutta eiköhän tuo syödyksi tule.

Vähän ennen iltakuutta havahduin tajuumaan että huomennahan ei olekaan kaupat auki kun on isänpäivän vuoksi erilainen sunnuntai. Paljon ei ostaa olis tarvinnu, mutta jotain silti puuttui. Siispä äkkiä porukalle heijastinliivit päälle ja autoon ja ajettiin Alepan pihaan. Missä tajusin eläväni entisajassa. Eihän ne kaupat, noi pienemmät, lauantainakaan vielä kuudelta kiinni mene, vaan näytti Alepakin olevan auki peräti yhteentoista (kukakohan siihen aikaan vielä kaupassa käy..??). No, siellä kun oltiin niin kävin hakemassa sen mitä tarvittiin. Sitten ajettiin Haarajoen asemalle ja tehtiin lenkki Haariksen suuntaan. Paitsi pitemmälle ei ennätetty kun siellä oli niiiin pimeetä, ja haluttiin (=äitee halusi) kääntyä takasin tielle missä edes vähän enempi valoja. Tuolla kun näky olevan pätkiä ettei valonvaloa missään. En tiedä, mua vaan alko ahistaa se synkkyys ja pimeys. Tuntui että se kaivautui luihin ja ytimiin.
Tiedä sitte miten hyvin noi koirat pimeessä näkee, ei kai paljo paremmin ku minäkään. Ja yhtäkkiä pusikossa oliki omituinen möhkäle jolle Arttu alkoi mörisemään. Johan siinä kaikki peljästyttiin. Romuiseksi auton etupuskuriksi se pelotin paljastui. Ja sillehän tietysti sitte koipea nostettiin "tiesinhän mä tän"...

Suunnattiin omakotitaloalueelle missä enempi valoa ja saatiin ihastella monissa pihoissa puihin ja pensaisiin laitettuja valoja. Piristävää. Kunnes tuli taas peljästys kun yhden lauta-aidan takaa alkoi kuulua ison eläimen ravaamista ja äkästä puhinaa. Minkä lie rotunen koiruus siellä vahtia piti, en tiedä, eikä haluttu jäädä ottamaan selvää. Sen olosta oli meininki aidan takana että voisko vierailijat siirtyä kauemmaksi. Ja myöhän siirryttiin. Aika pikaseen. Pelotti että pian se tulee aidan yli meitä häätämään...
Kotia tultua sai pojat kaupasta hommatut purkkarit pureskeltavaksi. En ole vähään aikaan muistanut niille uusia ostaa sen jälkeen kun Iipan jostain näyttelystä keväällä palkinnoksi saama iso pussi tyhjeni. Hyvin maistui ja sovussa söivät. Iivari lopetti omansa ekana, ja kun ei Artulle tuntunu enempi maistuvan, piti vaan leukaansa purkkarin päällä, oli parempi ottaa senkin oma pois. Siitä ylijäämästä kun helposti voi kränää tulla kun tossa lattialla lojuu jotta kummalle se kuuluu.
Testasin tänään kotioloissa uusia hienoja icebugejani. Vaikka eipä niitä kovin testata voi kun nastat tarttuu mattoon. Tai voi tarttua meitin ihana muovimatto kenkiin mukaan. Ja jos ne vie asfaltille, kuluu nastat. Joten pakkasta, lunta ja vähän liukastakin kaivataan jotta pääsis kokeilemaan tosioloissa onko ne niin hyvät mitä mainostettu on ja mitä olen kehuja kuullut. Hyvät oli kyllä jalassa. Mitä nyt voi muutaman minuutin kokeilun jälkeen sanoa. Sittenhän se todellisuus aukeaa kun parin tunnin lenkin niillä vetää nakusterien vauhdissa. Nää mun jalat kun tuppaa olemaan sellaset että kengässä kuin kengässä hiertää, puristaa ja painaa. Mutta pitäs noilla pystyssä pysyä, vauhtiveikkojenkin perässä. Katotaan... Koskaan en ole noin kalliita kenkiä raskinu ostaa, mutta kun niitä tosissaan hyviksi mainostettu ja kehuttu on, niin uskaltauduin satsaamaan (tulevia veronpalautuksia). Enempi se sitten maksaa jos tuolla vetää ittensä nurin ja rikkoo luita. Ja luulisi noiden kestävän enempi kuin yhden kauden.

Pysyyköhän näillä nastoilla tolpillansa
nakusterien vauhdissa?

Arttukin halusi tsekata uudet icebugit.

Nyt on lauantai kokolailla takana ja uni painaa silmää. Siispä suuntana untenmaat. Sen kun tietää että Iippa-herra taas seiskan aikaan on herättelyhommia tekemässä. Joskos sitä huomenna olis vähä pirteempi ja saisi jotain järkevääkin aikaiseksi, katotaan...

Hyvää viikonlopun jatkoa
toivoo erinomaisen ryytyneen näköiset snautseripoijjaat

Tapahtui 11.11.11

2011-11-11T21:07:00.010+02:00

Erikoinen päiväys tänään, 11.11.11. Historialliseksi lehdessä sanoivat. Kai se sitä onkin. Tavalliselta perjantailtahan tämä kuiteski on tuntunu eikä yhtään ole historian lehdet havissu korvissa vaikka miten historiaa oltaiskiin tehty. Vaikka sitähän tässä kai tehään joka päivä, tavallaan.

Viikon päivitykset on jääny tekemäti, syystä jos toisesta. Pahoitteluni kaikille niitä kaivanneille. En vaan näköjäns saa enää päivän ja illan puuhien jälkeen istutettua itteäni koneelle. Tai jos saisinkin, niin mitään kovin järjellistä ei enää näppikseltä siinä vaiheessa välttis heruisi. Vaan mitäpä näitä saamattomuuksiani enää puolustelemaan ja selittelemään. Eiköhän ala olla tuttu juttu. Normaaleja arkikuvioita kummempaa ei tässä kyllä ole eteen tullukkaan sitte viime kirjotusten, ei hyvässä eikä pahassa. Ja ehkä hyvä niin.

Yksi työviikko taas saatu kunnialla päätökseen. Samoin perjantain alkuillan tohellukset. Mitenköhän mä saanki kerättyä kaikki hakemiset ja noutamiset aina perjantai-iltaan?? Kun vois sitte olla muutaki ohjelmaa. Noita hakuhommia vois muinaki arki-iltoina hoitaa, kai.. Mutta vissiin se johtuu vaan siitä että perjantaina olevinaan on tunne pitemmästä illasta kun ei tarvii ohjelmoitua aikaiseen herätykseen. Vaikka harvoin perjantainakaan myöhäseen tulee ylhäällä kukuttua. Ei jaksa. Enää. Tai jos sattuisi jaksamaan, niin se kostautuu kyllä sitte seuraavan päivän uneliaisuutena. Mikä ei taas houkuta.

Töistä ajaessa poikkesin viikonlopuksi puolimatkan krouvista eli Jokelan ässästä pizza- ja stroganoffiainekset. Kotiin päästyä jokapäiväiseen tapaan äkkinäinen vaatteiden vaihto, ja innokkaina, jokapäiväiseen tapaan, odottavat pojat pääsi pikapissatukselle. Ja sitte autoon. Ensin oli haettava Arskalle ruokaa Laumasta, sitten postista icebugit äiteelle. Postikeikan jälkeen jätkät pääsi pitemmästi ulkoilemaan. Eli vuorossa kiireetöntä kävelyä ja nuuskuttelua rantapuiston kulmilla ja keskustan kaduilla. Ihan rantaakin käveltiin, vaikka aika kehnosti on valoja, vain rannan viereinen tie valaistu, jotenkuten. Vähän tuli välillä spooky tunnelma. Keskisen puiston isot puut tummina varjoina taustalla. Ääntäkin sieltä kuului. Nuorisoporukkaa viikonloppua alottelemassa lämpimässä marraskuun illassa (+6). Vaan eipä näiden kahden kanssa pelätä tarvii, pimeessäkään. Uskoisin... ja toivoisin...
Mutta nuorisoa, ja ehkä lintuja joita niitäkään ei illan hämyssä näkynyt eikä kuulunut, lukuunottamatta oltiin rannan ainoat olijat. Hiljaista oli. Ja kaunista. Mitä nyt siinä pimeydessä näki. Järvi rasvatyyni. Kaupungin valot heijastui veden pintaan upeasti. Poikien nenät kävi tiheeseen tahtiin. Ja tarkkana sai niiden kanssa olla. Rannan heinikossa kun yleensä aina on jos jonkin sortin linnun ja kalanraatoja. Niitä ne kai vainusi. Ja joku ihme haju kävi Iivarin kirsuun yhden ruovikon kohdalla. Haisteli ja haisteli, oikein takajaloilleen nousi kunnon vainun saadakseen ja alkoi piippailla. Mitä lie siellä ollu. Siitä en halunnu jäädä ottamaan selvää ja niin jatkettiin matkaa Iipan vastusteluista huolimatta. Mutaiseen veteen olisi poika joutunu jos olisi mielihalujansa saanu toteuttaa siinä kohtaa. Artun nekkuun puolestaan taisi osua pimeydessä pomppiva pupunen, oli elkeet sen kaltaiset vanhemmalla parralla. Taas olisi perään pitäny päästä. Vaan ei päässyt. Vieläkään.

Kun edes jonkin verran tarpeeks oli rantapuolen nurmikoita merkkailtu ja viestitelty paikallisille neitokaisille (ja ehkä niille uroillekin), tehtiin kierros vielä keskustassa ja katteltiin perjantai-illan hulinoita. On muuten molemmille pojille, varsinkin Iivarille, paljon väsyttävämpää kierrellä keskustassa kuin täällä meidän 'syrjäkylillä'. Jos jonkun moista vipeltäjää suhaa sinne tänne ja on vaikka mitä nähtävää, tutkittavaa ja haisteltavaa. kai ne on tuoksutkin siellä eri kuin täällä omilla nurkilla. Virastotalon edustan istutukset kiinnosti partoja kovin. Väenväkisin olis pitäny päästä pensaita suojaavien aitojen läpi lähemmin tarkastelemaan. En antanu. Ties mitä sieltäkin olis löytyny...

Sitten suunnattiinkin kuonot autolle ja kohti kotia.
Illan kuntotuokion sain 12 kg säkin kotia raahaamisessa. Tosin ei ole kuin yhdet raput raahata. Ei ihan kevyitä ollu ihmistenkä kauppakassit. On muuten helppo säkki tuo hills kantaa kun on kantokahva. Vieläpä kestävä sellainen. (Ja sekinköhän siinä maksaa…?) Snautserit on aina ilosia kun ovat saaneet uuden säkin, oli se nyt kummalle vaan tarkotettu. Ei tarvii toistamiseen mainostaa että kenenköhän ruokaa se on. Nuuskivat säkin ylhäältä alas ja kiire olis saada äitee se heti avaamaan ja antamaan maistiraksut. Onhan se testattava että sisältö varmasti on syötävää eikä tarvia palauttaa. Aina on kelvannu. Vaikka molemmille on omat merkkinsä ja säkkinsä, niin tottahan sitä molemmat saa molempien säkeistä maistiaisia. Joka kerta kun keittiön ruokapurkit täytetään. Säkit säilyy vaatehuoneessa (kun ei kaapeissa tai muuallakaan ole tarpeeksi oven takaista tilaa) ja joka kerta kun jätkät siellä pyörähtää, täytyy kuonolla tsekata että ruokaa vielä on saatavislla. Eli siis toisinsanoen, taitavat pyörähtääkin vaatehuoneessa juurikin ruokavalvonnan takia:)

Kotiin päästyä jätkiä odotti vielä pitkä iltapuhde. Pizzanpaistajan ja salaatinsotkijan hommien vahtiminen. Ja hyvinhän se pitkällä kokemuksella näiltä sujuu. Suihin sujahtaa tomaatin, kurkun ja paprikan palaset, mitä vain annetaan. Artulle maistui oliivikin, sen kyllä Iippa sylkäisi lattialle. Joku raja sentään nuorella parralla. Iivari kokikin mielekkäämmäksi riepotella lattialle pudonnutta pizzataikinan suojana ollutta pyyhettä (niin, meillähän ei muuten mitään riepuja olekaan vanha näyttelyhäkki puolillaan...), mutta Arttu pysyi visusti keittiössä mun vierellä ja ilolla otti vastaan kaiken mitä annettiin.

Vielä kun äitee käski koiriansa nappasta keittiössä jostain kolosestaan heränneen ja ympäriinsä tokkuraisena pörisevän ison kärpäsen, oli poikien ilta joltensakin siinä. Arttu rauhottunut aloilleen. Iivari jaksaa vielä partsilla reuhkata kun ollaan ovea pidetty auki. Ravaa välillä eteiseen, välillä koirahuoneeseen, sitten taas eteiseen. Jaahas, taisi ylimmässä kerroksessa asuva herrakoira lähteä iltapissalle. Meidän pojat ei siitä uroksesta tykkää, eikä se uros meidän pojista. Molemminpuolinen tunne siis. Onneksi ei olla koskaan vielä rapuissa kohdattu... Mutta Iivarin elkeistä kyllä tietää kuka rapuissa kulkee. Muulloin se ei noin kiihkeästi tohise.

Huomenna olis vuorossa vähä lattioiden putsausta, muutaki ku imurointia. Pitäsi varmaan vähä moppia näytellä ja käytellä. Kuis ollakaan jotku karvatassut ja kuraparrat jättäny merkkejänsä sinne tänne. Ja jostain on taas ilmestyny mustia karvatuppojakin. Todella kummallista...
Katellaan sitte mitä muuta puuhastellaan päivien iloksi.

Tämän illan turinointi päättyy nyt. Pizza & kylmä olut & co. odottaa :)Hyvää viikonloppua!

Ruotsalaisuuden päivä

2011-11-06T09:08:00.006+02:00

Olen yleensä huono muistamaan ja huomioimaan kenenkään syntymäpäiviä. Anteeksi vaan kaikille. Mutta jos on syntynyt yleisenä juhlapäivänä kuten ruotsalaisuuden päivänä jolloin liput liehuu tangoissa niin se ei jää unohduksiin. Onnea Laurille!

Aamu valjennut samankaltaisena kuin eilinen. Niin sään kuin muidenkin aamutoimien osalta. Paitsi Iivari päätti jättää aamupalan väliin. Liekö syynä herran paastoon juoksuisten neitojen tuoksut...
Taivas on pilvessä muttei sada. Kiva juttu. Sen verta hämärää että valot on pakko sytyttää jos haluaa tarkemmin nähdä. Ja niin lämmintä edelleen on, ettei uskoisi että marraskuuta tässä elellään. Osin puissakin vielä lehdet.

Ikkunat olen pitäny yöt auki. Ei kai pitäisi. Tiedä mille, mutta jotain Iippa oli kuulevinaan pitkin yötä ja muffaili. Minä en kuullu mitään. Eikä Arttukaan välittäny kommentoida vaikka jotain olisi kuullukkin. Mutta Iivarilta ei mee ohi yölliset äänet ja niihin täytyy aina jotain sanoa.

Illalla kierrettiin rannan ja keskustan läheisyydessä. Vaihtelu virkistää. Jätkillä oli kova työ tutkia, haistella ja merkata kaikki kaupungin tyttöjen tuoksut. Vauhdilla mentiin kirsut ruohikkoa viistäen. Voi pojat!
Eilisen aamulenkillä pääsi parrat puutöihin, kun ensin toisessa paikassa oli etsitty sammalikkoon eksyneitä nameja.
Pyörätielle pysäköity traktori kauhoineen aiheutti ihmetystä ja kummastusta. Sille piti Iivarin karvat pörhöllään pöristä, ennenkuin isoveikan mallin mukaisesti uskaltautui lähemmäs nuuskimaan ja merkkaamaan.
Saas nähä mitä kehittävää tänään eteen tulee. Jahka tästä kunnolla herään kahvin avituksella ja liikenteeseen päästään;)
Rauhallista sunnuntaipäivää!

Pyhäinpäivän aamuna

2011-11-05T08:22:00.002+02:00

Pyhäinpäivä alkanut rauhallisesti. Tosin Iivarin herätys klo 7.30 ei niin rauhallinen ollut. Kun huomasi että raotan silmiäni, hyppäsi päälle ja alkoi ruopia peittoa tassullaan ja antamaan partapusuja. Artun huomenet on aina huomattavasti rauhallisempia, se mahallaan ryömii vierelle ja painaa pään mun tyynylle.
Pissalle lähtö vaati hieman herrojen ojennusta kun naapurin tytöt, joilla taitaa olla juoksuiset päivät menossa näiden reaktioista päätellen, oli just tullu omalta aamupissareissultansa, ja neitokaisten tuoksut leijaili rappukäytävässä. Sehän sai meidän jätkiin vauhtia, mitä kyllä ei lisää tarvittaisi kun ulosmenossa ei koskaan muutenkaan hidastella. Tassut sutien ja vikisten olivat rappuun lähdössä. Parisen kertaa palattiin sisälle rauhottumaan. Ja sehän tepsi. Pojat tajusi että soheltamalla ei pissalle pääse. Tosin alhaalla alkoi taas veto kohti ulko-ovea. Toimiva keino, mutta saisi varata aika paljon ylimääräistä aikaa jos haluisi jokaisen kohelluksen korjata palaamalla kotiin. Joten arkiaamuina sen antaa anteeksi... :(
Poikien syötyä aamupalat napsasin kannuskynnet lyhkäsiksi. Tai ei lyhkäsiksi, mutta lyhkäsemmiksi. Miten tuo homma on aina vaan mulle sellanen inhotus, pääsee kynnet luvattoman pitkiksi. Vaikka pojat antaa operaation ihan hyvin suorittaa, multa se vaatii oman mielen tsemppausta että saan tehdyksi. Pitäs ostaa uudet leikkuritkin kohtapuoleen, kaikki vanhat alkaa olla kait aika tylsiä.
Iivari aloitti aamulehden lukemisen, minä taidan juoda toisen mukillisen kahvia vielä ja sitten lähdetään lenkille. Pitkälle sellaiselle. Hyvin nukutun yön jälkeen ei paikkoja kolota ja kelikin tuntuisi olevan ihan passeli. Pilvistä on, mutta ei sada, ainakaan vielä.
Rauhaisaa pyhäinpäivää!

Viikonloppua kohti

2011-11-03T20:36:00.002+02:00

Nopeastipa se tämäkin viikko hurahti ohi. Ihanaa:=)
Lämmintä näköjäns lupailevat sääksi viikonlopun viettoon. Toivotaan ettei sada, ainakaan koko aikaa, niin voisi viettää ulkoillen päivät. Edes vähän enemmän päivänvalossa mitä iltasin, vaikka pilvistä oliskin. Miten tuntuu että siitä on jo aikaa vaikka kuinka kun viimeksi on reippailtu oikeen ajan kanssa.

Lonkkakin kun on nyt paljon parempi kuin eilen, jippii, niin ei pitäisi olla estettä kuntoilulle. Vähän se vielä ’tuntuu’, muttei kipeästi enää eikä tarvii kroppaa venkoilla ja vääntää kun kävelee. Pillereissä taitaa olla voimaa. Yleensä en niitä harrasta kun luotan säryn luonnollisiin poistokeinoihin; uni, lepo, liikunta. Tämä vaiva vaan tuntu olevan sellanen että siihen oli pakko kokeilla jotain järeempää asetta. Ja auttohan se.

Aamulenkillä sain hätäsesti komennettua pojat pois kun olivat hyökkimässä keskelle pyörätietä kumottuun maksalaatikkoon. Lähes kokonaiseen sellaseen! Käväsi mielessä että noinko se olis vahingossa keltään siihen pudonnu… Olin nimittäin just ennen lenkille lähtöä lukenut aamun lehdestä jälleen jutun tienposkeen heitetyistä myrkytetyistä lihanpaloista, niin käväsi mielessä että miksi se maksis siinä törötti. Keravalta on löytyny lasinpalasilla höystettyjä syöttejä. Onhan tästä ollu juttua pitkin syksyä, eikä varmaan vaan tällä suunnalla, vaan muuallakin päin maata.
Onneksi tämä herkkukasa oli näkyvillä ja ehdin kieltää ennenku jätkät pääsi kimppuun. Jos olisi ollu heinikossa niin olisi voinu olla herkkuhetket naustereilla. Mahdotonhan tuolla sysipimeessä on vahtia mitä ne siellä pöpelikössä touhuaa. Nuuskuttavatko vaan vai napsivatko kitoihinsa jotain. Onneakin tarvitaan koiran ulkoilutuksessa tänä päivänä jotta hengissä kotio selvitään. Vai pitäskös tässä ruveta kuonokoppia pitämään? Vai kieltää nuuskuttamiset tykkänään? Ei kiva sekään.
Miten idiootteja ihmiset voi olla? Ihanko oikeesti ne uskoo että koirat ja muut elukat häviää maan päältä jos kylvää myrkkyä tienposkeen?! Pistää kyllä niin vihaksi ettei ole painokelpoista mitä moisista hörhöistä aattelen.

Näyttää kotikaupunki päättäneen luopua koiraverosta ensi vuodesta lähtien. Vihdoinkin. Johan lähes kaikki muut kunnat on aikapäiviä sitte luopunu sen perimisestä. Eipä tuo iso raha ollu, 50/parta vuodessa, mutta harmittihan sitäkään pulittaa kun ei sille mitään vastinetta ole saanu. Paitsi ehkä pari uutta roskista jonkun tien varteen, jos sitäkään. Muistan muuten ajan jolloin koira(t) piti ilmottaa veroilmoituksessa ja koirat verotettiin sen kautta yhdessä tulojen ja omaisuuden kanssa. Noh, omaisuuttahan se on koirakin:)

Tässä tämän illan turinat, viikonloppuna snautserien hommeleista lisää.
Iloista viikonloppua!!

Voivoi

2011-11-02T20:39:00.009+02:00

Vauhdikkaasti alkoi tämä päivä. Nukuin pommiin. Puolisen tuntia vain, mutta se riitti hienosti sekavaan aamutunnelmaan ja koko päivän kestäneeseen hömelöön oloon.
Näköjään sitä jonkunmoinen sisäinen kello toimii ja vuosien kokemuksella roppa ohjelmoinu ittesä valmistautumaan herätykseen. Vaikka oli vielä pimeetä, havahduin itekseni unesta ja alkoi tuntua jotenki oudolta, ihan kuin jotain puuttuisi. Pikanen ponkasu sängystä ylös, ja vilkasu kelloon osotti oudot tuntemukset todeksi. Puhelimen olisi pitäny soittaa herätysmelodiansa puoli tuntia aiemmin. Sehän se oli se aamun puuttuva pala. Olin illalla puhelinta sammuttaessa jotenkin vahingossa onnistunut hiplaamaan herätyksen pois päältä. Sormet on välistä vikkelämmät kuin ajatus. Joka puolestaan ei läheskään aina ole mukana hommissa.
Haipakkaa kun suoritin aamuaskareet niin töihin ehdin just sillon ku normaalistikin. Edes koirat ei kärsiny, vaan saivat ihan normaalin pituisen lenkityksen. Että kyllä sitä nopeemminkin selviää kun tarvis on. En vaan tykkää tunteesta että tarvii aamusin pelata minuuttipeliä. Siksi viritän mieluummin herätyksen muutamaa hetkeä aikaisemmaksi. Saa rauhassa heräillä eikä heti aamutuimaan ole tulen tunne persauksissa.

Muutenka ei nyt mene ihan putkeen. Lonkan pirulainen on taas päivänä parina muistutellu itestään. Ikävällä tavalla. Kolottaa ja kävely on ajoin lievästi sanottuna tuskallista. Vähänki pitemmän istumarupeaman jälkeen ei meinaa päästä liikkeelle sutjakkaasti. Siinä ohessa sitte reittäkin kramppaa, ja polvia, ja alaselkää ja … ja… No kyllä kai se kramppaa sieltä ja täältä ja koko rangassa tuntuu jäykkyyttä kun kipua vältellen kävelee omituisesti klonkaten ja roppaa kiertäen ja vääntäen.
Poikkesin töistä tullessa apoteekissa tulehduskipulääkkeitä hakemassa ja nappasin yhden piltsun heti kotio päästyä. Nyt on pahin kipu hellittäny mutta 'tuntuuhan' se lonkka. Ei onneksi ole ihan yhtä paha enää.
Pillerin ja sisun voimalla tehtiin kuiteskin ihan kivan mittanen lenkki. Eilen jäi vajavaiseksi ja oli siitä jo vähän huono omatunto. Joten nyt oli pakko purra hammasta yhteen ja tallustella partojen peesissä. Kovaa vauhtia ei pidetty, maltoin kerrankin antaa häiskien haistella mielin määrin.
Olis pitäny parratki tänään pestä, vaan en viitti turhia rasittaa paikkojani kun pesuasento ei ole mikään ergonomisesti suositeltava. Katellaan pari päivää, ehkä tämä menee ohi. Ennen on ainaki menny. Toivottavasti viikonloppuna pystyy ja jaksaa sekä kuntoilla että pestä koiruuksia.

Voi olla että lonkka vähän napsahti eilissä aamuna kun aamuäreänä aamuäreitä poikia jouduin vähän lujempaa palauttamaan ruotuun. Vastaantuleva koirahan siihen oli syynä. Tai ei se edes ehtinyt vastaan tulla, kaukaa se nähtiin ja se kääntyi paljon ennen meitä sivutielle. En tajua miksi (no mitenkas näistä snautserien aivoituksista selkoa aina ottaskaan) Arttu nyt siitä veti isot kilarit. Mutta joka tapauksessa vanhemmalle herralle se oli liikaa ja räsähti Iivarille. Jonka piti vastata samalla mitalla takasin. Tilanne jäi vielä Iivarille sen verran päälle että kun matkaa jatkettiin, se kyräili Arttua ja oli valmis vastaamaan jos vanhempansa olisi antanu vähääkään aihetta. Ei onneksi antanut. Kunnialla ja hiljaa päästiin kotiin. Välillä joutuivat räyhähenget tiukemmassa kurinpalautuksessa vierellä kävelemään, välillä saivat luvan tonkia tienvieruksia.
Ah, mä sitten nautin noista rennoista aamulenkeistä:=)

Armas lonkkani ilmoittaa nyt että päivän liikunnat ja istunnot riittää. Siispä siirryn vaaka-asentoon. Jahka ensin olen antanu pojille iltaraksunsa ja tehny itelleki jotakin pientä palasta. Sitten hetki telkkarin ääressä ja unten maille. Nyt on herätys viritettynä joten huomenna ei ainakaan pommiin nukuta. Mitä muuta torstaipäivä tuo tullessaan, se jääpi nähtäväksi:)

Pojat sai raksunsa

PS: olen mielessäni luvannut etten enää pimeydestä ja talvettomuudesta valita mutta en voi sille mitään että kun katson seinäkalenterin marraskuun kuvaa jossa on kaunis talvinen maisema lumisine puineen, on hiukka ikävä... voih ja voih...

Artunpäivä ja pimeyden vaarat

2011-10-31T20:41:00.002+02:00

31. lokakuuta Artun nimppari.
"Nimi on lyhentymä kelttiläisen, karhua (artos) merkitsevän nimen Arthurin suomalaistuneesta muodosta Artturi."
Aikamoinen karhun köriläs tuo Arska onkin. Välillä mörisee kuin karhu ja turkkinsa puolesta muotokin alkaa muistuttaa enempi karhua tai ainakin karhunpoikasta kuin snautseria. Vielä ei vaan taida olla ihan tarpeeksi kypsä nypittäväksi joten kasvatelkoot rauhassa kuontaloansa ennen talviputsia.

Heti töistä tultua nappasin koirat mukaan, pikapikapissatin ne, pistin autoon ja ajoin renkaanvaihtoon, minkä homman aikana tehtiin hiukkasen pitempi hätäapulenkki. Kotia ajettaessa poikettiin hakemaan Iivarille 15 kg ruokaa. Vähäksi aikaa taas riittää sen ruoka.
Muonitusten jälkeen vuorossa pitempi lenkki raikkaassa syysillassa. Taivas on pilvetön. Kuvittelenkohan vaan vai voiko olla mahdollista että pyörätiellä oli vähän mustaa jäätä? Siltä se tossun alla tuntui. Ei pahasti, vähän vain. Asteet kyllä on plussalla.

Nyt sopisi talven yllättää kun on siihen sopivat renkaat alla. Vaan mitä näyttää Forecan ennustus? Ainakin viikoksi etiäpäin lähemmäs kymmentä LÄMPÖastetta. Eli ei tietoakaan lumesta tai edes pienenpienestä pakkasesta. Pimeys ja kuratassut siis jatkukoot. Plaah. Höh.

Pimeys + puput + pupuviettiset snautserit on vaarallinen yhdistelmä. Eilen vääntyi vasemman käden ranne ja tänä aamuna oikean käden pikkurilli kun häiskät tempasi remmit oikosiksi pimeydessä loikkivan pitkäkorvan nähtyään. Näkivät penteleet sen ennemmin kuin minä. Pahemmin ei onneksi sattunut, vähän on hellänä. Nyt pitäisi jo muistaa varautua moisiin puskista viipottajiin.

Hitsi että välillä tuntuu niiin vaikeelta suorittaa joku rästihomma. Pienikin sellainen. Kuten vaikka autonpesu. Eilen kun olin lopettanu koneen ääressä kökkimisen, sain kuin sainkin aikaseksi viedä auton pesuun. Viimein, se kun tosissaan oli työlistalla jo edellisenä viikonloppuna, ja sitäkin edellisenä… Nyt kun sen sai vihdoin tehdyksi, hyvä mieli siitä tuli. Ei niinkään siitä että auto on taas, hetken, puhdas, vaan juurikin siitä että sainpas sen tehtyä. Pienestä ne arjen ilot tulee:)
Mikään ei muuten ole turhempaa kuin jonottaa autopesuun. Yleensä käyn pesussa sunnuntaiaamuisin, silloin ei ole jonoja ja voi ajaa suoraa halliin. Ei eilenkään tarvinnu kuin parin auton verran odottaa. Mutta silti. Turhautti. Auto vaan oli sennäkönen ettei hommasta voinu enää luistaa, pakko se oli jonottaa.
Kun auto oli putsplankissa, lähettiin Hilun ja koiruuksien kanssa kaverikoirakimppalenkille. Hyvässä seurassa pimeässäkin lenkki sujuu rattoisasti. Illan piristys.

Pitäsi vielä kattoa trimmikone kuntoon, putsata pahimmat pölyt pois kun on aika harvassa sen käyttö. Lupasin tutulle koekäyttöön jotta voi kokeilla käviskö koiriensa turkeille paremmin kuin omansa jossa ei isoja vaihtoteriä. Ei tarviisi 'sikaa säkissä' ostaa kun uuden hommaa.

Näin on viikko saatu aluilleen ja lokakuu lopuilleen. Huomenna herätään marraskuuhun.
Hyvää yötä!

Missä olet talvi?

2011-10-30T16:05:00.010+02:00

Kellon viisarit siirtyi viime yönä tunnin taaksepäin ja saatiin ylimääräinen tunti tähän päivään. Talviaikaa siis eletään, mutta missä on talvi? Lokakuu vaihtuu marraskuuksi huomisen jälkeen, ja asteita on lähemmäs kymmenen. Ei öisinkään ole ollu pakkasta. Toisaalta hyvä, kun ajelen vielä kesärenkailla, renkaanvaihto on huomenissa.
Jotenkin sitä kaipaisi, kovasti, pientä pakkasta, vähän lunta, lumen narskunaa kengän alla... Saisi tulla lenkin jälkeen kotia eikä tarviis aina pyyhkiä kuraa kahdeksasta tassusta. Olisi vähän valoisampaa. Tai paljonkin valoisampaa. Ja puhtaampaa.
En ole ollu pahemmin ahdistukseen taipuvainen, mutta tottavie välillä alkaa ahistaa lähes ainainen pimeys, tihku, kostea ja hiekka ja kura ja kivet mitä tulee tassuissa ja tossuissa sisälle. Yhenaikasta imuroida, hetikohta on taas murusia jalkojen alla. Välillä tuntuu ettei saa mitään aikaseksi. Nytkin pitäisi mennä pesemään auto, mikä piti tehdä jo viikko sitten, en vaan saa lähettyä. Vaikka kivempi kai sekin olisi ollu tehdä valosan aikaan...
Samaan saamattomuuteen, jälleen kerran, listaan tämän blogitauonkin. Ei vain ole tullu mitään kirjotettua. Mutta onhan se kiva kuulla että meidän turinointia on kaivattu, ja että jotkut jopa vierotusoireita saavat kun ei uutta tekstiä ilmaannu:) Yritänpä parantaa tapani talviajan myötä ja loitontaa vierotusoireita.Imuroinnista - en oikein ymmärrä tässä(kään) asiassa snautserin logiikkaa. Jos inhoaa, tai voisi kai sanoa pelkää, imuria, niin eikö olisi helpompaa pysyä kaukana imurista? Niinhän sitä luulisi, vaan niin ei toimi meidän Iivarin logiikka. Nuoriherrahan on pennusta asti suhtautunut imuriin erittäin karsastavasti. Ei tarvitse kuin siivouskaapin ovi avata niin jätkä poistuu pikapikaa takavasemmalle. Vaikka sieltä ottais vaan talouspaperirullan. Ja imuroidessa sitten, huoh, herra ei voi pysytellä toisaalla asuntoa kun toisaalla imuroin. Ei missään nimessä, vaan sen on tultava kurkkimaan ovelle, suhattava ja loikittava imurin ohi. Millon makkarin sängylle, mistä se sitten kuikuilee että mihin suuntaan suulake on menossa tai tulossa ja tarpeen vaatiessa loikkaa sitten sieltä jättihypyllä imurin ohi, ravaa koirahuoneeseen. Joka sitten taas olisi ihan toisessa suunnassa jos olkkaria ja makkaria imuroin ja siellä saisi olla rauhassa. Mutta ei, hetken päästä tulee sieltä taas, kurkkii ja kuikuilee ja panikoiden ohittaa imurin. Ja alottaa koko rallin uudestaan. Enää se ei onneksi ulvo ja ulise mennessään niinkuin penskana. Mutta hieman alkaa jossain vaiheessa hermostuttaa kun se tassut sutien suhaa eestaas ja panikoi. Koko imuroinnin ajan. Varsinainen extremelaji sille. Arttu sen sijaan ei hevillä imurin edestä poistu. Aluksi se on äiteen apumiehenä ja haukkuu ja näykkii suulaketta. Pian kuitenkin kyllästyy ja käy maate. Ja siitähän sitä ei sitte ihan heti pyynnöstä siirrytä, mulkaisee vaan että senkus imuroit, mää oon tässä. Laiskasti ja hieman loukkaantuneena katsoo sitten olevansa pakotettu siirtymään kun suulake käy tassuihin kiinni.
Pupuja, vai mitä lie rusakoita, on yhtäkkiä taas ilmestyny maisemiin. Yhtenäkin aamuna siihen asti rento ja kiva lenkki sai yllättävän käänteen kun pikkutieltä ponkasi kaksi jänöä eteen ja kääntyvätpä pomppimaan vielä meitä kohti, paitsi että aika pian mustaparrat nähtyään kääntyvät vastakkaiseen suuntaan. Siinä oli taas remmeissä pitelemistä kun snautserit yritti perään rynnätä. Alkulenkin rentous äiteellä oli tipotiessään ja loppumatka yritettiin kulkea hyvässä järjestyksessä ja komennon alla. Mutta koirien korvat oli tipotiessään ja päät kääntyili ympäriinsä pupuja bongatakseen eivätkä kuullu yhtään mitään muuta eikä mikään sana yltäny tajuntaan asti.

Tänä viikonloppuna ei kamalan pitkiä lenkkejä ole tehty. Ei sen puoleen, kelit on ollut kyllä ihan suotusia, eilenkin kiva aurinkoinen päivä. Mulla vaan jostain syystä tahtoo jalat rempata ja reisistä kramppaa eikä kävely tunnu kivalta. Ostin joku aika sitten uudet kengät. Alkuun ne vähän painoi, niiku mulla aina uudet kengät, oli ne millaset tahansa. Sitten ne olevinaan pehmeni, mutta nyt joku pirun sauma taas painaa, ja pahimmoilleen vielä vaivasenluun kohdalla. Ja sekös tuntuu ilkeältä. No, eiköhän se pian taas tokene. Tilasin sitä paitsi icebugit talveksi. Niitä olen kuullu kehuttavan ja päätin hyvissä ajoin varautua liukkaisiin keleihin. Joten senkin vuoksi saisi talvi tulla.
Eilen illalla käytiin Pirjoa ja Pimua treffaamassa. Iivari yritti vähän Pimua kosiskella ja tepasteli sen edessä kroppaansa esitellen, mutta ei tehonnut Pimuun 10,5 vee nuoren miehen esittelyt:)

Hyvä ruoka, parempi mieli. Perjantaina Iivarin inhoaman imurointi-illan päätteeksi pojat autto tekemään pizzaa.Hyvin näytti kaikille maittavan, mutta on sitä vielä tämän illan iltapalaksikin jäljellä. Vaikka olikin vähän sellanen parin reseptin sekotus, pizzapohjalla mehevän kinkkupiirakan täyte.

Viime viikonloppuna hommasi pari uutta mattoa, keittiöön ja olkkariin. Tuli syyslomalla raivausinnossa heitettyä roskiin vanhat rievut ja lattiat oli siitä asti odotellu uusia mattoja. Vähän pipariksi meni, kun ei ole oppinu tähän ikään mennessä pitämään ajatusta mukana. Vasta kotona tajusin miten pieni on 1,5 metrinen matto lattialla... No, saavat kelvat tähän hätään. Hyvin mahtuu nakusteri kuitenkin pötköttämään.
Iivarin viikonloppuaamujen tavaksi on tullut alottaa aamu pissalenkin ja aamupalan jälkeen tsekkaamalla uusimmat uutiset. Äiteelle jää yleensä sitte vaan paperisilpun putsaus lattioilta, lehdestä ei välttis luettavaksi enää ole.
Hui kun on taas pimiää ikkunan ulkopuolella. Mutta ei auta, nyt on viimein otettava itteensä niskasta kiinni ja lähettävä autonpesuun. Sillä ei kehtaa enää ajella. Kuraa ympäriinsä ja parit Tyynen tassunjäljet lisänä kun neitokainen viimeksi ei malttanu odottaa poikien pääsevän autosta ulos ja kierteli autoa pomppien:) Tyynelle muuten pikaista paranemista, oli viime viikonloppuna murtanut kannuskyntensä joka on poistettu ja neidin tassu siteissä. Toivottavasti paranee pian! Joten nyt ei ihan heti päästä rallaamaan tontille.
Illalla lähetäänki Hilun ja koiruuksien kanssa lenkille. Hyvässä seurassa tulee pimeässäki kierrettyä vähän pitempään.
Tässä siis vähän nausterien kuulumisia tältä erää. Pimeydestä huolimatta mahdollisimman valoisaa alkavaa viikkoa!!

Keskiviikkoillan säätiedotus

2011-10-19T20:19:00.005+03:00

Lokakuu kallistumassa lopuilleen, 19. päivää näyttää kalenteri. Ilta on näyttänyt myrskyn merkit, kirjaimellisesti. Vettä, rakeita, salamointia, jyrinää, tuulta, myrskyä. Siinä lyhykäisyydessään tämän illan anti luontoäidin osalta.

Ymmärrettävistä (joskin snautserimieleen ei-ymmärrettävistä) syistä siis iltalenkki jäi mini sellaiseksi. Hyvään saumaan osattiin meno yhyttää. Kun keräilin saappaita ja muita sadevermeitä päälle riivittäväksi, satoi taivaan täydeltä, ilmeisesti rakeitakin, metelistä päätellen. Ulos ehittäessä se olikin lakannut tykkänään ja hetken ehdin jo manailla täyttä sadevaatetustani. Varsinkaan nokialaisissa kontioissa, mitkä mun mielestä on aina ollu ja tulee aina olemaan ne ainoat oikeat saappaat, ei ole kovin letkeetä pitempää lenkkiä vetää. Mutta eipä kauaakaan kun taas vettä alkoi tulla, tosin ei rankasti. Mutta salamoi. Ja jyrisi. Joten eipä sitä sitten kauempaa kortteleita kierrelty. Pojatkin tällä kertaa osasivat tehdä tarpeensa nopsaan. Monesti kun tuntuu että ovat niin tottuneet pitkiin lenkkeihin etteivät kiirettä pidä hätiensä kanssa. Niille tärkeämpää hommaa kun on kuitenkin tutkia naapurikoiruuksien polun varteen jättämät viestit ja vastailla niihin, niin siinä tuppaa unohtua ne muut hommat miksi ulos on lähdetty. Mutta nyt siis suuntasimme melko pikapikaa kohti kotia salamoiden välkkyessä ja ukkosen jylistessä heti perään. Kun eteisessä kuivailin jätkiä, alkoi taas semmonen ropina käydä ikkunoihin että oksat pois. Rakeet iskee nytkin parvekkeen laseihin kamalalla paukkeella. Eipä päässy harmittamaan ettei tehty pitempää kierrosta.
En muista tällasta keliä lokakuussa. Nythän melkein pitäisi kohta olla jo ensilumi maassa, täällä etelässäkin. Ei taida hetkeen olla toivoa moisesta ihanuudesta. Mutta odotellaan, eiköhän se sieltä aikanansa tule:=)
Kun jätkät oli kuivattu ja äiteen vettä valuvat sadevaatteet levitelty kuivumaan seuraavaa ulkoilua varten, olikin aikaa istuksia rauhassa keskellä eteisen lattiaa. Toisella kädellä hieroin Arttua, samalla kun toisella heittelin Iivarille palloa. Junnukin pallottelunsa lomassa malttoi hetkeksi istahtaa hierottavaksi. Iltaraksujen jälkeen ovat tuossa vierekkäin pötköllään, paitsi aika ajoin Iivari, jonka pitää rapusta jotain ääntä kuullessaan siirtyä eteiseen vahtipuuhiin. Ei ole jätkä oppinut että naapureiden voisi antaa kulkea kulkunsa ilman että hänen pitää siihen osaa ottaa. Varsinainen vahtikoira.
Nyt siirryn iltapalalle telkkarin ääreen, todennäköisesti seuranani kaksi tuijottavaa silmäparia, koskaan kun ei tiedä josko se äiteen iltaraksun jälkeen lausuma toteamus 'loppusis', ei tarkottaskaan sitä miten äitee sen meinaa... Ainahan sitä voi yrittää. Ja nyt onkin passeli aika sammuttaa kone, jyrisee taas tässä päällä...
Hyvää, toivottavasti tyyntä, yötä!

Mustien mutapainit

2011-10-16T17:37:00.004+03:00

Tältä näytti lattia kun snautseripojat oli kaks tuntia harrastanu mutapainia Tyynen kanssa.
Ja voinette arvata miltä pojat näytti. Kirsunnokasta hännänhuippuun kuraisia. Eli se tiesi kokovartalokuurausta molemmille, vähemmällä ei olisi pärjätty. No, Artun kylvetys on ollu työlistalla jo hyvän aikaa, joten tulipa se hoidettua tässä samalla. Ainoa huono puoli molemman yhtäaikaisessa pesussa on mun selkä. Se kun ei meinaa kestää pitkää kumartelua, niin nyt kyllä tuntee pesseensä kaksi koiraa peräjälkeen. Mutta mitäpä sitä ei koiriensa eteen kärsisi:)
Sitäpaitsi rallattelu Tyynen kanssa teki pojille erinomaisen hyvää senkin takia että viikonloppu on ollu muuten aika rauhallista menoa. Flunssanpenikka on pitäny huolen siitä että kamalasti en ole jaksanu kuntoilla. Mikä on kyllä pistäny harmittamaan kun sää on koko viikonlopun ollu tosi ihana. Toki ollaan lenkkiä tehty ja nautittu auringonpaisteesta (tai eilen paistoi, tänään ei niinkään, muttei ole satanutkaan), mutta vähän lyhkösempiä ja rauhallisempia kuin normaalisti viikonloppuisin. Ei kunto ole vaan antanu myöden enempään.
Mutta nyt sai jätkät siis rellestää sydämensä kyllyydestä parituntisen. Ja kyllä ne rellestikin. Ilo oli katsella sitä menoa. Välillä Tyyne teki taas källit pojille ja livahti aidan ali Helin perään, juoksenteli pitkin tonttia, kiersi aitausta ulkopuolelta jätkien seuratessa visusti sivulla sisäpuolella. Mahtaa Tyyneäkin iltasella väsyttää, kun pojat välillä vuorotellen, välillä yhdessä, Tyynen kanssa painivat. Nämä ainakin pesuhommien ja ruokailun jälkeen kävivät oitis petillensä ja ovat sikeässä unessa. Pesukone pyörittää kuravaatteita, olin melkein hartioihin asti kurassa kun jokainen kolmesta vuorotellen kävi pomppimassa vasten. Sitten jossain vaiheessa pitäisi vähän karstaa näytellä turkeille, ja saada nuo kuiviksi ennen iltapissatusta. Arttu varsinkin on näköinen kun ei ole ihan vasta trimmattu karva ja nyt se vastapestynä pörhöttää ilosesti joka suuntaan. Mutta mitäpäs siitä, pääasia että oli hauskaa eli isot kiitokset taas raksaporukoille!
Kuvia kaverusten mutapainimeiningeistä jotka noudattelee pitkälti samaa kaavaa kuin viime viikonloppuna otetut:

Mutapää-Arttu

Kura-Iivari

Tyyne ja muta-look

Viikonlopun toivotukset

2011-10-13T20:51:00.006+03:00

Aina valmiit veijarit

On tämä taas kiva kun on torstai ja edessä perjantai & viikonloppu:)
Paitsi että mun syksyinen on/off flunssa antaa taas uhkaavia oireita itestään. Toissa päivänä olo oli niin tukkosen tuskainen ja tukala jotta olin varma että loppuviikko menee vällyjen alla sairautta potiessa. Liekkö lentsu kuitenkin lentänyt sen samaisen päivän iltana pitkän lenkkireitin varteen kun eilen olo oli taas mainio. Mitä se ei sitten tänään ole ollut. Katotaan miten etenee. Hirveästihän kaiken sortin vaivaa on liikkeellä yhdellä sun toisella. Toivoa sopii ettei ainakaan viikonloppu menisi köhiessä.
Pojilla on parvekkeella normaalien ohikulkuliikkujien lisäksi tullut uutta vahdittavaa. Kaupunki tekee tossa alatiellä jotain putkihommeleita ja kaivannot on merkattu puomein joissa vilkkuvalot välkkyy ja jonkun sortin kompressorit pitää jatkuvaa hurinaa. Sekös se on snakustereille ihme homma. Jonkun aikaa ne on siinä jo ollu, eikä nämä häiskät vieläkään ole niihin tottunu. Joka kerta kun kaiteen reunalle ittensä asettavat, täytyy merkillisille hahmoille puhista. Kerta toisensa jälkeen yhä uudelleen ja uudelleen. Eihän sitä tiedä vaikka ne härpäkkeet siitä liikkeelle lähtisivät.
Kestäähän tähän pimeään tottuminen itse kullakin. Mutta mikäs hätä mulla on kun on kaksi suojeluskoiraa. Tehokasta sellaista. Ei tarvii epämääräsiä hiippareita pelätä. Sen sain todeta alkuviikosta kun iltana eräänä tuulen tuiverruksessa ja sateen ropinassa satuttiin kävelemään bussipysäkin ohi. Ketään muuta ei olevinaan kamalassa säässä ollut liikkeellä ja minä kuljin täysin ajatuksissani. Arttu yhtäkkiä syöksähti eteenpäin ja alkoi hyppiä vasten pimeässä uhkaavaa hahmoa raivoisasti haukkuen Iivarin antaessa yhtä raivokkaalla haukulla tukea. Melkein ehdin jo peljästyä. Mutta hienosti suojelivat snautserit äiteetä - Seppälän naistenvaatemainokselta;) Olihan se hymyilevä nainen vaaleassa takissaan kai aika vaarallisen näköinen, ainakin snautserin näkövinkkelistä...

Nyt on tämän illan lenkit tehty, taas sellainen pitempi versio vaikka väsyttikin. Mutta keli oli niin upea ettei voinut jättää menemistä kesken. Matkan varrella ehdinkin jo suunnitella että voisin kirjotella pitempäänkin. Loppumatkasta sitten iski niin iso väsymys että lyhyesti nyt enää toivotamme hyvää viikonloppua. Niin kai se joskus on että lyhyestä virsi kaunis. Katsotaan josko viikonloppuna tulisi lisää juttua snautserien hassutteluista.

Tyynen tontilla

2011-10-09T18:51:00.013+03:00

Snautseritrio Arttu & Iivari & Tyyne pääsi pitkästä aikaa rallaamaan tänään kun ajettiin raksalle. Tyynelle oli rakennettu pihaan hieno aitaus ja sen snautserinkestävyys piti testata. Jätkät pysyi aitojen sisällä, katsoivat vaan hölmöinä kun kaveri livahti aidan ali. Oli ehtinyt neiti jo keksiä miten sieltä pääsee näppärästi pois niin halutessaan. Eivät onneksi tajunnu pojat lähteä yrittämään samaa kikkaa. Hyvin kesti aita päinjuoksutkin, pojat kun ei vauhdissa ehtiny tajuta että hups, aita tuli vastaan. Pian oppivat missä kohtaa pitää heittää jarrut päälle. Välillä neiti siis jallitti poikia juoksemalla aitauksen ympäri ulkopuolella, jätkät vierellänsä aidan sisäpuolella. Välillä painittiin. Eikä Tyynellä ollut mitään sitä vastaan että vastassa oli kaksi painikaveria. Välillä haukuttiin hevoset läheisessä aitauksessaan. Välillä pidettiin pieni lepotauko, mutta vain pieni. Sitten taas jatkettiin, juostiin peräkanaa, hypittiin toistensa yli ja painittiin. Hauskaa oli kaikilla. Kotona päästiin pyykkäämään mutaisia tassuja ja partoja ja saappaita ja housuja. Ruokakuppien tyhjennyksen jälkeen täällä on syvä rauha.
Tehokas energianpurkukeikka, kiitos Tyyne & Co. ;)
Me tullaan taas!

Synkkä ja myrskyinen yö

2011-10-07T20:46:00.005+03:00

Myrskyä ja tyrskyä. Niistä ei ole ollu puutetta viime päivinä. Välillä onneksi vähän aurinkokin paistaa.
Tänään oli iloinen tarkoitus tehdä pieni, tai vähän isompi, lenkki rantapuistossa samalla kun töitten jälkeen oli asiaa keskustan pääpostiin. Erittäin pieneksi se lenkki sitten jäi. Tuuli riepoi niin että lippis lensi kättelyssä päästä. Pelastettua sen onneksi sain. Snautserinkorvat ja parrat viistossa viipottaen pieni matka kierrettiin rantaviivaa missä isot aallot iski rantakiville. Liian tujua oli myräkkä jopa meille. Eikäpä siellä ketään muitakaan kyllä näkynyt. Kerrankin olisi saanut rantsussa kävellä ylhäisessä yksinäisyydessä;)
Silloin ei vielä satanut. Ajettiin suosiolla takaisin kotiin ja tein vähän kotihommia. Istuksin kera kahvimukin ja kahden snautserin parvekkeella kun yhtäkkiä synkän mustat pilvet vyöryi päälle. Vettähän sieltä alkoi tulla, ja rankasti. Siispä illan myöhemmälle pissatuslenkille varustauduin sen mukaisesti. Enkä sitten enää tsekannut ilmatilaa. Ja kun ulos mentiin, minä täydessä sadevarustuksessa sadetakin huppu tiukasti pään ympärille köytettynä estämään lippiksen jälleenkatoaminen taivaan tuuliin, ei enää satanut. Nopeasti muuttuu syksyn sää.
Onneksi, ainakin vielä, sähköt pelaa ja ruoka on uunissa odottamassa nälkäisiä ahmijoita. Alkuillasta jo arvelutti että näinkö sitä saadaan murkinaa lainkaan jos sähköt katkeaa. Mutta vielä ainakin kaikki toimii, valot palaa ja uuni hohkaa lämpöä joten toistaiseksi ei syytä huoleen. En ole katsonut säätiedotusta miten kauan tämä myräkkä kestää. Toivoa sopii ettei kamalan pitkään jotta viikonloppu saataisiin viettää suunnitelmien mukaan, joihin kaiken muun ohella tietysti kuuluu snautserien energian purkua. Mutta nyt sen uunissa muhineen sapuskan pariin. Oli sää millainen tahansa, rentouttavaa viikonloppua!!

Pimeydessä vaeltajat

2011-10-03T20:01:00.004+03:00

On se hyvä että viikonloppuna saatiin nauttia auringonvalosta. Nyt onkin sitten vastapainoksi niin pimeää ettei pimeemmäksi voi mennä. Tulipa taas lenkillä manattua pimeät pyöräilijät. Mikäköhän se on ettei pieneen ihmisjärkeen mene että ei tuolla yksinkertaisesti näe mitään ellei ole minkään sortin pienintäkään tuikkua fillarissa, tai muussa menopelissä??!! Raivostuttaa. Itse kun paljon ajaa autoa niin sitä hyvin tajuaa mikä merkitys näkyvyydellä on. Välistä sitä saa ylimääräisiä sydämentykytyksiä kun jostakin pimeyden keskeltä tupsahtaa pimeä fillari tai mustiin pukeutunut hahmo. Sitä paitsi ihmetyttää suuresti (ja raivostuttaa vieläkin suuremmin) varsinkin se ettei vanhemmat välitä lastensa turvallisuudesta sen vertaa että varustaisivat ainakin niiden pyörät valoilla ja vaatteet heijastimilla. Jos aikuinen itse on niin hölmö ja välinpitämätön ettei huolestu omasta turvallisuudestaan niin itteänsä saa syyttää jos/kun jotain tapahtuu, mutta luulisi lasten hyvinvoinnin olevan sen verran tärkeää että edes ne pistettäisiin liikenteen sekaan asianmukaisesti varustettuna näin pimeällä säällä. Ei luulisi olevan rahastakaan kiinni, eiköhän se ole pelkkää piittamattomuutta.

Meillä oli heijastimet päällä ja varmasti näyttiin (niille keillä valo oli), mutta ilkeä tihku sumensi mun rillit alta aikayksikön enkä itse juuri eteeni nähnyt. Ja ihan totaalisesti meni näkyvyys kun vastaantulevan auton valot vielä häikäisi. Joten sokkona oikein en saanut lenkkeilyintoa päälle. Niinpä katsoin parhaaksi kääntyä takaisin kodin valoon ja lämpöön. Tulihan tuota viikonlopun aikana aika reippaasti liikuttuakin, joten yksi lepopäivä sen suhteen ei liene pahasta. Koirat kuivattelevat ittiänsä koirahuoneen peittoon, ja kielloista huolimatta hieman myös äiteen omaan. Iivari vahtii naapurien menemisiä eikä kumpikaan ole vielä aivan tottunut pimeyteen. Parvekkeella pitää vähän kuin varmuuden vuoksi pöhistä suuntaan jos toiseenkin, vaikkei ainakaan mun silmin ja korvin siellä mitään liikkuisikaan. Ja voihan siellä liikkuakin sellaista mitä minä en näe enkä kuule. Sen verran tarkkoja kavereita nämä on:)

Koitetaanpas kestää tämä pimeys ja sade, kyllä se taas aikanansa paistaakin! Paljon iloista mieltä siis viikon jatkoon!!

Ruskan värejä

2011-10-02T12:10:00.016+03:00

Ihan vielä ei ruska ole täydessä loistossaan, mutta keltaista, oranssia, punaista ja punaruskeata maastossa jo löytyy. Varsinkin auringonpaisteessa, mistä tänä viikonloppuna ollaan saatu nauttia, kirkkaat värit häikäisevät harmaaseen tottunutta silmää.
Kun kerrankin sattui näin upeat kelit viikonlopulle, onhan tässä täytynyt siitä kaikin siemauksin nauttia. Tiedä vaikka olisi syksyn viimeisiä näin aurinkoisia ja lämpimiä päiviä.
Viime lauantaiseen tapaan eilen lähdettiin heti aamupalan jälkeen Keinukalliolle kapuamaan rinteitä ylös alas. Ihan ylimmälle mäelle ei tosin tällä kertaa kiivetty. Muutenkin halusin kulkea vähän selkeämpiä reittejä kuin viimeksi. Jyrkkää rinnettä kuitenkin reippaasti kavuttiin ylös vaikkei ylimmälle huipulle. Kierrettiin mäki takakautta, missä vasemmalla puolella on jyrkkiä kallioita. Pitihän siellä kallionreunallakin kävästä, mutta aika pikaseen komensin pojat pois, hirvitti kun pudotus oli suoraan alhaalla kulkevalle tielle. Sillan yli jatkettiin tien toiselle puolelle ja sieltä hevoshakojen välitse ja toista siltaa takaisin. Ei voi kun sanoa että oli taas mahtava rentouttava retki jonka jälkeen oli yksi sun toinen melko väsynyt. Vaan pitihän sitä muutaman tunnin levon jälkeen vielä uudelleen ulos lähteä, eihän näitä kelejä voi sisätiloissa viettää. Kuvat Keinikseltä.
Tänän oli vuorostansa aika harrastaa kotiseutumatkailua. Kierrettiin pitemmän kaavan kautta keskustaan ja rantapuistoon ja toista kaupungin laitaa takaisin kotiin. Pojat pääsivät vähän tassujansa ja partojansa järvessä huljuttamaan, mutta sorsapaisti jäi näiden harmiksi kaakattaen uiskentelemaan tyyneen veteen.
Joten on tyydyttävä possupataan, joka onkin ollut muhimassa jo monta tuntia kun ennen lähtöä se uuniin tupattiin. Olisikohan kohta valmis, tässä alkaa nälkä kurnia mahassa pitkän ulkoilusession jälkeen. Pojatkin ovat odottavalla kannalla. Tietävät että lounas on heillekin tulossa sunnuntain tapaan. Joten tästä on paras suoriutua keittiön puolelle muonitushommiin. Pienen lepotauon jälkeen se on varmaan taas mentävä ja imettävä itteensä auringonsäteitä. Nyt kun niitä vielä on tarjolla:) Rentouttavaa sunnuntain jatkoa!

Melkein erämaassa

2011-09-25T13:19:00.021+03:00

Eilen suunnattiin heti aamusta pitkästä pitkästä aikaa Keinukalliolle. Ihan saatiin rauhassa keskenämme kulkea, vain pari ihmistä tuli reiteillä vastaan parin tunnin aikana. Pojilla oli liinat, saivat hieman lisämatkaa toheltaa ja tuoksutella. Sää oli vaihtelevan pilvinen ja kohti Kuusijärveä kävellessä kastuttiinhan me taas, ihan kokonaan. Vaan minkäs sille mahtoi kun oltiin jo pitkä matka yhteen suuntaan kävelty, sama matka oli käveltävä takaisin päin, oltiin märkiä tai ei. Pikkuhiljaa sade onneksi lakkasi, aurinko alkoi pilkistää ja loppujen lopuksi keli oli tosi hyvä. Niinpä suunnattiin vielä ylös Keinukallion huipulle. Mikä ei ollut ihan helppoa. Alun tie, vaikkakin on jyrkkä, on suht helppo kulkea, mutta viimeinen polunpätkä liejuinen ja liukas. Mutta sitkeästi sinnitellen ylös päästiin. Onneksi oli kaksi vetojuhtaa jotka äiteetä auttoivat pahimmissa paikoissa eikä päästäneet luisumaan takaisin alas.Hetkeksi pysähdyttiin haukkaamaan happea ja nautittiin huikaisevista maisemista ja Iivari sai pieniä hepuleita pehmeässä hiekassa.Sitten alettiin suunnata askeleita rinnettä alaspäin. Halusin välttää kulkemasta samaa hankalaa polkua jota ylös tultiin, alaspäin kun se olisi varmaan vielä ikävämpi. Päätin siis olla fiksu ja kiertää toista kautta, helpompaa, luulin... Ihana reitti se olikin, polku kulki pitkin kallioita. En ole siellä aikaisemmin kulkenutkaan. Tarkkana sitä sai sielläkin olla, juurakot ja kallio oli pahasti liukkaita, mutta muuten hyvä kulkea. Maailma ympärillä oli kaunis ja syksyinen metsä tuoksui ihanalle.
Välillä pidettiin taukoa ja nautittiin hiljaisuudesta. Olisipa ollu eväät mukana, tuo olisi ollut ihana paikka nauttia kahvia ja voileipiä! Katseltiin ja ihmetellen kuunneltiin kurkiparvien lentoa ylitsemme kohti eteläisempiä maita.
Reitti oli hyvä siihen asti, kunnes se johti suoraan rytteikköiseen rotkoon jossa tuskin mitään polkua näkyi. Noh, kun en viitsinyt lähteä takaisin kalliota ylöspäin toista reittiä etsimään, päätin että tästähän me jatketaan. Olipas menoa. Poikia piti toppuutella, niillä kun maastosta huolimatta vauhtia piisasi. Tosin jossain kohtaa Arttukin jäi mun viereen istumaan, kun itse lähes kyykyssä katsoin että miten tuonkin jyrkän kohdan alas pääsen ehjin jaloin, ja katsoi mua että ihan tottako me tästä mennään - kaupunkilaiskoira ;) Mitätön polunpahanen, jos sitä paikoin edes voi poluksi nimittää, siinä meni jyrkkää rinnettä alas. Tosi tarkkaan joutu kattomaan miten askeleensa sovittaa ettei jalka lipsu. Turvallisesti vihdoin päästiin rinne alas, vaan sittenpä ei ollutkaan polunpolkua mihinkään suuntaan, pelkkää rytteikköä. Siitä ei enää ollut pitkä matka kentälle ja parkkipaikalle, joten enää en suostunut lähtemään samaa rinnettä takaisin ylös. Ja niin sisukkaasti rämmittiin risukossa ja heinikossa ja etsittiin paikka mistä päästä leveän ojan yli. Pienen matkan päässä olikin laitettu muutama parru ja päästiin ojan toiselle puolelle, ilman kastumisia. Vielä kun tarvottiin heinikkoisen mäennyppylän yli oli vihdoin tasaista maata tassujen alla. Onnistuinpas reitin löytämään! Mutta hauskaa oli ja teki kaikille tosi hyvää moinen rämpiminen jota ei ihan joka päivä tule harrastetuksi. Tällaselle tottumattomallehan tuo oli lähes erämaapatikointia;)

Myöhemmin päivällä ei tarvinnu riekkuvia snautsereita katsella. Kun ne oli ruokittu ja hetki vielä kiusattu imurin murinalla, niin molemmat nukkui sikeästi tuntitolkulla tyytyväisinä tuhisten. Täytyy ottaa pian uusiksi (paitsi tuon loppupätkän suunnittelen sitten toisin ja paremmin) ennen kuin tulee lumi, jos sellaista nyt tänä talvena tulee, ja ladut valtaa Keiniksenkin alueen. Sitä meinaa aina unohtaa miten mahtava paikka tuo on, ja ihan tässä lähellä, vartin ajon päässä.
Tänä aamuna nähtiin sattumalta Hilu ja koiruudet ja seurassa tuli taas parisen tuntia reippailtua. Mitäs sitä muuta tällaisena päivänä kannattaisikaan tehdä kun kerrankin aurinko paistaa. Nyt on koirat saaneet päiväruokansa, ihmisten ruoka on uunissa muhimassa ja kai sitä syömisen ja pienen ruokalevon jälkeen on lähettävä ulos uudemman kerran.
Huomenna koittaa jälleen arki. Loma on lomailtu ja aika palata työn pariin. Vaikka mieluustihan sitä tätä vielä jatkaisi... Loppuvuonna otetaan uusiksi:)

Snautserit sorsapaistia vailla

2011-09-23T12:54:00.010+03:00

Kun aamu taas oli aurinkoinen ja oli lähettävä kaupunkiin asioille, tehtiin aamulenkki rannassa. Ja ihme tapahtui, ei kastuttu;) Sää oli todella ihana, aurinkoinen ja syksyisen vilpoinen mutta liikkuessa ei palellu. Pojat bongaili sorsia, tiukasti piti pitää remmeistä kiinni kun niin hanakasti olisivat jorpakkoon olleet menossa sorsapaistia hommaamaan viikonlopuksi. Haaveeksi jäi:( Mikä oli kova pettymys suurille lintukoirille. Huuliaan nuoleskellen ja nieleskellen joutuivat jättämään homman sikseen.
Tällä kertaa Artusta näkyikin tulleen vain yksi kuva räpsästyä ja vähän pimeenpuoleinen sekin:
Muuten osui junnu linssin eteen.
Minä yritän vielä olla enempi ajattelematta maanantaista paluuta arkeen vaikka kyllä se kieltämättä pienoisena peikkona takaraivossa alkaa kohta muhia. Mutta vietetään nyt viikonloppu ensin ja murehditaan sitä sitten kun herätyskello soi....
Hauskaa viikonloppua!

Kastuu - ei kastu - kastuu - kastuu ...

2011-09-22T11:38:00.016+03:00

Mun mielestä sadekelit on ihan kivoja. Välillä. Mutta nyt ne alkaa vähän turhauttaa kun tätä tuntuu jatkuvan, jatkuvan ja jatkuvan. En muista millon olis syyskuu ollu näin sateinen.
Ei ole tarvinnu viime päivinä kuivin tassuin kotia tulla. Päinvastoin, joka lenkin jälkeen on partojen kuivausurakka. Niin tänäänkin. Eilisen illan rankkasateiden jälkeen (jolloin muuten ulkoiluinto oli minimissään, jollei ihan miinuksella) tämä aamu valkeni kirkkaana, sinistä taivastakin pilkotti paikoin. Uskalsin jo toivoa että päästäisiin pitkälle lenkille. Eikä kastuttaisi. Pitkälle lenkille päästiin. Mutta kastuttiin. Taas. Ja pyyhkeet oli otettava esiin näiden kuivaamiseksi.
Onneksi lähettiin sillon ku lähettiin ja pari tuntia ehittiin ulkoilla, metsässä reilu tunti samoilua. Sade alkoi vasta lähempänä kotia. Nyt sitä sitte tuleekin taas ihan ronskisti.
Pojat pääsi metsässä puutöihin ja kaivuuhommiin. Minä tuoksuttelin syksyisen metsän tuoksuja. En tosin mättäällä istuen, oli mättäät sen verran märät. Ja niitä metsän tuoksujahan ne pojatkin iloissaan tutkaili kirsut sammalikossa tuhisten.
Metsätyöt vaati veronsa ja vielä kosteat koirat kävi maate. Sisätiloissa jatkuu siis torstaipäivän vietto. Toivottavasti ei ihan koko loppupäivää sada, pahalta kyllä näyttää. Taivas tasaisen harmaa. Eilen jo alkoi tarpeeks illalla tympiä kun ei päästy tavan mukaan kunnon lenkille. Hyvin oli nopeat korttelin kierrot, ja äkkiä nuo jätkät hätänsäki teki.

Nyt eletään vuoden pimeimpiä aikoja. Ajoin eilen illalla pimeässä, sen pimeämmäksi ei enää voi mennä, ja kaatosateessa kilometrin verran lähikauppaan. Näkyvyys oli olematon. Sade piisko tuulilasiin ja vastaantulevien autojen valot ja katuvalot heijasti pahasti ja huononsi jo muutenki surkeaa näkyvyyttä. Ilman heijastinta liikkuvia ihmisiä ja koiria ei tollasessa kelissä yksinkertaisesti näe! Hartaasti toivoisinkin että jokaikinen tämän tajuisi ja kaivaisi kaikki heijastimet ja liivit niin itelle kuin koirallekin käyttöön!! Samoin fillareihin kannattaisi laittaa toimivat valot, nekin kun pimeässä suhaa pimeänä niin ei niitä siellä pimeän keskeltä näe. Olisi turvallisempi syksy kaikilla;)

Snautserien erkkari

2011-09-18T16:49:00.009+03:00

VAL ERI1 SA PU4

Tänään oli Hattulassa vuorossa snautserien erkkari. Valioluokassa oli Iivarin lisäksi 5 urosta. Eiliseen tapaan Iippa voitti hienosti valioluokan, sai SA:n ja sijoittui uroksissa neloseksi. Joten viikonlopun saldo erkkareista hieno;)

Tuomarina meillä tänään oli latvialainen Oksana Vertinska. Tässä hänen arvostelunsa Iivarista, on muuten eka kerta kun näen että hampaiden kokokin arvostellaan;) :
"Very good type & size. Good bones. Well balanced. A bit harsh condition. A bit rounded in skull. Nice expression. Could have bigger teeth. Good neck & topline. Well shaped ribcage. Well placed shoulders, a bit straight upper arm. Moderate angulations but well balanced when moves. Excellent quality coat. Could have more temperament."

Tässä pari kuvaa, jahka jaksan säätää vasten aurinkoa otettuja kuvia, laitan jokusen lisää.

... ja iltasella lisätty kuvia joskin hieman tummia osa, hieman hailakoita osa, mutta menkööt parempien puutteessa ...

Snautseri-pinseri 2. erikoisnäyttely

2011-09-17T14:26:00.014+03:00

VAL ERI1 SA PU2

Hattulan erkkariviikonloppu alkoi tänään 2. snautseri-pinserierkkarilla. Säänhaltijat suosi meitä ja vaikka matkalla tuli uhkaavasti pari vesikuuroa, oli ilma näyttelypaikalla kuiva. Alkuun taivas oli pilvessä mutta aamupäivän kuluessa sinistä taivasta ja jopa aurinko tuli esiin. Parempaa ei olisi voinut toivoa.
Iivari kisasi valioluokassa toista kertaa ja voitti luokkansa jossa oli 4 urosta. Paras uroskehässä oli 8 urosta, Iivari sijoittui upeasti kakkoseksi! Tuomarina oli Teija Salmi-Aalto.

Arvostelu:
"2 vuotias. Erittäin hyvän tyyppinen, hyvän kokoinen. Hyvät mittasuhteet. Pitkä uroksen pää jossa oikeat ja yhdensuuntaiset linjat. Purenta ok. Hyvä ilme ja silmät. Aavistuksen alas kiinnittyneet korvat. Hyvä vahva kaula ja ylälinja. Hyvä eturinta ja runko. Tasapainoisesti kulmautunut. Hyvät käpälät, hyvä luuston vahvuus. Liikkuu yhdensuuntaisesti hyvällä askelpituudella. Riittävän karkea karvan laatu. Hyvä musta väri. Hyvin esitetty."

Kiitos esittäjälle!

Hyvä reissu hyvässä seurassa;) Huomenna sama taival uudestaan, silloin vuorossa snautserien erikoisnäyttely.

Ihana valoilmiö:)

2011-09-16T08:53:00.003+03:00

Monen monen harmaan, pilvisen ja sateisen päivän jälkeen tämä aamu valkenee aurinkoisena!! Ihanhan tuo häikäisee hämärään tottuneita silmiä. Nyt voi hetkeksi unohtaa kodin rästihommat, joita on kiitettävästi saatukin tehtyä sateen lotistessa katuun, ja lähdetään pitkälle lenkille. Taivas kun näyttää, ainakin tällä hetkellä, siltä ettei sadetakkia ja saappaita tarvita. On ulkoilut muutamana päivänä jäänytkin aika tyngäksi, ja joka kerran jälkeen on saanut kuivatella partoja, ja vaatteita ja tossuja. Josko nyt ei.
Ensin siis ulos nauttimaan kirkkaasta ja kuulaasta syyskelistä. Sitten koirien pesu. Muutenkin kaipaavat suihkua ja saippuaa, mutta Iivari pitäisi pestä joka tapauksessa viikonlopun erkkareita varten. Eli huomenna ja sunnuntaina suunnataan kohti Hattulaa. Toivottavasti ei sada..
Hyvää viikonloppua!!

Syysvarusteet esiin

2011-09-14T11:25:00.011+03:00

Viime viikolla pärjäsi vielä sortseissa ja t-paidassa. Enää ei. Syysmyräkän tuivertaessa on ollu pakko kaivaa esiin vähän suojaavammat vermeet. Sadetakkikaan ei ole ollu turha vaatekappale. Tosin kun vettä välillä tulee kaatamalla, välillä vähemmän kaatamalla ja välillä ei vaihteeksi ollenkaan, on ajoitus mättänyt. Silloin kun en ole laittanu sadetakkia, on vettä tullut sitte taivaan täydeltä ja lenkiltä palannut paitsi kaksi likomärkää snautseria, myös likomärkä äitee. Vaan jos sitä kerta jo vartin päästä on kastunut läpeensä, miksi ei samalla tehdä pitempää lenkkiä, samalla kastumisella? Niinpä yhtenäkin iltana tallusteltiin rankkasateen pieksäessä reilu tunti. Tossut, tassut, vaatteet ja parrat vettä valuen. Toisena iltana sitten taas muistin olla fiksu ja puin päälleni sadetakin. Ei satanut, hiki vain tuli. Pimeässä illassa heijastimiakin taas tarvitaan. Märkä asfaltti imee vähäisenkin valon. Eikä sitä valoa liiemmälti ole kun harva se katulamppu on pimeänä. Olis vähän kaupungilla hommia niiden korjaamisessa.

Aamulenkki tehtiin tänään vaihteeksi taas rannassa. Tuuli oli kova ja aallot löi vaahtopäinä rantakiville, muttei satanut. Paitsi pienenpientä tihkua, ja kun järven suihkulähde roiski vettä ohi käveltäessä, oli tällä kertaa sadetakki tarpeen. Seuraavaksi täytyy kaivaa vielä hanskat kaapin uumenista, näillä keleillä alkaa sormet pian olla kohmeessa. Eikä saappaatkaan varmaan pahasta ole jos vedentulo jatkuu tähän malliin:)
Jokunen kuva kohmeisilla sormilla tuli näpsittyä.

Jätkät, NYT lomalle!

2011-09-06T18:09:00.008+03:00

Nyt se sitten alkoi, tuo kauan kaivattu loma! Oltiinhan sitä ehditty jo tovi jos toinenkin odottaa. Olikin kaikintavoin tosi kiireinen ja rankka kesä. Ja vaikka välillä tuntui että ei se loma-aika koskaan tule ja että josko lomalle ylipäätään lainkaan pääsee, ainakaan pitkälle sellaiselle, niin tässä sitä nyt istutaan. Ilman, että tarvii reiluun pariin viikkoon ajatella Aikaista herätystä. Tai ihan kamalan aikaista sellaista ainakaan. Se kun on tuttujuttu että Iivari meidän taloudessa varmasti pitää huolen siitä, ettei täällä kuhnita turhan myöhäseen aamusella. Joku rotihan se on lomasta huolimatta oltava ja aamutoimiin partojen päästävä ajallansa;) Hyvä tietty niin, pysytään jonkinmoisessa aikataulussa siitä huolimatta ettei äiteen tarvii viimeistään kello silloinjasilloin olla ajamassa kohti työmaata. Kun vaan osaisi tuon karvavekkarin illalla virittää niin ettei ihan samoihin aikoihin ala piippailla kuin herätys työaamuina...
Ja mitenkö lomailemme? Suoraan sanoen en tiedä, ja tällä hetkellä olen aivan liian uupunut edes miettimään moisia. Enkä toisaalta missään nimessä halua lomalle tiukkaa etukäteen sovittua aikataulua että silloin mennään sinne ja sitten sieltä täytyykin pikaisesti kiiruhtaa tuonne. Aikataulujen mukaan joutuu tarpeeksi normaalia arkea elämään joten EIkiitos lomalla sellaiselle. Aluksi pari päivää menee varmaan huiliessa, rentoutuessa ja tämän väsyneen olon karkottamisessa. Sitten katsotaan ilmojen mukaan mitä mieli tekee tehdä ja minne mennä. Aika näyttää. Ulkoilu nyt on kaikesta muusta huolimatta se no. 1.

Iivari on jo hyvissä ajoin aloittanut lomavalmistelunsa, ressukka kun ilmeisesti luulee pääsevänsä rannalle. Siihen malliin on herra paastonnut ja jättänyt ruoka-annoksia väliin. Vaikkei tarviisi, tuota kroppaa kehtaisi näyttää missä vain (eikä pieni lisäkään ympärysmittoihin pahaa tekisi). Ei vaan, syksyistä juoksuaikakautta sekin tietää. Niin kuin sekin, mistä jo taisin viimeksi kirjoittaa, että ulkona mennään tuhatta ja sataa kirsut maata viistäen. Ja kovasti, normaalia paljon kovemmin, täytyy juniorin myös pitää kirjaa siitä milloin naapurin tytöt rapuissa liikkuvat. Pojat on poikia (huoh). Mutta onneksi tuo Arttu sentään on se rauhallisempi versio eikä sisätiloissa mieltänsä menetä moisten hommien vuoksi, vaan vain vierestä katselee kun nuorempi hösää hirmuisesti tohottaen sinne ja tänne, ees sun taas.

Iloisen syksyistä viikon jatkoa toivotamme! Ajatella, että on vasta tiistai, ja mulla kun on ihan perjantaiolo, mistä johtunee???!!! ;)

Syystuulahduksia

2011-09-04T16:59:00.008+03:00

Illat pimenee, yöt viilenee, lehdet kellastuu, loma lähenee - tietää syksyä;) Vaikka ei nyt päivällä uskoisi, äsken juotiin päiväkaffet parvekkeella, ja hikihän siinä ehti tulla kun aurinko niin kuumasti porotti.

Neitokoirillakin taitaa syksyinen juoksuaika olla parhaimmillaan (tai pitäs varmaan sanoa pahimmillaan näin uroskoirien omistajan kannalta). Parina päivänä on pojat viipeltäny kirsut ruohikossa siihen malliin. Joten Iivarilla alkoi kotonakin taas se levoton piippailukausi, huoh! Aamulla oltiin tehty pitkä lenkki, ja ajattelin päivällä hetkeksi päikkäreille mennä, mutta nuoriherra päätti ettei meitä nukutakaan ja tassutteli uikuttaen pitkin kämppää. Harmiksensa oli parvekkeen ovi kiinni eikä päässyt kaiteen yli tuoksuja nuuskuttelemaan. Vuffutteli sitten sisätiloista kun oletti jonkun mielenkiintoisen neitosen kävelevän alatietä. Eikä tästä kauan ole kun äsken käytiin taas ulkona, samalla kun kaupassa, joten mikään hätähätä ei miehellä ole, mutta niin vain ravaa edes takaisin olemattomiakin kuunnellen. Välillä käy eteisessä heiluttamassa remmejä, pienenä vinkkinä koneen ääressä tylsänä istuvalle äiteelle;) Kun ei mitään reaktiota saa, käy syvään huokaisten hetkeksi maate, kunnes taas jonkun äänen innoittamana nousee ylös ja yrittää saada Artunkin mukaansa meininkiin. Joka, onneksi, ei vouhkaannu, vaan yrittää maata aloillaan rauhassa. Ja kun komennan Iivaria (ilmeisen turhaan kyllä), katsoo Arttu korvat luimussa mua että voivoi tuota kakaraa. En taas ollu muistanukkaan mitä nämä juoksuajat on, kesä meni siltä osin rauhassa. Ja tätä sitten kestää, mihinköhän asti?

Pari päivää pitäisi vielä jaksaa töitä tehdä, sitten on reilu pari viikkoa lomaa. Johan tätä on ehditty odottaakin! Olosuhteiden pakosta pidän hieman lyhyemmän loman kuin suunniteltu oli, mutta jäähän nekin päivät sitten talviaikaan. Kait sitä tuon syksyn jaksaa sitten pakertaa kun kunnolla lomailee:) Syksyistä viikkoa!

Viikonlopun kuvasaldoa

Vapaapäivän viettoa

2011-08-29T15:35:00.008+03:00

Pojat kävi rannalla haistelemassa syksyn uusia tuulia ja ihmettelemässä isoja aaltoja.

Ajoitus oli sopiva, just kun lähdettiin autolle alkoi sataa. Ja kaupan parkkikselle päästessä tuli vettä niin roiskeella että hetken piti odottaa ennen ku viitti lähtee kauppaan. Syksyn merkkejä:)

Tervakoski KV

2011-08-28T16:23:00.008+03:00

Tänään ajeltiin Tervakoskelle kv-näyttelyyn. Ilma oli aikamoisen tukala, mutta kun päästiin perille, alkoi taivaalle kertyä tummanpuhuvia pilviä ja puuskittainen tuuli kävi näyttelykentän yli joten loppujen lopuksi ei niin hiki ja ihan niin tukala olo ollutkaan kuin mitä olin pelännyt. Poikiakaan ei häkeissään tarvinnut viilennellä vaikka odotusaikaa tulikin, sen verran oli kehä myöhässä.

Tuomarina oli norjalainen Karl Eddie Berg joka ei ensimmäistä kertaa valioluokassa kilpailleesta Iivarista oikein pitänyt. Tuloksena näyttelyyn ilmoitetun neljän uroksen joukossa jumbosija eli VAL ERI2 SA PU4.
Arvostelu:
"2 year old male which I prefer a little more masculin picture on. Nice shape head with good length, but could be a little more masculin in his expression. Well set ears. Nice eyes. Good neck. A little weak in his back. Long but falling croup & too low tail set. Powerful muscularity. Could have little more substance in body & bone. Could have a little better reach in movement. Nice coat, power & temperament."

Näin siis tällä kertaa. Kun lähtiessä päästiin tien päälle, ropsi vettä tuulilasiin jonkun aikaa, liekö pilvet kastelleet myös näyttelyyn jääneet? En tiedä, mutta me ainakin onneksi päästiin pois alta. Nyt on taivas täällä pilvessä ja käy puuskittainen viileä tuuli, ihanaa, ei tarvitse hikoilla!

Valmistautumista näyttelyyn,
Iivari eilisillan kokovartalopesun jälkeen

Viime hetken valmistelut ennen kehää

Ja kaikkien valmistelujen jälkeen esiintymässä

Mulla on kesän ensimmäinen pitkä viikonloppu, eli huomennakaan ei tarvitse herätä herätyskellon soittoon (paitsi tuon karvaisen, joka onneksi toimii hiukkasen myöhemmin kuin työherätin). Ihanaa! Tämä tuntuu lähes lomalta kun en vielä ole lomailun makuun päässyt. Sekin kyllä on ihan tuossa lähitulevaisuudessa edessä. Onneksi!!

Ihanaa, viikonloppu!

2011-08-19T17:47:00.009+03:00

Eipä tullu tämäkään viikonloppu turhan aikaisin, harvoinpa sellaista on tapahtunukkaan. Takki on totaalisen tyhjä nopeasti menneen, mutta kiireiden vuoksi tooodella pitkältä tuntuneen työviikon jälkeen ja ihanaa kun pääsee lataamaan akkuja. Edes hetkeksi.
Sen verta on lämmintä että kun lenkillä (sellasella puolipitkällä) nähtiin tuttuja ja jäätiin juttelemaan, yritti Iivari vetää itteensä pois auringosta, pensasaidan alle varjoon. Oli kerranki rauhallinen ja uskalsin antaa pikkutyttöjen sitä rapsutella ja vetää vähän partakarvoistakin. Yleensä tuo on sellanen loikkija että pienten ihmisten kanssa täytyy olla varovainen ettei kaada kumoon. Arttu osaa käyttäytyä vaikka vähäinen on seniorinkin kokemus lapsista. Toisaalta nämä tytöt ovat isoihin partaisiin otuksiin tottuneet, heillä kun aiemmin oli riiseni, joten tietävät miten koirien kanssa tulee käyttäytyä. Paitsi että aika tiukka ote oli partakarvoista, mutta pojat kestivät miehekkäästi pienten käsien tukistukset. Artulta taisi ulvahdus päästä, muttei sen enempiä näyttänyt moisista hellyydenosoituksista olevan moksiskaan eikä viiksikarvat värähtäny sen merkiksi että nyt riittää. Vaikka tarkkanahan sitä tarvii olla vähän oudommissa tilanteissa, ettei mitään satu, kellekään. Molemmat pojat jakeli auliisti pusuja tytöille ja niiden äidille:=) Ehkäpä niiden pusuttelutarve on hetkeksi tyydytetty kun kotona ei saa pusutella, paitsi toisiaan.

Tiistaina mennään sitte viimeistä kertaa (ainakin tällä erää) Emilialle. Huh, hiukka on huono omatunto, saadaankohan pyyhkeitä tai jäädäänköhän luokalle, kun varsinaisia koulutuslenkkejä on tehty vähemmän mitä olisi pitänyt. Noh, ehtiihän sitä viikonloppuna... Turha selitellä, mutta olen kertakaikkiaan ollu niin uupunut, että helpompi (??) on ollu lähteä kahden kanssa. Ja toki niilläkin lenkeillä on koulutettu, ei ne mitään lällytyslenkkejä ole ollu. Mikä tietty itteä vähän rassaa, kun täytyy koko ajan täysillä keskittyä poikien käytöksiin. Ei voi rennosti vaan antaa mennä.

Vaan kyllä se kannattaa. Eilen taas sain sen todeta. Tultiin iltalenkiltä kotiin ja pihalla oli meidän talojen ehkä pahin (tai yksi niistä) "vihollinen" poikien mielestä. Lapinkoirauros (leikattu tosin) jolle varsinkin Iivari on aina halukas sanomaan monta kovaakin kovempaa sanaa. Eikä vastapuoli paljon ole näitä hiljasempi. Kaveri alkoi flexissänsä riekkua eikä totellut mammansa istu-istu-istu-noh-istuhan nyt nätisti -komentoja. Ensi tuntemus oli että kierrän varuiksi toista kautta, mutta päätin että sowhat, tästä mennään mistä oli aikomus. Joten pojille tiukka komento ja varuiksi käsi kolinapurkkitaskuun. Ja kas, nausserit ei puhua pukahtanu. Vaikka mieli molempien teki, sen näki! Mutta olivat sentäs hiljaa toisen riehuessa vaikka vähän vetoa sinne päin olikin. Ei saanu tällä kertaa naapurit iltojensa iloksi seurata miten snautserinpojat juttelee. Ehkä olin vähän ylpiä pojistani!
No, ei kaikki ohitukset aina ihan noin mallikkaasti suju, vähänhän se riippuu siitä vastapuolestakin. Mutta kaikenkaikkiaan kyllä sen huomaa että etiäpäin ollaan menossa, siinäkin asiassa. Vaikka onhan sitä työtä vielä roppakaupalla edessäkin päin. Saan muuten varmaan taas hullun maineen lähitienoolla. Tai oikeammin sanottuna hullun maineeni kasvaa. Onhan se joillekin kauhistus että 'uhkailen' koiriani kaljatölkillä.. Vaan mitäpä siitä. Onneksi olen jo vuosiavuosia sitten lakannut välittämästä siitä mitä muut ajattelevat ja ovat mieltä. Jos kaljatölkki toimii, niin koliseva kaljatölkki taskussa me lenkkeillään ja sillä siisti;)

Katotaan tuleeko viikonlopusta televisioton. Digiboksi kun alkaa ilmeisesti vedellä viimeisiään, buuttailee itte itteänsä kesken ohjelman kun on ollu tarpeeks kauan päällä. Jää ohjelmat vähä pätkittäisiksi. Uusi on vasta har(n)kinnassa. Johan tuo on hintansa arvosta kestänykki. Halvin mahdollinen vaihtoehto eikä suinkaan hyväksi haukuttu aikaan jolloin digiaika valtasi meidät, ja montakos vuotta sitä ollaankaan eletty, ei jaksa ees muistaa?? Ihan mallikelpoisesti on vekotin toiminut, tähän saakka. Joten jos tuo alkaa liikaa kuumua, ei telkkaria tuijotella. Mikä ei muuten tee yhtään huonoa, sen olen jo huomannu. A) eipä sieltä mitään olennaista tule mitä ilmankin ei tulisi toimeen. B) jäähän sekin aika johki tärkeämpään tekemiseen. Mietinnässä jopa on että josko koko tv:stä luopus kokonaan... Saa nähdä.
Mutta nyt tämä snautseriväki vetäytyy taka-alalle ja toivottaa kaikille teille erinomaisen mukavaa ja rentouttavaa viikonloppua!!

Ei laumasta karatakaan

2011-08-17T21:33:00.005+03:00

Tänään illalla ajeltiin Helin perässä Helin ja AJn tontille. Tarkoituksena tehdä viereisessä metsässä laumasta karkotusta molemmille pojille. Mutta sen verran tottelevaisia (vai arkajalkoja mammanpoikia?) nuo on että ei tullu häädöstä mitään. Arttu oli ekana vuorossa, eikä se kauaksi meistä lähtenyt ja tuli aina luo kutsuttaessa. Mikä oli yllätys, olin odottanu että jästipää vauhkoontuu ja pinkasee hevosaitaukseen tai ties minne eikä ota kutsuhuutoja kuuleviin korviinsa. No, tosin ei onnistunu saamaan pupunhajuakaan nenäänsä. Kerran jätti suorilta luoksetulokutsun noudattamatta, jäi kauniisti Helin viereen istumaan. Mutta ei siitäkään kunnon häätöä sitte tarvinnu toteuttaa.
Iivari vuorollansa kulki myös tarkasti meitä silmällä pitäen ja joka kerta lähti tulemaan luokse kun kutsuin. Että se niistä häädöistä sitten;=) Pitkälle ei arvattu lähteä kun Helikään ei tuntenu metsää että miten lähellä tie menee ja ettei tupsahdeta läheisen talon pihaan, missä kuulema on uroskoira. Jätettiin se tutustuminen toiseen kertaan.

Muutenkin on menny ihan kivasti, vähän vaihdellen. Arttu se vaan juntittaa ja varsinkin alkumatkasta ei meinaa ei:t eikä EI:t mennä jakeluun. Onhan se vähän tohotettava ensimetrit. Mutta loppumatkasta jo malttaa kuunnellakin, ei vaan aina sitte muista että se 'ei' pitäisi kantaa pitemmälleki ku muutaman metrin päähän. Iivari kävelee lähes kuin unelma, lähes kaikki reitit. Eikä sitä tarvitse paljon komentaa kun jo löysää hihnaa, ja katsoo perään että olinkos mä nyt hyvä.

Tällä viikolla ei korjaamolla oltukaan, oli väliviikko ja pitäsi vaan kotiläksyjä tehä. Ensi tiistaina viimeinen kerta siellä, katsotaan mitä silloin on ohjelmassa. Siihen mennessä toivottavasti taas hieman lisää edistystä saadaan aikaiseksi. Täytyy myöntää että on tullu vähä laistettua yhden koiran kanssa kävelyistä. Se kun on niin paljon helpompi ottaa molemmat kerralla mukaan. Ja onhan siinä saanu huomata että ne kuuntelee lähes yhtä lailla oli yksin tai kaksin. Jopa kaksin jättävät oravan tai pupun perään vouhkaamisenkin. Mikä on kyllä aika iso asia, saaliin perään kun aina pitäsi päästä. Eivätkä aina pelkkää ei:tä tottele, vähän pitää perään purkkia rämistellä. Mutta silti, yleensä kun noiden elukoiden perään vouhkataan kieli sinisenä ja ihan sama mitä itte suustansa päästää.

Sunnuntai-iltana tehtiin kaverilenkki, joka sekin kyllä jääkauden aikana on kiellettyjen listalla (hyi minua!). Mun vaan oli pakko saada juttuseuraa, käy vähän tylsäksi kuunnella omaa monotonista ei-ei-stop-hyvä-vasenlaita-ei... yksinjuttelua. Niinpä Hilu ja koiruudet teki meille seuraa, ja meillä oli kivaa! Hilu epäili pojat nähdessään että olen teettäny niille lobotomialeikkaukset, kuulema olivat kuin eri koiria. Ja Hilu jos kuka tietää minkälaisia reuhupellejä nämä pahimmoillaan on ollut. Että vaikka joskus itestä tuntuu ettei tässä paljon, jos yhtään, parannusta ole saatu aikaseksi, niin ehkä sittenkin:) Siispä korjaustoimet jatkukoot!

Kyllä työ tekijäänsä kiittää

2011-08-13T19:51:00.012+03:00

Sanotaan että lopussa kiitos seisoo. Meidän korjaukset ei ole lopussa, tokko koskaan loppuukaan, eiköhän tämä ole loputon suo. Mutta kyllä sitä kiitosta saa pienistäkin eteenpäin vievistä askeleista. Ja sehän antaa tietysti taas uskoa huomiseen ja voimia jaksaa jatkaa. Plus osoittaa sen että tämä kaikki sittenkin on ison vaivan väärtti. Vaikka sitä välillä meinaakin haluta työntää päänsä pensaaseen kun tuntuu ettei mistään tule mitään.
Monen asian yhteissummana olen ollu aika stressaantunu. Tai ei vain aika vaan erittäin. Ja kun eilen tulin uupuneena töistä oli olo sellanen että viis siitä että meiltä on kielletty yhteislenkit, mun (ainakin mun, ja varmaan poikienkin) on päästävä KUNNON lenkille. Ei vain pariksikymmeneksi minuutiksi tepastelemaan ensin yhden kanssa ja sitten toisen kanssa. Niinpä otin molemmat mukaan ja lähettiin. Silläkin uhalla että siitä olisi jotain hallaa korjausurakalle. Sen riskin olin valmis ottamaan, niin paljon hinkusin normaalia liikunnallista lenkkiä. Olin kyllä tarkka kaikista vetämisyrityksistä ja vouhotuksista, pakkohan sekin on oppia niin että on käsissä kaksi remmiä ja joutuu kahteen koiraan keskittymään ja kahta kieltämään. En sentäs aio lopun aikaa näitä erikseen kulettaa, vaikka se toisaalta helpompi onkin, sitä ei voi kieltää.
Enkä tiedä kenestä voisin ylpein ja iloisin olla. Itsestäni, että olen sisukkaasti ja itsepäisesti jaksanut nipottaa ja kieltää ja kieltää ja kieltää ja nipottaa, vai pojista jotka pikkuhiljaa alkavat tajuta homman jujun ja ovat oppineet käyttämään korviaan. Niin tai näin, kaikki meni hyvin ja lenkki, joka oli pitempi kuin sallittaisiin koulutuksen merkeissä, teki ihan hirrrmu hyvää paitsi mulle mutta olipa nuo pojatkin tyytyväisen oloisia kun kotiin tultiin. Mikä kotiin tulo oli oivasti ajoitettu, just kun päästiin sisään, alkoi sataa ihan kaatamalla. Että jos ei just sillon oltas lähdetty kuin lähdettiin niin olisi voinu kaiken sortin ulkoilut jäädä tosi vähäisiksi. Parvekkeelta oli mukava katsoa kuinka vettä tuli taivaan täydeltä.
Eli kyllä noilta kuuliaisuutta ja nöyryytäkin löytyy, Iivarilta hiukka enempi kuin Artulta. Arttu kyllä reagoi kuulevansa 'ei'n muttei aina, varsinkaan alkumetreillä, kuitenkaan heti tottele. Eli vaatii paljo enempi työtä kuin tuo junnu.
Tänään ollaan tehty 'koulutus'lenkkejäkin, mutta sama homma kuin eilen tehtiin nyt illalla. Ja hitto vie, kyllä sitä voi olla pienestä iloinen. Äsken se yleisesti pieni asia, oletetaanhan koirien osaavan käyttäytyä siivosti, mutta mulle iso asia oli että kaksi rullaluistelijaa vieläpä sauvoin varustettuna sai mennä ohi ilman snautserien kannustusälämölöä. Se osoitti että oppi alkaa mennä perille. Kieltämään jouduin, mutta kumpikaan ei äännähtänytkään;) Että ei tässä ihan turhaan olla rehkitty, kun jo näinkin pian alkaa tulosta näkyä. Rullaluistelijat kun on näitten inhokkilistalla ihan kärkipäässä.

Tuli tässä mieleen että pari viikkoa päälle kaksi vuotta sitten Iivari muutti taloon. Sen kunniaksi, kun ei ole uusia kuvia tullu viime aikoina otettua, kaivelin taas sen aikaisia kuvia Pikku-Iistä ja sen silloin isommasta veikasta, varmaan kuvat ennenki näytillä ollu, mutta aina yhtä ihania. On tuo Iippa vaan ollu pieni:=)
Ihanaa viikonlopun jatkoa!

Korjaamolla – 2. oppitunti

2011-08-10T21:33:00.000+03:00

Tämän illan korjauslenkit on tehty, joten nyt on aikaa raapustaa eilisillan käynnistä korjaamolla. Sitten onki nämä asiat kirjattu ajan tasalle.

Ohjelmassa oli luoksetuloa, laumahäätöä ja ohitusharjoituksia. Mutta ennen hommiin ryhtymistä taas alkuun pieni jutustelutuokio Emilian kanssa menneen viikon kuulumisista. Kerroin Emilialle mm. Iivarin haukkuhepuleista viikonloppuna. Oli kyllä sitä mieltä mitä itsekin, että varmasti vähäinen liikuntakin vaikuttaa, mutta myös jääkausi itsessään kun sitä silloin oli jatkunut jo lähes kaksi viikkoa. Ekalla viikollahan ei mitään tontapaista ollut. Pientä protestoinnin poikasta siis huomioimattomuuteen.

Harjoitukset eilen tehtiin vain Iivarin kanssa. Junnu kun on se kukkoilija ja kiipijä niin näillä viimeisillä tunneilla keskitytään vain siihen. Artun kanssa osaan (toivottavasti) sitten tehdä vastaavat jutut kotioloissa Emilian ohjeiden mukaisesti. Vaikka mieluusti olisin ainakin häätämisen ottanut Artullekin Emilian ohjeistuksessa ja taustatuella. Se kun aina tuntuu helpommalta tehdä kaikki kun toinen on vieressä ja neuvoo, mutta omin päin on pelkona että jotain tärkeetä pääsee unohtumaan ja toimiikin väärin.

Korjaamolla on iltaisin melkonen häslinki kun on agilitytreenit käynnissä monella kentällä, niin ajettiin pienen matkan päähän metsään jossa voisi rauhassa ja turvallisesti treenata. Otin Iivarin autosta mukaan matkaan ja jonkun matkaa kävelyä Iivari remmissä. Sitten päästin pojan vapaaksi. Tehtiin ensin luoksetuloa. Mikä ei ollut vaikea pala. Tilanne oli Iivarille vähän outo ja yllättävä niin oli alkuun hyvin kuulolla. Kulki pienen matkan meidän edellä ja vähän väliä katsoi taakseen että tullaanko varmasti perässä. Kutsuin sen muutaman kerran luokse ja kehuin heti kun alkoi tulla ’tykö’ ja jätkä sai paljon silityksiä ja kehuja kun oli ihan vieressä ja aloillaan. Sitten vapautus ja sama homma uudelleen. Pikkuhiljaa Iippa alkoi saada itsevarmuutta ja tajusi että hänpä tässä näköjään voikin rallatella vähän pitemmällekin menemään. Mikä oli tarkoituskin, eihän häätöä voi tehdä ellei koira jätä noudattamatta luoksetulokomentoa.

Emilialla oli kassillinen kolinapurkkeja mukanaan ja antoi niitä mulle tarpeen mukaan. Tarkoitus oli että kun Iivari jättää tulematta parin ’tykö’-komennon jälkeen, kävellään poispäin ja kun se sitten yrittää tulla perässä ja päästä seuroihin, se häädetään laumasta kovalla rähinällä ja kolinapurkin heitolla maahan. Tämä toistettiin pari kertaa. Ja teki tehtävänsä. Iivari jäi jonkin matkan päähän seisomaan ja katsoi hämillään että mitäs tämä nyt on. Ja kun kutsuin sen luokse, epäröi ensin tulla kun tiellä herran edessä oli kolinapurkkeja, mutta tuli sitten heti kun toistin kutsun. Palkaksi reilusti rapsuja ja kehuja. Jatkettiin matkaa autolle päin ja tehtiin vielä muutama onnistunut luoksetulo ennen kuin otin hihnaan. Totteli upeasti ja sai palkaksi isot kehut ja silitykset.

Ajettiin takaisin korjaamon alueelle harjoittelemaan ohituksia. Oli jo sen verta myöhä että agilitykoirat oli poistunut maisemista mutta Emilian oma koira oli pihassa aitauksessa ja saatiin häiriötä sen haukkumisesta. Jälleen oli kolinapurkit salaisena aseena, ’ei’n tehosteena. Kävelin Iivarin kanssa tietä pitkin ja heti kun alkoi tuijottamaan ja höristämään korviaan aitauksessa olevaa koiraa kohti, kielsin, toisenkin kerran ellei ensimmäistä totellut, ja jos ei vieläkään, ravistin purkkia. Se riitti, Iivari vähän alkoi reagoimaan toiseen koiraan eikä totellut kieltoja. Eikä tarvinnut kuin vähän ravistaa purkkia ja jo kulki siivosti vierellä, jopa vähän mun takana. Pihan ohi palattaessa ei tarvinnut enää edes kieltää. Seuraavaksi Emilia otti oman koiransa hihnaan ja kohdattiin tiellä mennen tullen. Hienosti oli jätkällä korvat paikoillaan, ei paljon tarvinnut siinäkään kohtaa kieltää kun toisen koiran kohdalle tultiin. Vähän koitti ensin luimuilla toisen suuntaan mutta uskoi kieltoa eikä yrittänytkään sen enempiä koheltaa. Kauniisti ja rauhallisesti käveli.

Tietty tuohon ohituksen onnistumiseen niin hienosti vähän vaikutti se että oli just tehty laumahäätö, ja kolinapurkit oli hyvin muistissa. Ja selvästi Iivari piti silmällä Emiliaa, tajusi että siitä naisesta se kaikki paha kolina on lähtösin:) Mutta myöhemmin illalla kotona ja tän päivän lenkeillä on tullu todettua että kyllä se sittenkin muuallakin tottelee. ’EI’ saa nyt nimittäin ihan eri reaktion aikaan kuin vielä pari päivää sitten, kunhan kierrokset ei pääse nousemaan turhan ylös.

Tunnin päätteeksi istuttiin alas vielä juttelemaan ja sain ohjeita tulevia paria viikkoa varten, ennen viimeistä koulutustuntia.
Nyt pitää sitten tehdä lisää kolinapurkkeja että riittää. Huomioimattomuus kotona jatkuu. Lisänä entiseen, ’ei’:n tehosteena käytetään kolinapurkkia (tehoaa varmaan hyvin Iivarin haukkumisiin) ja nyt vihdoin saan lällyttää poikia lyhyesti. Arttua ykköskoirana kolmasti päivässä ja Iippaa kahdesti. Ei koiran aloitteesta, mitä ei koskaan pitäsikään tehdä, vaan niin että kutsun koiran luokseni ja niin että aina toinen sen huomaa kun toista pidän hyvänä. Luoksetuloa ja häätöä pitäisi päästä harjoittelemaan. Lenkit jatkuu lyhyinä. ’Ei’:n noudattamista vaaditaan entistä enemmän, tehosteena kolinapurkki. Samoin ohituksissa kolinapurkki jollei pelkät kiellot tehoa. Juuri kun olin oppinut tekniikan ei+nyppäsy niin nyt pitää ensin vain sanoa ei, ja jos se ei tehoa niin uusi ei ja tiukka nyppäsy. Ja sitten purkin kolistelua ellei sekään auta. No ja johan siinäki on ollu opettelemista taas mulle että muistaa miten mikäkin nyt pitää tehä.
Mitähän vielä… hirmusesti tuntui tulevan taas ohjeita, kun muistaisi vaan ja osaisi niitä kaikkia oikein noudattaa.
Jotta tästä se jatkuu, snautserien korjaus, ja niiden ihmisen.

Lopuksi vielä lyhyt katsaus tän päivän korjauksiin. Eilinen käynti korjaamolla selvästi toi mulle uutta puhtia ja uskoa huomiseen ja jaksoin lenkeillä korjata tosi tarkasti pienetki virheet. Kun viime viikolla oli suotavaa välttää vastaantulevia koiria, missä ihme kyllä lenkkipaikkoja valkkaamalla onnistuttiin aika hyvin, niin nyt niitä koiria sitte pitäsi kohdata että pääsee harjottelemaan. Ja kun täällä toisinaan tulee koiria vastaan ihan kyllästymiseen asti, niin en tiedä mihin kaikki koiranulkoiluttajat oli tänään kadonnu, ei kai ne meitä peljänny? Vain pari koiraa tuli molempien kanssa vastaan. Saman koiran kanssa kummallakin parralla vähän samat reaktiot, no olihan se ehkä vähän uhkaavan näkönen, ja rähisevä. Pientä tempomista molemmilla ja yritys rähähtää vaikka yritin tarpeeksi ajoissa kieltää. Iivari tokeni ruotuun purkkia kolisuttamalla, Artulle jouduin viskaamaan purkin maahan ennenku lopetti. Mutta ei ehtiny kuin yhden lyhyen rähähdyksen päästää, joten jotain parannusta sekin. Muutoin meni molemmilla lenkit ihan mallikkaasti, tuskin vois parempaa toivoa tässä vaiheessa!

Tähän olotilaanhan voisi jopa tottua;) Ei kiristä hermoja, ei verenpaineet kohise, ei otsasuoni tykytä. Joskos tässä päästäs, toivottavasti, sellaseen positiiviseen noidankehään, että kun mun ei tarvii niin kovasti hermoilla ja osaan olla hihnaa kiristämättä niin poikienkin reaktiot vastaantuleviin laimenee ja sitä kautta mun vielä vähempi tarviis hermoilla...

Tuo jääpi nähtäväksi, mutta nyt riittää tämän päivän korjailut ja kertoilut - hyvää yötä ja mukavaa loppuviikkoa!!

Korjaamolla – 1. oppitunti

2011-08-10T18:46:00.003+03:00

Kertomus snautserien korjauksesta alkaa vihdoin viimein olla ajan tasalla, tosin ei ehkä ihan heti loppusuoralla. Eilen meillä oli korjaamolla toinen koulutustunti. Nyt taas pari viikkoa tiukkaa treenausta ja sitten on viimeinen tunti. Olikin ihan hyvä päästä juttelemaan Emilian kanssa, viikonloppuna kun vaivasi jonkun sortin epäusko.

Mutta jotta edettäs aikajärjestyksessä niin jatkan viimeviikkoisesta ensimmäisestä koulutustunnista.

Aiheena oli hihnakäytös, koskien hihnan molempia päitä. Sen nyt luulisi osaavansa kun noita koiria on tullu hihnassa kuletettua useempikin vuosi. Vaan kävi ilmi että enpäs osaakaan, oikealla tavalla. Uutta oppia tuli. Tai jos ei ihan uutta, niin ainakin unohtunutta. Sitä kun jostain kumman syystä vaistomaisesti kiristää hihnaa, tahtomattaan, ja vielä kiertää sen muutaman kerran kämmenen ympärille ettei vaan pääse ote lipeemään. Sen sijaan hihnaa pitäisi pitää kevyesti lenkistä kiinni, niin että hihna on koko ajan löysänä ’mutkalla’. Vaan se on helpommin sanottu kuin tehty, ainakin pupujen perään hilluvien snautserien kanssa. Tosin kyllähän se helposti vaikuttaa koiraakin kiristävästi kun hihnasta pitää kaksin käsin kiinni, sitähän sillä jo ikään kuin valmistautuu tiukkoihin paikkoihin. Niin, kyllähän minä sen(kin) tiedän, mutta…

Tuon lisäksi alotettaisiin ei-sanan vahvistaminen. Sen tarkoitus opetettaisiin uudelleen. Ja minä kun juuri tunnin alla tulin sanoneeksi Emilialle että pitäiskö lopettaa koko ei:n käyttö kun se tuntuu kokeneen inflaation. Että jos käyttäsi sen tilalla komentoa (’irti’, ’alas’ yms), kun tuntusi toimivan paremmin. Vähän ihmettelinkin kun Emilia ei suuremmin tuota kommentoinut, hiljaa vaan myhäili mun pähkäilyille.

No mutta, aluksi juteltiin Emilian kanssa kesän ja jääkauden sujumisesta ja sain ohjeistusta mitä tunnin aikana tehtäisiin. Sitten lähettiin tien päälle opiskelemaan mitä Emilia juuri oli neuvonut. Iivari pääsi ensimmäisenä oppilaaksi. Aluksi Emilia talutti Iivaria ja näytti kuinka talutin pidetään löysällä ja jos kiristyy hiukkaakaan (tai ei saa edes kiristyä, kielto jo siinä vaiheessa kun on suoristumassa), niin heti ’ei’ + pieni terävä nyppäsy. Helppoa. Kun sen osaa. Ja aika äkkiä sen taidon oppi tällanen tumpelo kuin minäkin, kun oli vaan yksi hurtta hihnan päässä eikä isoja häiriötekiöitäkään liiemmälti. Ja kouluttaja vieressä neuvomassa.
Koiran tuli kulkea tien vasenta laitaa, välillä se pysäytettiin ’stop’, jolloin piti pysähtyä täysin niille aloilleen, yksikään tassu ei saanut liikkua. Jos otti askeleenkin, niin ’ei’ + ’stop’. Sitten kun oli hienosti paikallaan, kehuttiin runsaasti ja silitettiin pää-niska-selkä ja jatkettiin matkaa ’mennään’. Stoppaamisen pojat kyllä osaa kun se aina ennen tien ylitystä tehdään, mutta uutta se, ettei saa yhtään liikkua komennon tultua. Mä olen ollu vähän höllempi sen suhteen, että kunhan nyt siinä hollilla ovat mihin pysähtyivät. Oppia ikä kaikki tässäkin.

Sama tehtiin Artun kanssa. Se nyt on vähän vaikeempi tapaus kun on saanu noita kommervenkkejänsä harrastaa paljon kauemmin kuin nuorempi kaverinsa joten kaikki ei menisi välttämättä yhtä helposti kuin Iipan kanssa. Ja vähänhän se meinasi ruveta jännittää kun vastaan tuli monta koiraa kerralla. Ihan pakko oli keskittyä siihen ettei vahingossakaan kiristä hihnaa. Enkä kiristäny. Eikä kiristäny Arttukaan. On se piru vie vaan kumma juttu että kun kouluttaja kulkee vieressä niin snautserikin osaa käyttäytyä. Arttu tuskin vilkaisi kolmea yhtaikaa kapeahkolla hiekkatiellä vastaan tullutta koiraa. Hihna oli löysällä ja koira hiljaa. Vähänkös tuntui hyvältä. Vaikka tiedänkin että nuo osaavat sen verran olla vieraskoreita ja fiksujakin ovat että tietävät milloin pitää käyttäytyä, tajuavat että nyt on jotain spesiaalia tapahtumassa. Jotta oikeassa elämässä ei kaikki suju ihan yhtä hyvin. Kuten ei sitten ihan aina sujunutkaan.

Seuraavan viikon kotiläksy olisi sitten tuon kaiken harjoitteleminen.
Lenkit yksin molempien kanssa, ei kuntolenkkejä, mahdollisimman monta lyhyttä koulutuslenkkiä päivässä.
Koiran tulee kulkea tien vasenta laitaa, nuuskia ja haistella saa niin paljon kuin haluaa, hihnan oltava ’mutkalla’ koko ajan, sitä ei saa kiristää koira eikä ihminen, maan ruopiminen kiellettävä (dominointia), koira pysäytetään mahdollisimman usein, muutenkin kuin ennen tien ylitystä… Siinä joitakin ohjeita.
Kotona edelleen totaalinen huomioimattomuus, paitsi että nyt saisi kieltää ei-toivotusta tekemisestä.

Kaikki ei aina käy kuin elokuvissa. Eikä snautseri ihan aina kulje niin täydellisesti kuin kouluttajan ollessa mukana. Mutta turha kai sitä on täydellisyyttä vaatia –itseltä tai koirilta–, vaikka miten siihen pyrkiväinen olisikin, vielä tässä vaiheessa. Ja siinähän se epäusko välillä koettelee kun tuntuu että jatkuvista muistutuksista huolimatta ei niitä korvia tunnu löytyvän, tai jos löytyy niin hyvin ajoittain vain. Kun on kärsimätön ja kun on viikon verran tuntenut itsensä hölmöksi kulkemalla pitkin teitä toistaen papukaijan lailla samaa mantraa ei – ei – vasen reuna – ei – stop – ei – vasen reuna jne jne ja nyppinyt, nyppinyt, nyppinyt niin tuntuu että johan sen nyt pitäisi olla selvä asia mitä sillä tarkotetaan, joka ikiselle, jopa jästipäiselle snautserinpojalle.

Kuitenkin vasta viikon verran tämän sortin koulutusta takana, ei kai monen vuoden hölmöilyt hetkessä mihkään katoa, vaikka miten paljon nipottasi ja nyppisi. Joten joskos opettelis lisää hyvettä nimeltä k-ä-r-s-i-v-ä-l-l-i-s-y-y-s. Kuitenkin verrattuna entiseen, eroa on, parempaan roimasti. Ja silti mietin vähän väliä että niin, NYT menee hyvin mutta entä sitten jos ja kun. Mistä ei ole yhtään mitään hyötyä, tekee vaan itelleen hallaa kuvitella olemattomia. Helpottikin paljon kun eilen sain Emilian kanssa jutella tästäkin. Sanoi että se on ihan normaalia ja vakuutti, ja sai mutkin vakuuttuneeksi, että kyllä ne vielä oppii ja tajuaa, kunhan aikaa kuluu ja koulutusta sisukkaasti jatketaan. Ja niinhän myö teemme:=)

Ei enää huomiota

2011-08-08T20:47:00.010+03:00

”Koulutuksen aikana omistaja opetetaan käyttäytymään hyvän laumanjohtajan tavoin, jotta ongelmilta vältytään myös tulevaisuudessa. Koulutuksemme ideologia on että tottelevaisuustemppujen tekemisessä käytämme parasta mahdollista palkitsemista, mutta jos koiralta halutaan pois joku väärä käyttäytyminen, toiminta täytyy tehdä sen verran epämiellyttäväksi että koira omassa viisaudessa jättää väärän käyttäytymisen pois."
…
"Huomioimattomuuden tarkoituksena on poistaa kaikki tavat jotka koiran mielestä tukevat sen asemaa ja näin saada koira tuntemaan epävarmuutta asemastaan."
---
"Ensimmäisen viikon aikana koiraa ei saa huomioida kotona millään tavoin eikä missään tilanteessa!”
Lainauksia koirakorjaamolta saamistani ohjeista huomioimattomuutta varten.

Jääkausi alkoi viikkoa ennen kuin meillä oli ensimmäinen koulutustunti korjaamolla.
Tuolloin koirien pitäisi olla omistajille kuin tyhjää ilmaa. Mikä, kun talouden kaksi runsaspartaista koiraa tiputtelee tippatolkulla vettä pitkin lattioita, ei ihan helppoa ole:)
Ensimmäisellä viikolla kotona täysi huomioimattomuus. Paitsi ruoka-aikaan tai ulos lähtiessä, jolloin koiria saa kehua ja rapsuttaa kun istuvat ja odottavat rauhallisesti.
Ulkona saa kieltää ja käskyttää ja kehua jos koira tekee oikein, mutta ei muuta huomiointia. Koirat saa nuuskutella niin paljon kuin haluavat. Kavereiden kanssa ei leikitä ja treenit on jätettävä väliin. Parratkin oli pestävä ennen jääkautta kun suositus on ettei hoitotoimenpiteitä jääkauden aikana tehdä, tai jos pitää tehdä niin’tekemättä niistä suurta numeroa’. Ja mä en kyllä osaa suihkusessiota niin huomaamattomasti hoitaa.

Etukäteen vähän jännitti miten itse muistan että MITÄÄN huomiota ei saa nuille antaa, ei vaikka mitä tapahtusi. Ja toisaalta eihän sitä tiennyt miten pojat suhtautuisi. Vaikken ole mikään kamala lällyttäjä enkä alituiseen koiria rapsuttele ja taputtele tai muutenkaan huomioi (mitä nyt päivän mittaan olevinaan niille höpöttelen ettei kukaan voisi itekseen puhumisesta syyttää), niin onhan ihan totaalinen huomion puute yhtäkkiseltään iso muutos. Eikähän sitä ekoina päivinä meinannukkaan muistaa. Välistä olin jo esim. komentamassa Iivaria haukkumisesta ja samassa muistin että ainiin suu kiinni, haukkukoon jos haukkuu. Tosin tuossa kohden oli lipsuttava säännöistä sen verran että yöllä annoin tiukkaa kieltoa jos metelöitiin. Ei tässä nyt sentäs häätöä oteta tämän takia.

Parissa päivässä kaikkeen tottui, eikä ollut edes kovin vaikeeta. Paitsi kun Iivari iloisena häntää heilutellen tuli vanha pyyhkeenriepu suussaan jotta joskos vähän vetoleikkejä leikittäs, ja se oli pakko ärähtää likeltä pois. Tai kun Arttu parvekkeella päätään tuolilla kannatellen syvään huokaisten yritti katsoa mua vetoavasti kauniilla ruskeilla silmillään jotta eikö hälle edes yhtä katsetta suotaisi, ja piti vaan tuijotella taivaita… Silloin tuntui ikävältä.

Koiran reaktiot jääkauteen voi olla voimakkaitakin ja koira voi yrittää saada huomiota osakseen keinolla millä hyvänsä. Ja juuri sen takia ei pahantekoonkaan saa reagoida. Sillä kun koiralle negatiivinenkin huomio on huomiota niin jos kerrankin kiellät jostain mitä se ei saisi tehdä, niin äkkiähän koira sen huomaa ja pahanteko yltyy, vain huomiota saadakseen. Eli vaikka sohvaa repisivät niin täyty vaan olla kuin ei mitään olisi tapahtumassa. Mutta meidän sohva on vielä ehjä, ja tapetit seinillä. Eipä poikia muutenkaan, paitsi Iivarin satunnaisia haukkumisia, tarvii kotona juuri mistään kieltää tai komentaa.

Pojat siis suhtautui koko hommaan heti alusta tyynesti, itse asiassa yllättävän tyynesti. Olivat lähinnä hämillään ja ihmeissään mutteivät protestoineet. Itekseen mahtoivat tuumailla jotta mikäköhän tässä oikeen on homman nimi. Molemmat yritti kyllä välillä kerjätä rapsutuksia ja tehdä itteänsä tykö mutta pahin yritys loppui kun huomasivat että saavat vain ärähdyksiä osakseen. Tämä siis sen jälkeen kun olin ensin oppinut murahtamaan vakuuttavasti, sekään kun ei ollut ihan helppoa, alkuun Iivari vain heilutti häntää kun ärähtämällä yritin komentaa sitä pois.

Lähes normaaliin tapaan on siis eletty, vaikkei huomiota ole saatu eikä sitä ole jaettu.

Onko tästä mitään apua?

2011-08-07T10:29:00.009+03:00

Kertomus snautserien korjauksesta ei mene nyt ihan aikajärjestyksessä, jatkokertomukseen on kyllä tiedossa jatkoa, työn alla on, kunhan taas jaksan sitä eteenpäin työstää. Mutta tähän väliin pieni tilannekatsaus. Meillähän on siis jääkauden toinen viikko menossa ja ensimmäinen korjaamokäynti takana, näistä tarkemmin jatkokertomuksen seuraavassa osassa.

Tiistaisella korjaamokäynnillä sain koulutusta siihen miten hihnaa tulee käyttää Oikein. Sitä ei saa kiristää koira eikä ihminen, kun koira vetää sen suoraksi pitää sanoa "ei" ja nyppästä. Pojilla pitää käyttää vain ketjukaulaimia, eli siis sellasia täyskuristavia, koko koulutuksen ajan (3 viikkoa). Piti ostaa molemmille omat kun en löytäny Artulle joskus vuosia sitte hankkimaani vaikka olevinaan kolusin kaikki mahdolliset paikat. Ehkä se on jossain auton syövereissä jälkikeppien, liinojen ja patukoitten seassa, en niin tarkkaan kattonu. Ja minä hölmöhän aliarvioin jätkien koon ja ostin hiukka liian pienet. Ei toimi niin hyvin kuin jos olis vähän pitemmät, jää niskakarvoihin (joita molemmilla taas aika runsaasti on) jumiin eikä löysty aina iteksiään. No, yritetään selvitä tämä aika.

Nyt ei saada tehdä mitään kunnonkohotuslenkkejä, eli ei päästä purkamaan energiaa. Lenkkien pitää olla lyhkäisiä, yksin kummankin kanssa ja pienestäkin hihnan kiristymisestä pitää nipottaa "ei" + nyppäsy. Lisäksi koiraa pitää usein käskeä pysähtymään "stop" ja kun on kauniisti aloillaan, silitetään pää-niska-selkä ja kehutaan runsainmitoin. Koiran pitää antaa haistella hajuja niin paljon kuin se haluaa. Tai no ei sitä nyt puoleksi tunniksi tarvii yhden hajun luo antaa jäädä eli raja siinäkin, mutta periaatteessa koira saa sen puolesta määrätä tahdin. Kotona ei saa muutoin huomioida, mutta kieltää saa "ei" ei-toivotusta tekemisestä.
Lyhyesti sanottuna jääkauden tarkotushan on että kun kotona ei saa mitään huomiota eikä aktiviteettia niin ulkona pitäs sitten niitä korvia löytyä.

Tällä hetkellä mua vaivaa pieni epäusko. En kritisoi metodia, vaikka myöntää täytyy etten kaikkia Vilanderin oppeja ihan sellasenaan niele, ja Vilanderin oppien mukaanhan Emilia kouluttaa. Kouluttajia on paljon, samoin koulutusmetodeja, ja mikä sopii yhdelle ei sovi toiselle.
Mutta kai se on ensin haettava vikaa omasta ittestä. Tiedän ja yritän jatkuvasti itelleni hokea ettei kaikki tapahdu hetkessä, ei päivässä eikä parissa eikä parissa viikossakaan. Ei tämä ole mikään ihmedieetti eikä taikasauva jota heilauttamalla kaikki viat on ykskaks korjattu. Työtähän tulosten saavuttaminen vaatii, kyllä mä sen tiedän ja olin siihen varautunut.
Mutta...

Kun kohta viikkoon ei olla päästy tekemään kunnon lenkkiä, niin johan se alkaa naussereissa näkyä. Arttu kestää liikkumattomuuden kyllä jotenkuten, makoilee enimmäkseen masentuneena. Iivari sen sijaan on eilisillasta lähtien ravannut reittiä koirahuoneen ikkuna - eteisen ovi - parveke - eteisen ovi - koirahuoneen ikkuna.... edestakaisin, edestakaisin. Ja haukkuu pienintäkin rasahdusta. Eikä usko kieltoa. Iivarikaan ei yleensä ole levoton kotona, kunhan on päässyt liikunnalla purkamaan energiaa.

Noiden lyhyiden lenkkien, jolloin koira saa haistella mielin määrin ja sitä huomautetaan vetämisestä, pitäisi olla koiran(kin) pääkoppaa rasittavia, mulle ne kyllä on kun täytyy koko ajan olla tarkkaakin tarkempi ettei hihna pääse missään eikä koskaan kiristymään, mutta eipä voi sanoa että rasituksen jälkiä näkyisi noissa hepuissa. Ehkei ne tajuakaan olevansa koulutuksessa saati että siitä pitäisi jotenkin väsyä. Ylimääräistä energiaa on siis roppakaupalla. Miten mikään koulutuskaan menee perille jos sitä energiaa on liikaa?? Kun mietin Millaniakin, niin sehän monesti vie ensin koiran pitkälle rullaluistelu- tai fillarilenkille ja sitten vasta alkaa kuntouttaa. Mä kyllä uskon siihen että vaikka koira vaatii sitä pääkopankin rasitusta, niin kyllä se enin energia purkautuu liikunnalla. Parin tunnin reipas lenkki viikonlopun aamuina, ja Iivarikin nukkuu rauhassa monta tuntia.

Ei silti, kyllä nuo kuuntelee sitä mun 'ei':tä nykysellään aika hyvin, ulkona, joten ei tämä kaikki ihan turhaan ole ollu. Ja kuten sanottu, vasta vajaa viikko koulutusta takana. Ja on tässä muitakin pieniä edisyksiä havaittavissa. Artulta on jäänyt vinkuminen minkä aloitti siinä vaiheessa kun pantaa laitettiin kaulaan, eikä rapuissa enää huuda sitä ilon mölinää että pääsee ulos (mikä ei varsinkaan kuuden jälkeen aamulla ole kivaa). Ja autossakin on hiljaisempi kuin ennen, ei tarvii jokaiselle ohiajetulle koiralle huutaa, tai rullaluistelijalle.

En vaan saisi olla kärsimätön, mutta minkäs sitä ihminen luonteelleen voi. Jos jotain ruvetaan tekemään, sen pitäisi tapahtua heti, eikä hetken päästä, tai ainakaan viikkojen. Huoh, oman pään kanssa tässä eniten joutuu töitä näemmä tekemään. Alkaa vaan olla energia aika lopussa, joltensakin rankka kesä, ja kun ei noi koirat ole ainoita asioita mitä tässä elämässä joutuu pohtimaan. Olisi varmaan tämä koulutus pitänyt sovittaa loma-aikaan niin olisi jaksanut paremmissa voimissa ja paremmalla kärsivällisyydellä tehdä koulutuslenkkejä kun olisi ollu kaiket päivät aikaa.

Tiistaina on seuraava korjaamotunti, sitten kuullaan mitkä on jatko-ohjeet. Jokohan saatais tehä kunnon mittasia lenkkejä, vai vieläkö täytyy jatkaa noita lyhyitä. Alkaa jo itelläki tuntua että juokseminen tekisi enempi kuin hyvää. Mutta tiistaihin asti jatketaan näin ja yritetään tsempata, että jotain paranemistakin tilanteessa näkyisi. Siitähän sitä sitte saisi taas uutta puhtia ja uskoa huomiseen.

Luonteiden testausta

2011-08-03T20:32:00.004+03:00

”Tunnin kuluessa määritellään koiran ja omistan välinen suhde sekä kartoitetaan ongelmat ja niiden syyt.”
-Koirakoulu koirakorjaamo-

Kesäkuussa suunnattiin ensimmäistä kertaa kuonot kohti paikallista koirakorjaamoa. Neuvolatunnin aluksi keskustelin koirankorjaaja Emilian kanssa koirien odottaessa autossa. Hän kyseli tilanteestamme tarkemmin, sitten käytiin läpi mitä luonnetestissä tulee tapahtumaan. Sen jälkeen oli aika näyttää miten meidän lenkkeily sujuu. Siispä pojat ulos autosta ja lenkille.

Ensin käveltiin pellon viertä kulkevaa tietä pitkin edes takaisin molempien partojen kanssa, sitten yksin Artun kanssa ja viimeiseksi Iivarin ollessa hihnan päässä. Piti toimia kuin normaalilla iltalenkillä konsanaan. Tai olisi pitänyt toimia. Mitenkään normaalilta en sitä ulkoilua parhaalla tahdollanikaan saanut tuntumaan. Kouluttaja kulkee vieressä, seuraa omia ja koirien tekemisiä silmä tarkkana ja kyselee samalla asioita arjestamme, koirista, niiden tavoista, harrastuksista, ihan kaikesta. Yritä siinä olla normaali… Oli sen verran jännä paikka että tuppasi hikeä pukkaamaan pintaan ja suuta kuivamaan. Minä, mokomakin jännittäjä. Johan tuohon koiratkin reagoi. Lisäksi agilitykentillä oli treenit täydessä käynnissä ja koiria kentillä ja tiellä ja autoissa vaikka ja kuinka. Sitä paitsi, uusi paikka ja uudet tuoksut, peltojen keskellä. Ne jo sai pojat melkosen vauhkoiksi ja kierrokset nousemaan heti alkujansa, niin kuin aina uudet ja mielenkiintoiset paikat. Joten arvata saattaa että snautsereilta putosi korvat aika äkkiä ja meno oli sen mukaista kun piti haistella, merkkailla, haistella, ja vielä tiristää muutama tippa heinätuppoon jos toiseenkin. Ja tietenkin oli kommentoitava jokaikistä vastaantulevaa kuonoa.

Tämän olevinaan rentouttavan lenkkeilyn jälkeen oli vuorossa pienimuotoinen luonnetesti. Mulle ja Artulle melko tuttua virallisesta luonnetestistä, junnulle sen sijaan ihan uutta, outoa ja jännää. Testin kolme osiota on samantapaisia kuin LT:ssäkin.

1. Tynnyri
Kävelen koiran kanssa tietä pitkin. Kun olemme kohdalla, tien vieressä oleva tynnyri nousee maasta rämisten. Vähän matkaa kävelyä eteenpäin, tien toista puolta lähtöpisteeseen ja uudelleen tynnyrin ohi. Tällä kertaa tynnyri maassa paikoillaan.

2. Lautaukko
Haalareihin puettu laudoista tehty ukko nousee jalat ja kädet levällään ylös puiden väliin kun lähestyn sitä koiran kanssa. Menen rauhallisesti ukon luo ja kutsun koiraa viereeni sitä tutkimaan. Kehun kun / jos tulee.

3. Kelkkakoe
Kelkassa haalariin ja kypärään puettu nukke, kelkka lähestyy pikkuhiljaa koiraa. Olen koiran kanssa paikoillani. Kun kelkka on pysähtynyt, kyykistyn kelkan viereen, taputtelen nukkea rauhallisesti, silittelen hihasta. Samalla houkuttelen koiraa tutkimaan omituista otusta ja kehun kovasti kun / jos tulee.

Kuten virallisessakin LT:ssä, ei ohjaaja saa kiinnittää koiraan mitään huomiota, vaan koiran pitää antaa tehdä mitä tekee, ohjaajan on vain katsottava tiukasti eteenpäin, ettei vaikuta koiran reaktioihin. Muuta ei tarvitse tehdä kuin pitää hihnasta kiinni (tiukasti). Ja yrittää pysyä pystyssä koiran tempoessa.

Artun arvelin testissä toimivan kuten aikanaan LT:ssä. Oikeassa olin. Reagointi kaikissa osioissa oli melko voimakkaat, mutta palautui suht nopeasti ja tuli kuitenkin pian tutkimaan niin lautanukkea kuin kelkkaakin. Tosin kelkkaa ei juurikaan välittänyt (?) haistella, sen sijaan alkoi syödä vieressä ruohoa (sijaistoimintoko?). Tynnyriä säikähti ja tempaisi itsensä kauemmaksi, mutta kun käveltiin uudelleen maassa olevan tynnyrin ohi, ei enää kiinnittänyt siihen juurikaan huomiota.
Emilian mielipide Artusta sanoi samaa kuin LT:ssä (suluissa LT-pisteet); pehmeähkö (+1) koira jolla toimintakyky melko pieni (-1), hermorakenne heikohko (+1 hieman rauhaton). Ei siis mitään uutta eikä ihmeellistä.

Iivarin kanssa ei vastaavasta ollut kokemusta mutta jotenkin arkipäivän kokemusten pohjalta aavistelin sen toimivan aikalailla kuten Arttu. Tosin ihan niin voimakkaita reaktioita en ollut odottanut mitä se sitten näytti. Tynnyrin rämähtäessä yläilmoihin Iivari sinkosi rajusti poispäin, mahdollisimman kauas tynnyristä. Eikä ihan pian keljusta kokemuksesta palautunut. Käveltiin tynnyrin ohi kahdesti, silti vielä epäröi ja varoi, yritti päästä tien toiselle puolelle, kun tultiin kohdalle. Puiden väliin nostettavan lautaukon edessä otin tiukan otteen hihnasta ja mahdollisimman tukevan asennon muutenkin. Osasin aavistaa mitä tuleman pitää. Mutta kun ukko pämähti puiden väliin, tempaisi Iivari taaksepäin sellasella voimalla että tuntui että käsi irtoaa. Eikä siinä tukevasta asennostakaan ollut hyötyä, takapakkia piti ottaa että sain pidettyä itteni pystyssä.

Kelkkakoe jätettiin Iivarin osalta tekemättä, reaktiot kahdessa ensimmäisessä osiossa oli sen verran voimakkaat. Kuten Emilia sanoi, testillä ei ole tarkoitus koiraa turhaan paineistaa ja rasittaa. Hän oli jo tarpeeksi nähnyt Iivarin luonnetta; pehmeämpi kuin Artun, hermorakenne aikalailla samankaltainen. Perus-snautsereita molemmat, sanoi Emilia;)

Illan päätteeksi, kun lenkit oli lenkkeilty ja testit tehty, istuttiin Emilian kanssa juttelemaan lisää. Hän kertoi mitä havaintoja oli meitä illan aikana tarkkaillessaan tehnyt ja mitä mieltä tilanteestamme on ja ehdotti toimenpiteitä jatkoon.

Arttu on selkeästi ykköskoira. Ja vaikka kakara toisin luulee, niin Iivari on alempi ja siellä se tulee myös pitää.
Eipä noilla paljon ole korvia tai mielenkiintoa mun kielloille ja komennoille tai muillekaan tekemisille siinä vaiheessa kun on muuta ja mielenkiintoisempaa näköpiirissä. Auktoriteetti ja hallinta kateissa noissa tilanteissa. No eipä ole yllätys.
Artun remmiräyhäämisestä sanoi kuten olen itekkin ajatellu ettei ole aggressiivista eikä puolustavaa, vaan toisaalta epävarmuutta, toisaalta turhautumista siitä ettei pääse toisten koirien luo.

Miten tästä sitten jatketaan.
Alkuun meillä olisi viikon jääkausi, totaalinen koirien huomioimattomuus. (Mikä kyllä alkuun tuntui aika pahalta, mutta sitten kun itse asiaan pääsi, ei ollutkaan yhtään niin paha, paitsi välillä...) Sen jälkeen kolme koulutustuntia korjaamolla. Ensimmäinen koulutus viikon kuluttua jääkauden alotuksesta, siitä viikon kuluttua toinen ja kolmas sitten kahden viikon kuluttua toisesta tunnista. Eli kuukauden rupeama siis kaikkiaan.
Jääkausi olisi aloitettu heti, mutta kun tuosta muutaman viikon päästä oli Iivari lähdössä Ranskaan, niin ei olisi hyödyttänyt, kun koulutukseen kokonaisuudessaan se kuukausi tarvitaan. Heinäkuun oli Emilia lomalla, joten koulutus alotettaisiin vasta elokuun alussa, eli siis tämän viikon tiistaina kun tätä näin paljon jälkikäteen kirjottelen. Viikkoa aikaisemmin alkaisi jääkausi. Jolloin koiria ei siis lainkaan huomioida, ei hyvällä eikä pahalla, teki ne MITÄ tahansa. Ainoastaan ruokaa antaessa saa silittää ja kehua, samoin ulos lähdettäessä. Lenkkeilyä saa harrastaa, ja koira saa, ja sen pitää antaa haistella niin paljon kuin se haluaa.

Ihan jänskä kokemus kaikkinensa. Mielenkiintoista kuulla ulkopuolisen ja asiantuntevan ihmisen kommentteja paitsi koirista, niin omista tekemisistään, ja tekemättä jättämisistään. Mitään isoja yllätyksiä ei Emilian kommentit ollu, tiedossahan tuo kaikki aika hyvin oli.
Harmitti vaan että ei heti päästy korjauksen alkuun, sitä olisi heti halunnu ryhtyä tuumasta toimeen, mutta minkäs teet, odotettava oli elokuulle…

Ongelmia - meilläkö?

2011-08-02T22:25:00.007+03:00

Helposti, aivan liian helposti, ihminen sokeutuu omiin jokapäiväisiin asioihin, niihin vaikeisiin ja hankaliinkin. Sitä ei vaan suostu ajattelemaan, saati hyväksymään tosiasiaa, että jossain kohtaa saattaisi olla Ongelma. Meillähän ei ole ongelmia, niitä on vain muilla. Selityksiä löytyy, aina ja kaikkeen. Eihän nämä, mutta … ja: kyllä se siitä … sitten kun … Ja sitä paitsi: nämähän on Snautsereita …
Vaan sitten sitä jonain päivänä tajuaa, että ”kyllä se siitä” ei yksinkertaisesti toimi. Ja ”sitten kun” on pelkkää haaveunta. On pakko nostaa kädet pystyyn ja myöntää ettei omat resurssit ehkä riitäkään asioiden ratkaisemiseksi parhain päin. Että meillä sittenkin saattaa olla ongelma. On tajuttava että enää ei selittelyt auta. Ei, vaikka sitä luulee monen kymmenen koirallisen vuoden jälkeen olevansa tällä saralla viisas, osaava ja kaikkitietävä, lähes ainakin.

Ja kaikkihan lähti siitä että …

Artulla ja Iivarilla on alusta lähtien sujunut yhteiselo yleisesti ottaen hyvin ja sovussa eikä mitään isompia riitoja ole ollu. Arttu on se rauhallisempi, rauhaa rakastava osapuoli joka ei kahnauksia hae eikä niitä aiheuta. Jos huomaa nuoremman yrittävän jollakin tapaa kukkoilla, ennemmin rauhoittaa ja väistää kuin vastaa haasteeseen. Nuori herra Iivari sen sijaan aika ajoin on koittanut nostaa asemiaan ja pomottaa vanhempaansa. Saattaa esim. kierrellä Artun edessä ja estää tätä kulkemasta tietystä kohtaa lattiaa, tai jää seisomaan keskelle parvekkeen oviaukkoa vähän kuin puolivahingossa, ettei toinen pääsisi siitä ohi. Pientä kiusantekoa siis. Tai kun rapsuttelen Iivaria, sen jälkeen kun ensin olen rapsutellut Arttua, se saattaa mennä Artun luo silmissään tiukka katse ja nostaa päätänsä vanhemman sään päälle ”MINÄÄkin sain rapsutuksia”. Yhteen aikaan Iippa pomotti ruoka-aikaan. Mutta se loppui siihen kun muutin ruokkimisjärjestystä niin että ensin syö Arttu ja sitten vasta Iivari. Aiemmin söivät yhtä aikaa, vaikka Arttu aina saikin ruokansa ensin. Tuolloin Iivarilla oli tapana oman ruokansa saatuaan ensin käydä haistelemassa mitä Artulla on kupissaan. Ei kuitenkaan yrittänyt mennä Arskan kupista syömään, kunhan kiusallaan siinä kierteli. Sittenkään ei aina alkanut heti omaansa syödä, vaan palloili ees ja taas. Ja kenen vika: MINUN! En osannut alusta alkaen tuon(kaan) suhteen olla tarpeeksi tiukka. Kuppi kun olisi pitänyt ottaa pois HETI jos ei alkanu muona maistumaan (selitys: kun tuo kakarana oli muutenkin huono syömään ja mahoton honkkeli niin minähän ajattelin että kunhan kuppinsa tyhjentää niin odotellaan, oli kommervenkit mitkä tahansa … taas yksi surkea selitys). Nykyisellä järjestelyllä Iivari kiltisti istuu omalla paikallaan omaa vuoroaan odottaen eikä yritäkään lähestyä Arttua sen syödessä. Ja kun Iivari syö, on Artulla oma paikkansa ikkunan edessä jossa patteriin nojailleen istuu ja antaa pikkuveikan nauttia ruokansa rauhassa. Ruokarauha se on oltava, jokaisella!

Suurimmaksi osaksi Iivarin osoittama kukkoilu on kuitenkin ollut aika lievää ja ehkä juuri sen vuoksi en ole kaikkeen tajunnut oitis puuttuakaan. Tilanne on yleensä mennyt hetken päästä ohi iteksiään tai viimeistään hieman kakaralle mörähtämällä jotta mitä höpöhöpöhommia noi nyt on. Ei ole kotona koskaan johtanut vakaviin yhteenottoihin, pari kertaa on tainnut lyhkäsesti karvat pöllähtää. Sitä paitsi nuo elkeet Iivarilla on keväästä vähentyny. Taisi keväinen juoksuaikapiikki tehdä oman osansa ja molemmilla jätkillä hormonit hyrräsi turhan vilkkaasti ja tuolloin kahden vuoden ikää lähestyvä junnu kokeili kohentaa asemiaan laumassa. Koko kesänä ei ole ollu näitä ongelmia. Tavallista rauhallista arkea elettäessä.

Ongelmia aiheuttaa meillä Iivarin paluut näyttelyreissuiltansa. Oli pojat erossa puolitoista viikkoa tai vain päivän, niin sopuisasti ei suju kohtaaminen eikä ilonpilkettä ole silmäkulmassa kaverin jälleennäkemisestä. Iivari se nuokin tilanteet aloittaa. Ja niin rauhaisa kuin Arttu onkin niin tottahan itteänsä puolustaa siinä vaiheessa kun toinen tulee niskavilloihin pörisemään ja puhaltelemaan. Tiedä sitten miten paljon tuossa on Iivarilta varsinaisesti kukkoilua, ennemminkin taitaa olla reissaajan väsymystä ja turhautumista. Ja ehkä reissun aikana vähän päässy pissikin nousemaan päähän kun on saanut olla huomion keskipisteenä. Niin on tilanne valmis. Rähinätuokio(t) kestää aikansa, ja vaatii yleensä useemman ojennuksen (Iivarin) ennen kuin on rauha jälleen maassa. Sitten kun päästään kotiin asti, on Iivarikin yleensä jo rauhottunut ja sitä ollaan taas ihan kavereita.

Keväällä parin tällasen pahemman räsähdyksen jälkeen tuli sitten se hetki jolloin oli paras nostaa kädet pystyyn. Jos ja kun ei omat avut riitä, on parempi pyytää apuja ammattilaiselta. Pelastaa mitä pelastettavissa on, hyvissä ajoin. Kun kuitenkin poikien välit on muuten hyvät, ja kuten sanottu, normaali elämä sujuu sopuisasti ilman riitelyjä. Ulkopuolinen ammattilainen osaisi katsoa tilanteen oikein, missä mättää, mitä pitää tehdä toisin, ketä pitää korjailla ja miten …

Kauan sitä ei tarvinnut pohtia. Hetsillään laitoin viestiä paikalliselle ongelmakoirakouluttajalle Emilia Rainetojalle. Pian sainkin Emilialta vastauksen josta jo osin selvisi mitä olisi luvassa: ” Koulutus riippuu aina koiran luonteesta ja tietysti myös ongelmakäyttäytymisen syistä, joten pidän tosiaan aina ensin ns. neuvolatunnin, jonka aikana kartoitan koiran luonnetta ja käyttäytymistä. Samalla kun tutustun teihin näen minkälainen suhde koiran ja omistajan välillä on ja mikä tärkeintä, mistä ongelmat johtuvat. Neuvolakäynnin pohjalta suunnittelen koulutuksen sisällön ja keston.”

Tuolloin elettiin toukokuun puolta, aika neuvolatunnille ja luonnetestiin saatiin vasta kesäkuun puolessa välissä. Ei siis olla alueen ainoita ongelmaisia. Nuo viikot tuntui pitkältä odottaa. Mutta silti oli helpottavaa tietää että homma oli saatu aluille. Jospa meillä sittenkin olisi vielä mahdollisuus, jospa meidän pientä rakasta laumaa ei tarvitsisikaan hajoittaa… Sitäkin kun tuli mietittyä, ja monet itkut itkettyä.

Niin vei snautserinpoikien tie koirakorjaamolle…

Pieni jälkikirjoitus:
Kun ohimennen olen maininnut että meillä eletään jääkautta ja luvannut päivittää aiempia tapahtumia ja kun nämä kaksi liittyy toisiinsa niin ryhdyinpä vihdoin tuumasta toimeen. Ettei jäisi jälleen vain pelkäksi hyväksi aikomukseksi ja tyhjäksi lupaukseksi. Muistanhan itsekin myöhemmin mitä ollaan tehty ja mitä tapahtunut kun on ’mustaa valkoisella’. Paitsi että olisi pitänyt kaikki aikanansa kirjottaa, olen varmasti jo nyt hyvästi ehtinyt unohtaa yhtä sun toista. Toisaalta omat ajatukset on ollut välillä aika myllerryksessä joten ei siinä olisi välttämättä mitään järkevää saanutkaan aikaiseksi. Ja jos joku tunnistaa meidän ongelmat omikseen, ja saa meidän korjauskertomuksesta edes jotain apua tai vinkkejä, niin hyvä:=)
Jatkoa seuraa…

IIVARISTA RANSKAN VOITTAJA!

2011-08-02T17:57:00.006+03:00

Iloinen yllätys elokuun alkuun:
Lähes kuukausi Ranskan Voittajanäyttelyn jälkeen on varmistunut että Iivari on Ranskan Voittaja 2011!

Melkosta touhua ranskanmaalla. Alunperin titteli olisi sertin voittaneelle koiralle kuulunutkin, kai… tai näin ainakin silloin ainakin hetken luultiin. Paikan päällä oli ranskalaiset kuitenkin väittäny ettei näyttely olekaan voittajanäyttely (vaikka sitä oli sellaisena mainostettu), vaan normaali heidän kansallinen näyttely missä jaetaan sertejä, muttei mitään voittajatitteleitä. Nyt sitten on fransmannit nuo sanomisensa pyörtäny pahoittelujen kera ja myöntäneet että kyllä se titteli sertivoittajille sittenkin kuuluu. Mikä lie syynä moiseen eestaas vatvomiseen, mutta hällä väliä, meillä on kotona Iivari mallia FrW-11.

Ei ole ollu huono kesä; ensin tuli kesäkuussa muotovalion titteli kotomaasta ja nyt voittajatitteli Ranskasta. Valio- ja sertikakut on jo nautiskeltu, täytynee alkaa leipoa voittajan kakkua (= käydä leipomossa ostoksilla) ;)

Vähän uutta vähän vanhaa, tai sittenkin vain uutta

2011-07-31T10:16:00.003+03:00

Päätin näin heinäkuun loppumetreillä terästäytyä ja ainakin yrittää saada blogipäivitykset jotakuinkin ajan tasalle. Ei ole tullu viime aikoina kovasti kirjoiteltua, kai se on tämä helle mikä saa niin laiskottamaan, nojuu seliseli, laiska mikä laiska. Nyt ei kovin helle ole, itse asiassa ihan kiva keli. Ja pitikin tehdä pitkä lenkki pitkästä aikaa, vaan ei sitte tehtykään. Sitä voi vaan miettiä että jos jotkut lenkkikengät on ollu kaapinpohjalla käyttämättä jo aikoja, niin miksi ne on siellä ollu?! Kenties siksi ettei ole hyvät lenkkeillä? No, minähän yhdet sieltä tänä aamuna bongasin, on kuulkaas oikein Juoksukengät, ja vain mietiskelin että kas, miksi en ole käyttänyt. Iloisena laitoin jalkaan ja niin lähdettiin matkaan. Eikä sitä sitte kauan tarvinnu kävellä kun muistin miksi ne ei aktiivisessa käytössä ole ollu. Jalan ulkosyrjä kipeyty aika tehokkaasti. Ei tuntunu kivalta, yhtään. Joten jäi sitten aika tynkäyritelmäksi se ulkoilu. Noh, onhan tässä vielä päivää aikaa uudelle kierrokselle, toisilla tossuilla. Paitti että alkaa kaikki mun kengät olla aika kulahtaneita, täytys mennä kipinkapin kenkäkauppaan ja hommata syksyksi kunnon lenkkikengät. Kun tuo lomakin pikkuhiljaa lähenee niin olisi sitten millä lomalenkkeillä.

Todentotta, näin tämä kesä pikkuhiljaa ohi hurahtaa. Vaikkei sitä keleistä ihan vielä huomaa. Lämmintähän tuo on ollu, painostavankin sellaista välistä, öisinkin. Mutta ainakin iltojen hämärtyminen kertoo syksyn lähestyvän. Multa meni jokunen ilta ennen kuin tajusin että valot voi ja pitää laittaa päälle ettei tarvii pimeässä kompuroida. Ihanaa, kohta saa alkaa polttaa kynttilöitäkin taas;)

Eilen saatiin mieluisa pitkänmatkan vieras kun Kaija Osku-Artunpojan emäntä tuli muissa asioissa Järvenpäähän ja järjesti aikaa myös snautsereita rapsuttamaan. Mikä rapsuttelu ja huomionosoitukset ja namit kyllä passasi pojille enempi kuin hyvin, näin jääkauden keskellä. Kävin hakemassa Kaijan, oltiin sovittu treffit Siwan parkkikselle. Timo joka ei ole poikia ennen nähnytkään, tuli myös partoihin tutustumaan. Ja helpostihan se tutustuminen käy, näinkin pidättyväisten snautserien kanssa;) Siinä kun juteltiin, ajoi paikalle auto ja sieltähän tuli lisää "sukulaisia", Turon ja Jaron isäntä ja emäntä. Oikeen Jettyspoof's koirien tapaaminen, tai niiden omistajien paremminkin kun Arttu ja Iivari oli ainoat koirat paikalla. Kyllä maailma on pieni, myös snautserimaailma.

Kaijan kanssa kaffiteltiin meillä ja juteltiin niitänäitä = siis snautsereita. Ehdittiin siinä kyllä muistakin asioista puhua, mutta mites ihmeessä se puhe aika äkkiä aina käänty näihin ihaniinkamaliin snakuihin... Ja tulipa jälleen todettua että 'like father like son'. Oli mukava päivä meillä, eipä tässä olekaan nähty kuin tammikuussa viimeksi. Siinä välillä sähköpostitse ja puhelimitse hoidettu yhteydenpitoa. Kaffittelun jälkeen ja kun pojat oli saanu paljonpaljon rapsutuksia ja halauksia, mitkä oli tosi mannaa aikana jolloin äiteeltä ei edes katsetta heru, tehtiin vielä puolenpäivän auringonpaisteessa lenkki ennen kuin vietiin Kaija takaisin.

Kiitos Kaija ja tervetulemas uudestaan! Kiva oli nähdä Timoakin vaikkakin vaan pikaisesti, toivottavasti ei tykänny huonoa kun ei otettu mukaan vaan passitettiin juhlavalmisteluihin:)

Alkulausahdukseen ja otsikkoon viitaten, minun siis piti tässä kirjoittamani muutakin, mutta tältä erää jää kirjoittelut tähän. Nälkä nimittäin kurnii niin pahasti joten on lähettävä laittamaan ruokaa jotta jaksaa. Jatkan myöhemmin päivällä, niistä vähän vanhemmista joskin ajankohtaisista asioista. Iloista sunnuntaita!

Laiskiaiset lenkillä

2011-07-23T11:45:00.010+03:00

Meitä hiukka laiskottaa
Arttu

Iivari

Kuumuusmittari keittiön akkunalla näyttää auringossa 36 astetta, taivas puolipilvinen, tuulenvire ei paljon oloa helpota, pyörittää vaan tuota kosteata kuumaa ilmaa ympäriinsä. Mitäpäs tässä muuta, jatketaan laiskalauantain viettoa.

Hengissä ollaan, ollaanhan...??

2011-07-22T18:49:00.006+03:00

Pieni tauko kirjoittelussa ei pelkästään johdu armottoman painostavasta ja hiostavasta kelistä, vaan ongelmia ollu yhteyksien kanssa. Kas kun viime viikonloppuna en päässy nettiin. Ja se muuten on tosi orpoa vaikka aina väitänkin etten siitä mitenkään riippuvainen ole. Enkä olekaan, mutta olishan se ainakin kerran viikonlopussa kiva käydä kurkistamassa siihenkin maailmaan.
Minä kun en näiden systeemien päälle sen enempiä ymmärrä, en hermojen säilyttämisen toivossa viikolla halunnu edes yrittää, josko kaikki toimisi. En siis avannu konetta ollenkaan. Hyvinhän sitä tulee toimeen ilmankin, näköjänsä. Salaa hiljaisesti vain toivoin että vika olisi elisan päässä, eikä meidän päässä. Kas kun se olisi vaikeammin korjattavissa tämän räppäkäpälän toimesta. Modeemissa kyllä näytti jonkun sortin henki pihisevän. Eikä ollu ukkonen päässy iskemään, sen varuilta olen aina ottanu letkut irti. Joten oltiin sitte viikko ilman koneen avaamisia, toisaalta tietty ajan säästöä sekin... Nyt sitten perjantai-illan kunniaksi piti rohkaistua ja kokeilla. Ja jo toimii. Jippii, pienestä sitä joskus on iloinen (en välttämättä siitä että pääsen just nyt nettiin, mutta siitä ettei vikaa tarvii alkaa etsiä ja sitä korjailla!)! Eli elisaa voidaan kai tästä(kin) katkoksesta syyttää.

Hiukka (??) tuskasta on viime päivät ja yöt ollu. Ei laske paljon lämpötila yöksikään, ja tuo kosteus vielä kaiken lisäksi. Sitten kun ei kunnon ulkoiluja ja muuta toimintaa jaksa kukaan tässä taloudessa tässä trooppisessa ilmanalassa harrastaa, niin joskushan se koirissa purkautuu. Iivarissa öisin. Wuffahtelee (eikä aina niin hiljaisesti...) pienintäkin rasahdusta mitä avoimista ikkunoista ja parvekkeen ovesta kuuluu. Enkä tiedä kuka tai kenen koira, mutta joka halavatun ilta joskus puolen yön jälkeen joku karvakuono haukkuu pihalla. Sitähän sitte pitää Iipan kommentoida. Arttu ei onneksi moiseen ryhdy, tai saattaa puoliunessa pienen tukensa antaa, muttei sentään lähde murraten laukkaamaan ympäri kämppää niinkuin tuo nuorempi versio. Viime yönä saikin jätkä häädön makkarista kun ei osannu käyttäytyä kuten yöllä kuuluu. Meinas nimittäin äiteeltä hermot mennä tosissaan kun ensinkään kuumankosteassa ei meinannu löytää unen päätä ja kun sen vihdoin löysi, se katosi nuoren snautseriherran kommentointiin pihan äänille, MRRR. Tiedä sitte ottiko tuo siitä opiksi. Tuskin, vaikka loppuyön kyllä oli hiirenhiljaa.

Rauhassa nuo muuten ovat, laiskasti jaksavat partsilta ohikulkijoille kommentoida. Pitäähän se sen verran että tietävät lähitienoon kulkijat että hengissä täällä ollaan. Mutta ulkona mennään hitaaaasti. Alkuviikosta sentäs parina iltana jopa juostiin jonkun verran. No vastapainoksi sitten eilen illalla noin kahden ja puolen kilometrin matkaan meni noin tunti... Ei vaan meinannu jaksaa, kukaan meistä.

Tässä tämän illan tunnelmat, lisää kuulumisia ehkä viikonlopun aikana. Jos vaan tekniikka toimii. Nyt tarvii laittaa pyykit kuivumaan, joskos joskus saisi nekin kuivaksi. Ja sitten on vietävä nuo häiskät ilta"lenkille", eli tuskailemaan ja löntystellen tienvarren tuoksuja nuuskuttelemaan. Enempään ei taideta kyetä, tänäkään iltana. Ehkä ensi viikolla...

Helleviikonlopun toivotuksia meiltä!!

Onnea Artulle!

2011-07-09T16:40:00.001+03:00

Arttu täytää tänään 6vee,
paljon onnea ja lisää hyviä vuosia!

Paris today part 2.

2011-07-08T18:05:00.003+03:00

Tänään Pariisissa oli vuorossa Ranskan Voittajanäyttely.
Iivarille avoimen luokan luokkavoitto ERI1:llä ja serti!
Italialainen Vandoni Jolanda tuomaroi.

Jotta Iippa olisi saavuttanut samalla reissulla Ranskan valion tittelin, olisi vaadittu serti molemmista näyttelyistä joten tittelit jäi tällä kertaa saamatta, mutta Herra on nyt ensi visiittinsä maailman kehissä tehnyt, ja tuloksiin voimme olla ERIttäin tyytyväisiä! Se on sitten uusi reissu Ranskanmaalle tehtävä jotta saadaan FR CH;)

Kiitos Nea!

Paris today part 1.

2011-07-07T17:48:00.010+03:00

Maailmanvoittajanäyttelyssä Iivarille avoimen luokan ECX4;)
Tuomari: Mania Andrzej Puolasta.
Mustia oli kaikkiaan ilmoitettu 65, Iipan luokassa uroksia 14. Ei siis yhtään paha tulos nuorukaisen ensimmäisessä maailmanluokan näyttelyssä jossa taso on varmasti ollut kova.
Jäämme odottelemaan huomisaamua ja Ranskan voittajanäyttelyn tuloksia.

Kuvat by Denisa Kyselicová

Thank you Denisa for having the photos!

Yksin kotona kaksin

2011-07-03T19:34:00.007+03:00

Iivari on matkalla kohti Pariisia. Vietiin se aamulla Nealle jossa auton pakkaus oli jo täydessä touhussa, toivottavasti kaikki tarpeellinen tuli mukaan, ainakin ne tärkeimmät... Jos matka sujuu kuten suunniteltu on, niin kuin toivoa sopii, ovat Pariisissa keskiviikkona. Varmasti rankka reissu, mutta Iipalla ei taida olla hätäpäivää, tyttöseurassa;) Ja just sain Nealta terveiset Latviasta, yöpynevät siellä tämän yön.
Artun kanssa totutellaan hiljaiseloon, jota kestää 1,5 viikkoa. Huoletta voi taas jättää kengät paikoilleen, ei lähde pöydiltä nenäliinat eikä lehdet kävelemään eikä kukaan ole kommentoimassa yöllisten kotiinpalaajien ääniä. Outoa. Arttu on koko päivän melkein vaan maannut, niin kuin kyllä minäkin, johtuu kyllä varmaan enempi säästä kuin siitä että vielä erityisesti kaipaisi pikkuveikkaa. Ja kaipaakokaan, en tiedä, onhan äitee nyt kokonaan hänen. Mutta voihan nuo työpäivät yksinänsä olla taas outoja.

Äsken käytiin ulkona, todella käymiseksi meinasi jäädä kun Arska heitti 3,5 minuutin jälkeen ittesä ruohikolle pitkälleen ja tuumas jotta tää oli tässä. Vaan löntysteltiinhän sitä sitte hiljalleen vähän enempikin.
Kuulin eilen Tuusulan näyttelyssä paikalla olleilta että taas kerran oli järjestäjät joutunu kuuluttumaan autoihin jätetyistä koirista. GRRRR!! Miten tyhmiä ja prkl idiootteja koiraihmiset voi olla??? Ei ilmastoinninkaan viilentämä pysäköity auto montaa hetkeä viileenä pysy kun mittarit näyttää päälle kolmeakymmentä ja auringossa asteita on paljon enempi, ei vaikka parkkeerais varjoon. Ei heru sympatiaa tältä suunnalta moisille pipipäille. Ne pitäisi pistää istumaan siihen autoonsa turkki päällä pariksi tunniksi, tulisivatkohan sitte toisiin mietteisiin koiransa sinne jättämisestä. Ehkä ei. Raivostuttaa.

Erehdyin vilkasemaan äsken tulevan viikon sääennustusta, ei olis kait pitäny. Olis helpompi illalla kun vois edes toivoa että ehkä aamulla on hiukka viileempää. Mutta ei taida paljo helpottaa tällä viikolla vielä... Silti, tai juuri sen takia, hyvää alkavaa viikkoa!

Snautserikiusausta

2011-07-02T11:13:00.004+03:00

Apua, nyt meinas iskeä helle jo mun kompuutteriinkin, tähän antiikin aikaiseen, ei suostunu näppis toimimaan, onneksi uudelleen avaus herätti sen. Muuten olisi voinu olla orpo olo...

Herätys 8n aikoihin oli hikinen ja tuskainen, naama ja sormet turvoksissa auts:( Ja jo poikien pissatusreitillä iski helle ja tuli niin hiton hiki siihen malliin että tuntui jotta miten tässä mihkään tänään pystyy. Vaan aamukaffet ja pienet purtavat piristi ja autto heräämään, ja olihan se lähettävä uudelleen kokeilemaan että miten helle siellä oikein onkaan. Ja kyllähän tuota lämpöä piisaa, reippaasti yli omien tarpeiden. Hidasta oli meno. Oltiin kuin 75v mummo ja sen 15v koirat. Puuttu ainoostaan mummolta keppi ja mummon koirilta 10 kg ylipaino...

Löntysteltiin aikamme, ja mielessä kävi jo että kiusaanko naustereita, onko tämä eläinrääkkäystä. Parrat kun alkuvouhotustensa jälkeen huomasivat ettei minkään sortin reuhaaminen ole oikein järkevää ja sitten molemmat tepsutteli rauhallisesti, hitaasti ja harkiten (kerrankin!). Kielet pitkällään isosti läähättäen, päät ja hännät roikkuen. Ei jaksanu paljo pusikoiden hajutkaan kiinnostaa, heinikoissa kieriskelivät viilennystä hakien. Mulla oli yllättävän hyvä olo kaikesta huolimatta. Ainakin verrattuna siihen että parina iltana mentiin hämärän rajamailla eikä tainnu olla tajunnan menetys kaukana, onneksi oli koirat vyössä, niin eivät olis kauas päässeet hurveltamaan jos vaikka äitee oliskin tuupertunut tiehen, paitsi mua perässään vetäen;)

Eikä ollu parrat yhteistyöhaluisia kun aattelin vielä pikkasen pitempään kävellä. Risteyksessä mistä ajattelin jatkaa pienen kiemuran lisää, kääntyi Arttu päättäväisesti oikealle, josta olisi lyhkösempi tie kotiin. Ja kun en kuitenkaan mikään raaka koirieni kiusaaja ole, myönnyin herran tahtoon, mitä en normaalisti tee. Tulihan siinä jo tunnin verran köpöteltyä. Nyt on poijjaat etsineet mahdollisimman viileän paikan olkkarin patterin vierestä ja kerrankin huokaisevat helpotuksesta kun saa vain olla. Ei ole snautserin sää tämä:)
Tuli kyllä heti aamusta mieleen että on se vaan onni ettei tänään tarvii kehän laidalla olla. Kyllä on tuskaset oltavat näyttelyissä taas, koittakaahan kaverit kestää nääntymättä! Eipä käy katteeks. Me odotellaan tuloksia Juvalta ja Kokkolasta jotta miten on frendeillä menny.

Kylmässä on monen muun asian (kuten sen ettei sormet turpoo nakkisormiksi, äskenkin meni kahvinporot kaikkialle muualle ku suodattimeen ja tavarat tippuu käsistä..) ohella sekin hyvä puoli, että sitä vastaan voi suojautua. Mitä enemmän palelee, sen enempi vaatekerroksia voi lisätä. Vaan mitäs teet kun on kuuma? Ihmisten ilmoilla liikkuessa on kaiken säällisyyden nimissä vaatetta oltava. Sitä paitsi liikkumalla lämpenee kun palelee, vaan helteellä ei tarvii kuin olla ja jo hiki virtaa...
Mietinkin mielessäni että kun jo aikojen alusta viisaat on kehitelly varusteita ja haalareita kaikkein arktisimpiinkin olosuhteisiin, niin olisiko se kamalan vaikeeta kehittää hellehaalarit? Sellaset, jotka paitsi suojais auringon vahingollisilta ultraviolettisäteiltä, joista nyt on paljon varoiteltu, myös viilentäisi oloa sitä mukaa kuin lämpö nousee. Mielellään vielä sellaset että itse voisi säätää lämpötilaa, saisi vaikka 30 asteen helteen säädettyä 15 asteeseen... Siinäpä insinööreille työsarkaa.

Jatkamme hellepäivän viettoa, aika rauhallisesti näköjään;) Muistakaahan riittävä nestetankkaus!

Puistopluussia parvekkeella

2011-07-01T19:04:00.002+03:00

Puistoblues on jokavuotiseen tapaan vallannut kotikaupunkimme. Jos ei halua, ei tarvitse välttis lähteä keskustan väentungokseen hikoilemaan, kuuluu sieltä musiikki sen verran meitin partsillekin että voi palasia tämänkin vuoden kulttuuriannista nautiskella rauhassa. Ainakin sitten kun perjantai-illan liikenne hiljenee. Ja varsinkin kun ei nyt hirveän kamalasti jaksa muutenkaan kiinnostaa, ainakaan se väentungoksessa vaeltelu.
Tänä vuonna taas sää suosii bluussivieraita, hyvä niin. Ainahan niin ei ole, ja sehän tietää järjestäjille synkeitä pakkaslukemia.

Meille kyllä hiukka liikaa näytettä trooppisista olosuhteista. Mitähän tuo keittiön ikkunan jo tunteja varjossa ollut mittari näyttää, jaahas, kolmeakymmentä näkyy hipovan. Parvekkeella on ilta-auringon lämmittäessä varmaan paljon enempi. En halua edes tietää, onneksi siellä ei mittaria olekaan. Iivari ei juuri suostu parvekkeella oleilemaan, Arttu sen sijaan kyllä. Mutta kun Arnoldi ilmoittaa että jotain vahdittavaa on ilmestymässä näköpiiriin, silloin ryntää Iippa isoveikan avuksi häätämään mahdolliset tunkeilijat "heidän" kadultaan, oli ne sitten koiria, kissoja, jäniksiä, oravia, fasaaneja... On nuo vaan veijareita, ei pääse yksikään elollinen olento tästä ohi huomiotta. Ja tuostahan seuraa se, että kaikki tietää missä Arttu ja Iivari asuvat, vähän vieraammatkin koiran ulkoiluttajat (ja kait kaikki muutkin...). Jotka ei välttis muuta meistä mitään tiedä, paitsi tietysti koirista. Onko tuo sitten hyvä asia vai ei, en tiedä;)

Nuoremman parran matkaeväät on hommattu, odottavat keittiön pöydällä reppuun pakkaamista. Kummempaa ohjelmaa ei viikonlopulle sitten olekaan. Paitsi Iipan pesu huomenna ja sunnuntaina jätkän vienti Nealle reissurepun kera. Taitaa säiden näin jatkuessa jäädä liikunnan harrastus minimiin, samoin kuin kaiken muunkin järjellisen toiminnan. Ellei iske joku ihme viirus lähteä ulkoilemaan keskellä yötä, vaikkei se silloinkaan järin viileetä ole, muttei paistas ainakaan aurinko silmiin. Jaksais vaan...

Muutenkin hoidin muonitustarpeiden hankinnan töistä tullessa. Näkyy muuten ihmiset olevan matkalla lomamaisemiin, ihmeen vähän oli kaupan parkkiksella autoja vaikka yleensä siihen aikaan perjantaina ei paikkaa autolle meinaa löytyä millään. Joten niitä(kään) asioita ei tarvii ajatella. Siispä todennäköisesti vain lepäämme ja loikoilemme - tehkäähän tekin niin! Paitsi että nyt on lähdettävä lyhköselle lenkille, läkähtymään:)
Eli erinomaisen hyvää ja rentouttavaa viikonloppua partaduolta!

Helteessä hitaana heinäkuuhun

2011-06-30T21:28:00.007+03:00

"Hei! Mitä teille kuuluu? Meille kuuluu hyvää."
Näin alkoi tasan jokainen mummeille ja ukeille ja muille sukulaisille pikkulikkana lähetetty, omin pikku kätösin kirjoitettu paperiviesti (joka useimmiten arvatenkin jatkui parilla lauseella myös eli eritoten Miki-snautserin kuulumisista, mitäs muulla perheellä ja sen kuulumisilla niin väliä). Tuo siis aikana jolloin olin ahkera korttien ja kirjeiden kirjoittaja. Aikana jolloin käsinkirjoitus oli vielä kunniassansa. Aikana kauan ennen tekstiviestejä, sähköposteja, kotisivuja, blogeja tai facebookia, johon minäkin jostain ihmeen kummasta syystä viimein olen hairahtunut liittymään ja jota saavutusta kummipoikani varmasti kommentoi "ohoh, katos, kummitäti on siirtynyt kivikaudelta nykyaikaan!!", kuten kommentoi silloin aikanaan kun vastentahtoisesti puolipakotettuna jouduin hankkimaan ensimmäisen kännykkäni, jota kapulaa NMT-puhelimeksi tuolloin taidettiin kutsua, lähinnä mökkireissuja varten (minä kun en tahtonut ymmärtää enkä ymmärrä sen puoleen vieläkään jotta miksi mökillä tai missään muuallakaan pitäisi olla jatkuvasti tavoitettavissa? Eihän ennenkään...).

Ja mikä tuon pitkän ja joltensakin sekavan aloituksen tarkoitus on? No se, että jottei tämä kirjoitelma menisi pelkäksi valitukseksi niin haluamme lyhyesti ja ytimekkäästi tiedustella poikien maailman lukijoilta, että mitä teille kuuluu ja kertoa että meille kuuluu hyvää;)
Hyvää helteestä huolimatta. Hitaasti ja rauhallisesti mennään että jaksetaan. Meinaa se silti koetella... Mutta koetetaan kestää eikä valiteta enempää...

Tämän päivän trimmiä varten eilen suihkussa käyneet hurjat sai tapansa mukaisesti hurjat suihkun jälkeiset formulointikohtaukset. Märät tassut ja mahan alus viilensi mukavasti oloa ja energia jota ei juuri liikkumalla tai muutoinkaan ole viime päivinä saatu tuhlattua, palautui ja purkautui. Sohva ja sängyt natisi kun niiden kautta viiletettiin, pompittiin sinne tänne, ja pian olikin matot seinillä ja petivaatteet puolestaan lattialla.

Sitten lähipäivien kalenteria lyhykäisesti.
Tänään oltiin siis Nealla ja trimmaustuokion jälkeen pojat on taas kuosissansa ja valmiit valloittamaan maailmaa. Tai se tehtävähän on nyt Iipan harteilla, Arttu saa kunnian hoitaa valloituksiansa kotimaan kamaralla (onneksi niin, etten ihan orvoksi jää). Iivarin Ranskan matka siis lähestyy. Vien junnun Nealle sunnuntaiaamuna, jolloin on matkaseurueella startti kohti Eurooppaa, Ranskaa ja Pariisin maailmanvoittaja- & Ranskan voittajanäyttelyitä ensi viikon lopulla. Lauantaina pitää vielä kylvettää jätkä ja pakata reppu. Sitten on matkavalmistelut kotiporukoiden osalta tehty ja voidaan vaan jäädä odottelemaan jotta kuis menee.

Pojat tohottaa partsilla, ilmeisesti mitään ihmettä ei ole liikkeellä kun ovat suht hiljaa siellä, hyvä niin kun kellokin jo lähenee puolta yhtätoista;) Kait ne on otettava sieltä kohtapuoliin sisätiloihin jotta päästään pehkuihin. On se hyvä että on jo taas perjantai, on tämä ollu varsinainen viikko kaikin puolin, huhheijjaa ja hohhoijjakkaa...

Aurinkoisen helteistä heinäkuuta!

PS: Ja muuten vielä tuohon kirjeiden kirjoittamiseen: on loppujen lopuksi aika sääli että se taito taitaa olla katoavaa kansanperinnettä, vai mitä? Harvoinpa kirjeitä postiluukusta enää tipahtelee, paitsi niitä laskuja, kortteja ehkä hiukan useammin. Myöntää kyllä täytyy että vaikka laatikossa vastaisuuden varalle erilaisia onnittelu- ja muita kortteja onkin, samoin kuin kirjepaperiakin, tulee kyllä kaiken sortin huomionosoitukset yleensä lähetettyä niinkin ikävästi kuin tekstarina... Tosin, puolustuksekseni voin sanoa että tuo johtuu ennemminkin siitä että unohdan ajoissa kirjoittaa ja postittaa sen kortin. Pitäisiköhän tehdä näin vuoden puolivälissä uuden puolivuoden lupaus ja kunnostautua ihan oikeiden korttien lähettämisessä?!

Keskellä kesää

2011-06-26T15:48:00.018+03:00

Heinikossa Iivari

ja Arttu
Iivari apiloissa
Pariposeerauksia
Kaveri kyllästy ja läksi, Arttu jaksaa jatkaa

Arttu tienristeyksessä, snautserin mieli veti toisaalle kuin äitee

Rauhallinen ja rentouttava juhannus ja pitkä viikonloppu takana. Kaupungissa hiljaista. Harvoinpa täällä saa kulkea ilman että kuuluu yhdenkään auton tai mopon ääni, mutta nyt sellainenkin harvinaisuus koettiin. Piti oikeen pysähtyä kuuntelemaan, sitä kun ei kuulu mitään. Paitsi lintujen laulua ja tuulen suhinaa puissa. Melkein kuin maalla olisi ollut.

Hehkeätä Juhannusta;)

2011-06-23T17:58:00.002+03:00

Myrskyä, sadetta, viileetä - sehän on se suomalainen Juhannus! Aika hehkeissä merkeissä alkaa keskikesän juhla. Vielä ei meillä myrskyä, sitä tosin kai tuo navakka tuuli enteilee, välillä tulee vettä välillä ei. Saa nähä miten kovaksi yltyy illan mittaan. Paitsi että juuri kun tätä kirjoitan, pimeni taivas täysin, täytyy kohta laittaa valot päälle - ajatella, vuoden valoisimpaan aikaan. Ja nyt tuleekin vettä jo kaatamalla. Tänään ei ehkä lenkkiä tehdä kuin vain pakolliset. Toivottavasti loppupupyhät antaa lenkkeilläkin.

Tulin töistä normaalia aikaisemmin kotiin ja taas tuli todistettua että hyvin toimii nausterien sisäinen kello. Yleensä kuuluu rappuja noustessani jo pieni ilon ulvahdus sisältä ja hyppimistä sisäovea vasten. Mutta ei tänään. Vasta kun avasin oven, kuului kiireinen 'möyyrrr', taisi tulla pojille hoppu nousta peteiltään vastaanottamaan töistä palaavaa, kasseja kantavaa äiteetä. Ja sitten olikin ilo ylimmillään, kuten aina. Iivarilla tuntuu kovasti olevan asiaan, änkeää syliin tässä ja partsilla ja mouruaa omaa snakusterin kieltään. Taitaa myös olla iloinen pitemmästä viikonloppuvapaasta:)

Nyt ei kyllä yhtään harmita että vaihdoin pois juhannuksen mökkivuoroni ja juhannusjuhlien osoitteeksi kotikonnut. Mieluummin istutaan lasitetulla parvekkeella kuin Ruisniemen nokassa sateen vihmoessa kuonoon, pahimmoilleen pohjoistuulen puskiessa aaltoja rantaan. Ja kun mitä todennäköisimmin myös naapurin nuoren porukan koirat ovat siellä juhannuksen vietossa niin siinä saattaisi olla koko niemen kokoiselle porukalle kuuntelemista koirien vaihtaessa rajan yli ajatuksiansa, eikä varmaan aina niin hiljaisella äänellä. Ja jos mökki muuten onkin mahtava paikka aikaansa viettää, niin kovalla myrskyllä mitä nytkin povataan en siellä kallioilla kukkuloilla haluaisi olla. Muistan senkin kerran, tästä taitaa olla jo lähes kymmenisen vuotta aikaa, kun Aijan kanssa mentiin loppusyksyn myrskyn tuhoja tarkastelemaan. Parkkipaikka, jos sitä pientä plänttiä mihin autot mahdutetaan voi parkkipaikaksi kutsua, oli kuin pommituksen jäljiltä, sikinsokin yläpuoliselta kalliolta kaatuneita mäntyjä. Jos siinä olisi myrskyn aikaan ollut auto, ei sillä olisi enää lähdetty mihinkään. Ja pitkin poikin kallioita oli muuallakin tontilla myrskyn raivaamia puita. Toivottavasti ei tämä myräkkä aiheuta vastaavia tuhoja.

Eli olen erinomaisen tyytyväinen tämän kesän valintaani. Vanhaksi kai olen tullut tai ainakin tulossa kun tuo mökkielo kelissä kuin kelissä ei oikein jaksa enää houkuttaa. Toki toivon siellä olijoiden vuoksi ettei sää olisi mitä sen luvataan olevan. Ettei lasten tarviisi aikaansa pelkästään tuvassa viettää, vaan voisivat treenailla mäkisessä maastossa liikkumisen taitojaan, vanhempien vahtiessa haukkana perässä. Sateetonta Juhannusta siis mökkiläisille, ja muutenkin mukavaa ja ennenkaikkea turvallista oloa!

Kai me ollaan suurimman osan Suomea mielestä ihan hämyjä ja pöljiä ja ties mitä kun ollaan KAUPUNGISSA juhannus. Hui kauheeta. Mutta jos en muinakaan juhlapäivinä toimi enemmistön lailla, miksi sitten juhannuksena välttis tarviisi? Eipä käyny katteeksi kun töistä ajellessa katselin sitä massaa joka 3-tietä kahden kaistan leveydeltä maaseudulle päin huristi. On tullut sekin koettua sen monta kertaa ettei nyt tee mieli väliin tuppautua. Ehkä ensi kerralla sitten taas. Ja kun tässä on viime viikonloppuina ollut ihan tarpeeksi reissaamista muutenkin niin senkin puolesta olen enempi kuin tyytyväinen ettei tarvii turhia autossa istuksia.
On ihanan nautinnollista ja rentouttavaa kun saa viettää pitkän viikonlopun rauhassa, tapailla tuttuja ja olla vaan. Tehdä sitä mistä tykkää, tai olla tekemättä jos siltä tuntuu. Ei tarvii hetkeen kiiruhtaa kellon kanssa kilpaa.

Eikä tämä kaupunki vielä ainakaan ole hiljentynyt täysin. Johan tuossa muutaman minuutin parvekeistuskelun aikana ehti kymmenisen koiraa ohi mennä, onpahan pojilla hommaa ohikulkijoita vahtiessa. Sitä paitsi tuossa alapuolisessa omakotitalossa näkyy, tai paremminkin kuuluu, remontti alkaneen, liekö raivaavat kaiken sisätiloista pois, siltä se ainakin kuulostaa kun lautaa ja muuta roskaa mätkähtelee lavalle pihalla ja iso nakutus ja pauke kuuluu. Remontoikoot ihan rauhassa, ei haittaa.

Iippa sai juuri hirveän hepulin ja ryntäilee ympäriinsä. Harvinaista sillekään enää. Ulos pitäis päästä liikkumaan. Mutta nyt koirien muonitukseen ja sitä myötä muihin hommiin.

Säästä huolimatta oikein hyvää, hauskaa ja rentouttavaa Juhannusta, olitte sitten mökillä, veneessä vesillä tai kaupungissa kuten me!

PS: tätä kirjoittaessa on keli ehtinyt vaihtua tuon tuosta ties kuinka monta kertaa, milloin on taivas synkkä ja sataa, milloin taas aurinkokin yrittää pilkistää pilvien lomasta. Ei tätä nyt tiedä mitä tämä oikein on, mutta ei ainakaan ihan hellettä;)

Oppia koiralta

2011-06-23T17:35:00.000+03:00

Ihmiset voivat oppia koiralta:
Kun rakkaasi tulevat kotiin, mene aina iloisena tervehtimään
Älä koskaan kieltäydy huviajelusta
Kokemus raikkaasta ilmasta ja tuulesta kasvoillasi on silkkaa hurmiota
Ota nokosia
Venyttele ennen ylösnousua
Juokse, telmi ja leiki päivittäin
Hae huomiota ja anna ihmisten koskettaa sinua
Vältä puremista silloin kun pelkkä murahdus riittää
Lämpiminä päivinä pysähdy makailemaan pehmeällä nurmella
Kuumina päivinä juo runsaasti vettä (olutta) ja lepäile varjoisan puun
katveessa
Kun olet onnellinen, tanssi ympäriinsä ja heiluta koko kehoasi
Riemuitse pitkän kävelyn tuottamasta ilosta
Ole uskollinen
Älä koskaan teeskentele olevasi jotain muuta kuin mitä olet
Jos jokin tarvitsemasi on haudattu syvälle, kaiva kunnes löydät sen
Jos jollakulla on huono päivä, ole hiljaa lähellä ja nyhjäise
hellävaraisesti
NAUTI JOKAISEN PÄIVÄN JOKAISESTA HETKESTÄ
-Tuntematon-

Hajatelmia juhannuksen alla

2011-06-22T21:49:00.006+03:00

Autossa työmatkalla on hyvää aikaa rauhassa mietiskellä ja pohdiskella omiansa. Voi antaa ajatusten virrata kun ei ole kukaan huomiota hakemassa.
Sillon saatan muun ohella suunnitella suuria ja pohtia askareita illaksi mitä teen jahka kotiin pääsen, koirien huollon ohella siis. Kuten vaikkapa blogin kirjoittamista. Hyvähän se on aina ainakin suunnitella. Se on se toteutus mikä ontuu. Tuppaa yleensä jäämään siihen ”hyvin suunniteltu on puoliksi tehty” puolitievaiheeseen nää hommat…
Koska kun illalla viimein olisi aikaa istahtaa koneelle ainakin sen puolesta että koirat on pissatettu, ruokittu, lenkitetty ja muutoinkin suht hoidettu, ei ajatus enää juoksekaan. Yleensä ei huvita konetta edes avata. Kummasti kaikki energiat mitä luulee omaavansa, katoaa kuin tuhka tuuleen kun päivä alkaa olla pulkassa.

Tässä nyt kuitenkin vähän hurveloitten kuulumisia.
Tänään kentällä Iivari tarjosi FI CH tittelin kunniaksi mansikkakääretorttua & suklaapipareita ihmisille ja raksuja & keksejä koirille. Eli pienimuotoiset juhlat pidettiin treenien ohessa (= ennen, välissä ja lopuksi), niin kuin aina kun joku koiristamme on menestynyt, ja onneksi tasaisin väliajoin menestystä tulee, joten aina on syytä juhlaan:) Ja taisinpas minä mennä lupaamaan että jos Ranskasta Iippa menestystä tuliaisina tuo, niin sitten tarjotaankin ihan KAKKUA, mansikka sellaista. Joudunkohan leipomishommiin…? Sen näkee parin viikon päästä.
Rallytoko menikin sitten äiteen suureksi yllätykseksi ihan kohtalaisesti, varsinkin Artulta. Tänään oli taas tekemisen makua tassuissa ja kun oli aika vähän koiria kentällä niin ei ollu tarvetta huudella naapuriinkaan. Kahdesti mentiin rata Arskan kanssa, sitten autossa yli-innokkaana vartonnut Iippa pääsi vuoroon. Noh, sen kanssa meni enempi läpijuoksuksi, mutta parannusta edelliseen kertaan sentään oli roppakaupalla, noin Iivarin asteikolla. Ei ollut pelkkää riekkumista ja pomppimista ja kentän laidoille tuijottelua. Kontaktiakin löytyi, ja sivulla istuminen sujui mallikkaasti, samoin seuraaminen, hetkittäin. Ja mitäpäs siitä jos ei ihan oikeaoppisesti pujotteluja sun muita tehty, taisin minäkin mennä taas sekasin suunnista. Pääasia että meillä oli hauskaa! Sitäpaitsi näyttäs illan touhut tehonneen, heti kun olivat äiteen syömiset vahtineet meni molemmat makoilemaan. Rauhallinen tuhina kuuluu.
Mulla vaan meinasi sattua pieni haveri. Otin Arttua autosta pois ja tönäsin polveni täysillä auton vetokoukkuun. Rusahdus vain kuului ja sattui niin penteleesti että alko oksettaa. Hetki piti olla kyykyssä. Luulin jo polven ihan rikki räsähtäneen muttei onneksi sentään. Arka se on ja pieni mustelma muistona muttei kai sitte sen pahempaa. Harrastukset on vaarallisia:(

Vielä lyhkösesti meidän lauantaisesta sertinhakumatkasta josta taisin lupailla juttua.
Olipas vähän erilainen sää kuin edellisenä lauantaina erkkarissa, mutta yhtä hullun koiraihmisen hommaa se silti oli;)
Taivas pilvinen, asteet taisi olla jossain 15 paikkeilla, tuuli, välillä satoi, välillä ei (onneksi Iivarin kehän aikaan EI, joten oli kuratassuja lukuun ottamatta suht kuiva koira kehässä). Rusketusraitoja ei tästä näyttelystä tullut, kuraraitoja housuihin sitäkin enemmän. Kenttä nimittäin oli KURAINEN, siis tooosi kurainen. Arttu oli reissussa mukana mutta kun näin kentän niin todettiin Nean kanssa että turha sitä ja sen häkkiä on sinne kuraan ottaa kahlaamaan ja likaantumaan. Niinpä Nea haki Iivarin häkkeinensä autojen purkupaikalta ja minä lähdin toivottomalta tuntuneeseen parkkipaikan metsästykseen. Mikä ei sitten niin toivotonta ollutkaan, sain paikan melkein näyttelypaikan vierestä. Kun olin jalotellut ja juottanut Artun ja oltiin popsittu evässämpylät, jätin sen autoon odottamaan, ulvovana (ei olisi mistään hinnasta halunnut missata Iipan valioitumiskehää…). Herralle ei kyllä tullut edes pitkä istunto, oltiin sen verran myöhään liikkeellä, jo puolen tunnin päästä oltiin takas autolla.
Kerrankin näyttely ettei menny turhia aikoja odotteluun. Kehä alkoi ajallaan, tai taisi itse asiassa alkaa vähän aikataulussa ilmoitettua aikaisemminkin kun kehäsihteeri oli ensin tarkistanut että kaikki ilmoitetut koirat oli paikalla. Ei tarvinnut turhia odotella, mikä noissa on aina se rasittavin pala, mulle. Sutjakkaasti hoidettu homma siis kaiken kaikkiaan; vajaan parin tunnin ajo Kotkaan, vajaa tunti perillä, ja taas vajaat pari tuntia ja oltiin jo kotona. Eikä hukkaan heitettyä aikaa kun oli takasin tullessa kaksi valiota autossa;=)
Harvoin kyllä olen ajanut sellasessa kaatosateessa mitä paluumatkalla. Paikoin vettä tuli saavista kaatamalla ja tiet lainehti. Pienen matkan päästä saatto tie olla taas aivan kuiva. Pieni vinkki: tuulilasin pyyhkijät kannattaa uusia hyvän sään aikana. Muuten käypi niin että toisen (onneksi sen repsikan puoleisen) pyyhkijän virkaa hoitaa pelkkä pitkin tuulilasia repsotteleva sulan pätkä;)

Huh helpotusta, huomenna on jo "perjantai". Sitten juhannusjuhlan aika. Nyt alan painua pehkuihin minäkin, tai jos vähän diiliä jaksas kattella illan päätteeksi.
HAUSKAA JUHANNUSTA!!!

Ukkosen uhkaa

2011-06-21T20:15:00.003+03:00

Pohjoisella taivaalla velloi mustanpuhuvat pilvimassat kun lähettiin ulos. Niin musta oli taivas sillä suunnalla, että varuiksi piti suunniteltua reittiä lyhentää reilusti. En varsin pelkää ukkosta (eikä taida nuo nausteritkaan siihen kummemmin reagoida) mutten toisaalta halua olla kilometrien päässä kotoa kun se nousee päälle. Tiedä miten äkäisenä se tulee, ja siinä voipi tulla pian äitiä ja ties ketä ikävä. Kotona olin kuulevinani ukkosen jylinää, mutta kun keli ei muuten ole ukkostavan oloinen, en uskonut korviani, ajattelin sen kuuluvan läheiseltä rakennustyömaalta. Mutta kyllä se ukkonen oli. Tosin taisi nyt ohittaa meidät ja suunnata muualle, tuulee siltä suunnalta ettei ihan päälle sitten iskenytkään.

Muutenhan nämä viime päivien kelit on passannut meille paremmin kuin hyvin. Tällaisesta kesästä pidän. On lämmintä, muttei ahdistavan tukahduttavan kuumaa, välillä paistaa, välillä sataa. Kernaasti saisi jatkua näin. Jos nyt jonkun pienen toiveen taas tuonne yläkertaan saa heittää...

Juhannuskin jo lähestyy, uskomatonta miten aika on mennyt nopeasti.
Tänään on kesäpäivän seisaus. Sekös tietää sitten sitä että alkaa vuorokauden valoisa aika pikku hiljaa lyhentyä? Voi hyvänen aika, en vielä ole edes ehtinyt tottua siihen että on yöt läpeensä valoisaa. Ja mistäpäs sitä öiden valoa huomaisikaan kun ei juuri ole tapana hereillä olla siihen aikaan.
Paitsi meidän Iivari, se kyllä tasan tietää että on valoisaa, ja luulee että siksi silloinkin voisi lähteä ulos. Varsinkin niinä helleaikoina, kun yöllä edes piirun verran viileni, oli nuoriherra sitä mieltä että nyt kaikki ylös ulos ja lenkille. Riekkui pirteänä kuin peipponen, kunnes raskaasti huokaisten kävi takasin maate kun kuuli äiteen ärähdyksen jotta vielä pitää nukkua, tai ainakin olla hiljaa. On se nuoren snautserin elämä välillä raskasta kun ei yöllä ulos pääse;)

Valion arvoinen reissu

2011-06-18T16:01:00.017+03:00

Sade tietää onnea. Niin ainakin meille tänään.
Tummien pilvien velloessa taivaalla käväsimme Kotkassa.
Eikä turha reissu ollutkaan, tuloksena Iivarille kuraisella kentällä:
ERI1, SA, SERT, CACIB, PU1, ROP ja FI MVA!!Elikkäs ERIllä jätkä veti avoimen luokan voiton. Ja kun muut kaksi kilpakumppania (molemmat uroksia) saivat omissa luokissaan ERIn muttei SA:ta, oli Iivari automaattisesti urosten ykkönen ja ROP. Tänään saatu serti sinetöi siis Suomen muotovalio -tittelin. Viimeinen vaadittu serti tuli kaksi viikkoa ja yhden päivän sen jälkeen kun Iippa täytti vaaditut kaksi vuotta.

Tuomarina meillä oli Gunnel Holm, joka arvosteli uuden uutukaisen valiomme lyhyesti ja ytikeemmästi näin:
"Hyvän tyyppinen uros, pään pituus hyvä ja linjat päässä saman suuntaiset. Hyvä kaulalinja. Riittävät kulmaukset, hyvä hännän asento. Hyvät sivuliikkeet."

Arille ISOT KIITOKSET Iivarin esittämisestä!!

Kuvasaldoa tässä, lisää tekstiä päivän reissusta myöhemmin...
Kaatosateen ropistessa kotoisasti kattoon, meillä lauletaan:

" We are the champions -
We are the champions
No time for losers
'Cause we are the champions - of the world - "

Äiteen rakkaat valiopojat;=)
joista kiitän suuresti Neaa!!!

Kuumat paikat pääerkkarissa

2011-06-11T16:32:00.010+03:00

Kyllä me koiraihmiset ollaan hulluja! Yli 30 asteen helteestä huolimatta me ollaan valmiita raijautumaan varjottomalle kentälle kuumana helottavan auringon alle lauantain viettoon kera koiriemme (jotka koirat on ensin trimmattu, pesty, puunattu ja vielä hieman trimmattu), niiden häkkien, juomien, eväiden, telttojen ja lukuisiin reppuihin pakattujen lukuisten muiden tykötarpeiden. Ihan vapaaehtoisesti vieläpä. Sitten siellä kentällä, sen kuuman auringon porottaessa täydeltä terältä siniseltä taivaalta, tuskaillaan, hikoillaan, tuskaillaan, yritetään huolehtia koirien hyvinvoinnista (ja välillä vähän omastakin), koirien ja omasta nesteytyksestä, poltetaan itsemme, hikoillaan, tuskaillaan... Ja tästä kaikesta ilosta me vielä maksetaan.

Niin tehtiin mekin tänään. Vaikka kieltämättä hullun koiraihmisen vikaa minussakin on, en kyllä itseäni yleensä ihan niin hulluna pidä. Vaan joskushan sitä on tuohon täyteen hulluuteen mukaan heittäydyttävä. Varsinkin kun kyse on pääerkkarista. Eihän moista tapahtumaa sovi jättää väliin.

Siispä pakkasin reput täyteen juomista koirille ja ihmisille, kosteita pyyhkeitä koirille, evästä ihmisille ja koirille ja ties mitä muuta. Sitten pakkasin reput, häkit ja koirat autoon ja suuntasin kohti Porvoossa pidettävää pääerkkaria. Matkalla kyytiin napattiin Heli Keravalta. Kun oli hyvää seuraa, niin hauskaa oli ja matka sujui rattoisasti. Eihän tuo pitkä matka ole ja autossa nyt kestikin, kiitos ilmastoinnin, olla ihan tuskailematta. Perillä meitä sitten odottikin sama helle kuin kotoa lähtiessä. Puhisten ja hien virratessa saatiin raahattua ja mahdutettua kaikki kamppeet Nean telttaan. Koirilla siis ainakin oli paikat varjossa. Arttu oli mukana henkisenä tukena ja turvana, jos sellaista joku olisi sattunut kaipaamaan.

Viimeiseen mahdolliseen hetkeen pidettiin Iivari häkissä varjossa, tuo kun ei, monen muun lailla, helteestä piittaa. Ja sen kyllä näki kehässäkin. Liikkui hyvin ja reippaasti, mutta kun olisi pitänyt seistä asennossa tuomarin edessä, niin peppu ja siinä ohessa koko jätkä meinasi pudota maihin.

Lähes 30 mustaa oli ilmoitettu mukaan, tuomarina Kari Järvinen. Iivari kisasi ensimmäistä kertaa avoimessa luokassa. Oli luokkansa ainoa edustaja, ERI:llä tuli siis luokkavoitto ja sai SA:n. Paras uros kehässä ei sijoitusta kuitenkaan herunut. Pääerkkarin luokkavoitosta sai Iippa Finnsieger-kiinnityksen. Tämä on toinen laatuaan, eli yksi kun vielä saadaan, on plakkarissa titteli Finnsieger;)
Kari Järvisen arvostelu Iipasta:
"Kookas uros. Hyvä pää. Hyvä kaula & etuosa. Oikeat mittasuhteet. Takaraajat voisivat olla paremmin kulmautuneet. Erinomainen rintakehä. Erinomainen turkki. Liikkuu hyvin edestä, hieman ahtaasti takaa."

Kotiin tultua molemmat koiruudet suoriutuivat vesikupin kautta etsimään sitä mahdollisimman viileätä pötköttelypaikkaa, mikä kyllä aika toivotonta näillä keleillä on. Eli ei täällä ole kauheesti liikettä näkynyt, aika hyvin veti kuuma reissu energiat pojista. Eikä ihme. Vähän yrittivät partsilla vahtia pitää, nolon laiskanlaisesti. Välillä tyytyi Arttu makuultaan jollekin ohikulkijalle wuffasemaan, eikä Iivarikaan jaksanut veikan avuksi sisältä tulla kuten yleensä.
Minulla taasen on tulipunainen naama ja hartiat, ja yleisolo kaikenkaikkiaan jotensakin nuutunut. Vaikka yritin mahdollisimman paljon olla teltan varjossa niin eipä tuon auringon alla kauaa tarvitse kehiä seurata kun jo saa kroppaansa polttomerkit. Tämän kesän ensimmäiset kunnon rusketusraidat on tienattu.

Nyt kun viralliset edustushommat on kunnialla hoidettu, näyttää lauantain vietto täällä jatkuvan levon merkeissä. Ehkä huomenna jaksamme taas olla eläväisempiä ja tehdä muutakin kuin lötköttää:=)

Mukamas treeniä, tai sitten ei...

2011-06-09T21:18:00.010+03:00

Huolimatta porottavasta auringosta ja lähes 30 asteen lämmöstä päättäväisenä ja reippaana suuntasin eilen kera snautserieni kohti treenikenttää. Tosin ilta tuli todistamaan että helteessä ei kannattaisi treenaamista ajatellakaan.
Artulla meni rata edes jotenkuten. Vaikka ympärillä pyörivät kaverit kiinnostikin, niin seniori jaksoi keskittyä, joskin laiskanlaisesti. Kunnes takana tuleva koirakko tuli pari askelta liian lähelle snautseria. Siihen loppui keskittyminen ja alkoi ärinä ja tempoilu. Jotta se siitä Artun radasta sitten, vaivoin päästiin loppuun.

Nyt voi vaan hyvillä mielin muistella keväisiä kertoja kun herralla oli tekemisen meininkiä:
Radalla meidät kuvasi Sari.

Että kyllä se joskus onnistuu. Kun herra puhkuu intoa, keskittyy ja on kontaktissa, sen kanssa on todella ilo tehdä hommia. Ja sitä siis sattuu kyllä aika ajoin.
No, sehän nyt on niiiin tuttua että snautserin kanssa tekeminen on tätä, välillä sujuu, välillä sitten taas ei.

Artun kanssa tehtiin rata vain kerran jotta Iivarille ei tulis liian pitkä aika odotella autossa. Jotenkin aavistin jo ennakkoon miten junnun kanssa tulisi käymään, oli se sen verran riehakas heti alussa. Vähempää ei sitä olisi voinu joku rally-tokorata kiinnostaa. Ja kun minäkään en parhaimmassa terässä ollu sitä innostamaan, Iivarin rata loppui parin (tai itse asiassa puolentoista) kyltin jälkeen. Ei ollut mieltä raahata sitä rataa läpi joten katsoin parhaaksi kävellä ulos radalta. Helpompi oli luovuttaa.
Eli Iivari nyt ei ole oikeestaan kunnon kosketusta lajiin saanut, edellisellä kerrallakin sen touhut oli ihan samanmoiset kuin eilen. Noh, ehkä ensi kerralla sitten…

Kun radat oli treenattu –tai siis kuka treenasi, kuka ei– jäin kentän laidalle turisemaan niitäjanäitä, poikien piirittäessä kielet pitkällään tyttösiä. Sitten vielä ennen kotiin lähtemistä tehtiin Helin ja Tyynen kanssa vähän lenkkiä. Ja turistiin niitäjanäitä.
Mitäs siitä vaikka itse treenit meni vähän penkin alle, itse asiassa vieläkin syvemmälle, en jaksa ottaa vakavasti. Pääasia että hauskaa on – hmmm, olikohan? Kyllä, ihan kiva ilta kaiken kaikkiaan. Itse asiassa hyvä mieli tuli jo siitä että sain aikaiseksi edes lähteä kentälle.

Tämä ilta ollaankin sitten erittäin laiskan paarustuslenkin jälkeen vietetty kylpyhuoneessa ja sen edustalla. Eli tehty esivalmisteluita lauantaiseen erkkariin. Iivari pääsi ihan kokovartalosuihkuun, Artulle riitti osavartalosaippuointi. Koiran föönaus lämpimällä kelillä on muuten tosi rattosaa puuhaa, kannattaa kokeilla;)
Huomenna ajetaan Nean luo trimmiin.

Nyt kun koirat on puunattu on kai aika mennä itseltäkin huuhtelemaan päivän pölyt pois. Ja sitten pientä iltapalaa töllön edessä niin kauan kunnes uni vie voiton.

Niin se alkaa taas yksi kesäinen viikko olla pulkassa. Ajatella että parin viikon päästä on jo juhannus:=) Helteistä viikonloppua! Ja vesipullot mukaan lenkille!

Helteiset oltavat

2011-06-07T20:26:00.006+03:00

Se on täällä taas - helle. Jo näytti mittarit kolmeakymmentä päivällä ja tätä taitaa olla luvassa seuraavat päivät. Pikkasen vähempikin riittäisi, kernaasti voisi tuosta ottaa pois sellaset parisenkymmentä astetta:)
Tuntuu että just vasta edellisestä helleaallosta toettiin (no onhan siitä sentäs jo melkein vuosi) ja nyt ollaan taas samassa kurimuksessa. Tosin tänä vuonna meillä kotona on se hyvä puoli että parveke on käytössä, ikkunoita ei ole peitetty muovilla ja ilmanvaihtokin tuntuisi toimivan. Jos noista sitten miten hyötyä on kun alkaa yötkin olla melkein yhtä lämpimiä kuin päivät, eikä tuulenvire juuri käy joten ihan sama onko kaikki räppänät auki tai ei. Ei ole valkoisen ihmislapsen ja mustien koirien nämä kelit.
No jos nyt tästä vielä jotain hyvää pitää löytää, niin pojat ei juuri jaksa lenkillä(kään) vouhkata. Äskenkin painalsi pupu pakoon muutaman metrin päästä kuonojen editse (minäkään en sitä huomannut kun tuppaa menemään kaikki voimavaranto siihen että lähes hämärän rajamailla keskittyy jaksamaan ja pysymään tolpillaan), ja nuo vaivautuivat ainoastaan vähäsen puhahtamaan ja pari laiskaa loikkaa ottamaan pitkäkorvan perään, vähän kuin muodon vuoksi. Rauhassa sai se pupu mennä menojaan, vai liekö jäänyt pusikkoon ihmettelemään kun ei koirat perään rynnineetkään...

Jos pojilta kysyttäisiin, niin ne varmasti mieluummin ulkoilisivat parrat kuurassa näin:
Näinköhän moista talvea enää saadaan kokea? Ainahan sitä saa toivoa.
Täytynee alkaa sitä Alaskaan muuttoa taas suunnitella;) Vastikään tuli töllöttimestä joku siellä kuvattu leffa, ja voi että oli upean näköisiä maisemia.

Ja ei, en halua valittaa, onhan tuo kesän vihreä kukkiva luonto kaunista ja valoisat yöt ihania, mutta...

Kura-aamu ja piippaava varis

2011-06-05T09:43:00.002+03:00

Paitsi että yöllisen sateen jälkeen on tienoo muutamaa viime päivää kuraisempi, niin meidän aamussa on ollut muutenkin kuraa. Heräsin kuuden maissa Iivarin piippailuun. Yleensä en siihen reagoi muuten kuin komentamalla pojan takaisin petillensä, tuo kun tuppaa johtumaan lähiseudun neitojen juoksuisista tuoksuista joita pitäisi päästä tutkimaan. Nyt oli kuitenkin äänessä normaalia kiivaampi ja levottomampi sävy. Siispä äkkiä vaatteet päälle ja ulos katsastamaan josko sitä joku ihan oikeasti vaivaa. Ja vaivasihan sitä. Vatsa aivan kuralla. Hyvä kun tuohon tien varteen ehdittiin.
Lyhyen kävelyn jälkeen en ajatellut vielä siihen aikaan oikeasti nousta joten vaivuin takaisin petiin. Kunnes kevyen unihorroksen läpi kuulin Iipan oksentelevan. Noniin, eikun ylös putsaamaan lattioita. Sitten kahvinkeittoon, johan kellokin näytti sitä aikaa että voi herätä. Jäi kaffenhörppäys lyhköseksi kun poika taas ilmaisi että nyt olisi kiire. Siispä mentiin taas, eikä turhaan. Tehtiin samalla vähän pitempi lenkki. Kotia tultua Arttu sai normaalin aamupalansa, Iivari Inupektejä (onneksi oli muutama vielä paketissa) ja partaäijää, ei ollu kermaviiliä - kai tuo vähän saman asian ajaa?, johon sekoitin sokeria ja raejuustoa. Hyvin maistui, toivottavasti yhtä hyvin tehoaa.

Ei Iipalla ole muistini mukaan kurailuvaivoja ollutkaan kuin ehkä joskus pikkupentuna, eikä muuten Artullakaan aikoihin.Tiedä sitten mistä nyt johtuu, liekö ehtiny jotain outoa ulkona kitaansa nappaamaan. Se oli kyllä eilen tosi vaisu ja nukkui kaiken ajan mitä kotona oltiin. Ajattelin sen johtuvan helteestä, mutta ehkä joku vaivasi vatsassa jo silloin. Nimittäin illalla tuoksahteli olohuoneessa aikas vahvat kaasupäästöt:( Toivottavasti menee ohi tänään, ikävä jättää vatsavaivaista, tai muutenkaan sairasta, koiraa kotiin pitkäksi päiväksi. Ja näinhän nää yleensä sattuu että vapaiden viimisenä päivänä jotain tulee, kun olisi tässä ollu monta päivää aikaa käyttää ulkona vaikka tunnin välein. Nyt on kyllä muuten ihan pirteän oloinen.

Kun tehtiin se toinen, vähän pitempi, lenkki, näin variksen lentävän suuren vanhan kuusen oksalle suussaan jotain isoa ja punaista. Kohta alkoi oksistosta kuulua piip - piip - piip - piip. Varis oli löytänyt todellisen aarteen, koiran tai lapsen jälkeensä jättämän piippilelun. Pian tippui lelu variksen suusta maahan, ja varis heti perässä lensi sitä noutamaan. Mihin lie aarteensa turvaan siitä vienyt. Tähän se on maailma mennyt - pitää variksillakin jo olla aktivointilelut;)

Muuten oli hiljaista, ketään ei ehtinyt tulla vastaan. Kaikki varmaan kevätjuhlista toipumassa. Yö sen sijaan ei ollut ihan yhtä hiljainen. Parvekkeen ovi ja ikkunat kun on auki, kuuluu alatieltä kaikki äänet selvästi ja Iivari ehti moneen otteeseen kommentoda koulunsa päättäneiden ja muiden kesän alkua juhlineiden yöllistä kotiin paluuta. Joku oli jo edellisenä yönä tainnut juhlimisen aloittaa ja liekö kouluvuoden aggressioitaan purkanut kun tuosta on pari suojatien merkkiä kaadettu ja roskis heitetty katuun. Harvinaista kyllä, kun meidän suunnalla yleensä on tosi rauhallista. Mutta sattuuhan sitä.

Parrat ovat petillänsä nukkumassa. Minä sain yhden koneellisen pyykkiä laitettua pesuun. Ihan heti ei varmaan ole tarve lähteä ulos joten pohdin aamupäivän seuraavaa puuhaa. Olisi kaksi vaihtoehtoa, katsoa eilinen jakso brittisarjasta komisario Lynley, suosikkisarjani joka ilokseni uusintojen myötä palasi ruutuun, tai imuroida... Arvaa kumpi vie voiton?

Näin vietettiin Iipan synttäreitä

2011-06-03T19:42:00.011+03:00

Aamulla retki tuulisen Tuusulanjärven rantaan. Ilma oli lämmin, mutta navakan etelätuulen ansiosta ei hiki tullut. Siinä avitti myös suihkulähteen vesi joka tuulen voimasta lensi pitkälle rantaan ja tarjosi vilvoittavan suihkun;) Pojat kahlailivat, haistelivat tuulen mukanaan tuomia tuoksuja, ihmettelivät sorsapoikueita ja lokkeja ja pyydystivät aaltoja kitoihinsa.
Sitten pojille tarjoiltiin juhlalounas.Kyllä synttärit on kivoja:=)

Iivari 2 vuotta

2011-06-03T09:27:00.007+03:00

ONNEA IIVARILLE 2vee!

Iivari ihanainen, aina iloinen höpeltäjä, joskus kiivastuva tulisielu, nyt jo aikuisuuden kynnyksellä:=)
Paljon ONNEA myös sisaruksille!

Miniloma

2011-06-02T21:06:00.005+03:00

Helatorstain rauhallinen päivä päättymässä. Ihana olo. Huomennakaan ei tarvitse herätä ennen kuin Iippa-vekkari herättää, tiedä sitten mihkä aikaan nuoriherra on syntymäpäivänsä aamuksi kellonsa virittäny;) Yksi lomapäivä mulla säästössä joten erittäin minipituinen loma pitkän viikonlopun muodossa. Mikäs sen mukavampaa.Illan kotiseutukierros tehty. Taivas oli kevyesti pilvessä ja pieni tuulenvire piti huolen siitä ettei tullut liia hiki. Hiljaista oli, ei paljon vastaantulijoita eikä kanssakulkijoita. Poikia normaalisti kiihdyttävät teiden ritarit kuten rullaluistelijat, rullahiihtäjät, rullalautailijat, potkulautailijat sun muut näytti kadonneen muille maille. Eikä edes jänöjussit tai fasaanit tai oravat eksyneet tällä kertaa reitillemme, välillä kun kaikkea tuota on aivan liian kanssa. Nyt saivat parrat ihan rauhassa keskittyä kesätuoksujen tuoksutteluun. Ja niitä muuten riittää. Taitaa tienoon neitosilla olla ne parhaat päivänsä menossa, siihen malliin jätkät taas sinkoilee ojia pitkin kuonot pitkällänsä.

Nyt voi hyvällä omalla tunnolla tuijottaa telkkaria tai lukea vaikka puolille öin kun ei tarvii kantaa huolta aikaisesta herätyksestä. No, tokkopa jaksan puolille öin kuitenkaan, niinhän siinä yleensä käy että uni vie voiton paljon ennen sitä. Hyvää yötä siis!

Kyllä vanha kansa tietää

2011-06-02T12:11:00.012+03:00

... pääskysestä ei päivääkään ...
Totta se on! Tämän vuoden ensimmäiset pääskyseni näin toissa iltana kun oli, alkukevään lämpöjä lukuunottamatta, ensimmäinen todellinen hellepäivä ja -ilta. Epäilemättä pääskysiä on ollut jo aiemmin, ei ole vaan omiin silmiini osunut. Kaunista katseltavaa kun iloisesti sirkuttaen ja lirkuttaen kaartelivat tuossa talomme edessä. Tekivät sellaisia syöksyjä välillä niin läheltä seiniä että arvelin jo että pitääkö parvekkeen luukut pistää kiinni ettei tule yhteentörmäystä snautserien kanssa.

Joitakin ehkä helle hellii. Meitä ei. Uhkasi toissailtainen iltalenkki jäädä tosi tynkäversioksi. Niin uupunut olin jo pissatuslenkin jälkeen yhtäkkisen kuumuuden alla. Onneksi Hilu huhuili lenkkiseuraa ja niinhän sitä sitten viiden koiruuden voimin melkein pari tuntia ulkoiltiin. Hienoa. Yksin en olisi jaksanut tehdä kuin pakolliset. Sen verran uuvuttavaa oli painostava sää vielä illallakin. Ja kun ei nuo mun koiratkaan helteestä välitä. Nytkin kierivät välillä kai ilmaa vähän viileämmässä ruohikossa ja yrittivät jäädä sinne loikoilemaan.
Eilen sama sää jatkui, auton mittari näytti lähemmäs kolmeakymmentä kun lähdin töistä, ja nyt jäikin illan lenkit tosi lyhkäisiksi versioiksi. En edes jaksanut lähteä kentälle, eilen kun ei ollut rally-tokoa niin laiskana laistoin treenit.
Vietimme iltaa parvekkeella, vaikka sisällä olisikin ollut viileempää. Pojat seurailivat ohikulkuliikennettä, välillä vain muffahtaen, välillä vähän äänekkääminkin sitä kommentoiden, riippuen siitä minkä sortin vipeltäjä ohi meni. Minä luin lehtiä ja puhuin puhelimessa Pirjon kanssa niitänäitä, mikä tarkoittaa lähinnä koira-asioita. Rauhallinen "perjantai-ilta". Ihan perjantailtahan se tuntui, kun sai virittää herätyskellon pois päältä, ja nyt on täydellinen pyhän tunne, niinkuin pyhänä kai kuuluukin olla.

Meidän onneksemme nyt ei ole niin painostava ilma, vaikka asteita pitkälti yli 20 onkin. Mukavan vilpoinen kesätuuli viilentää passelisti ja pitkä aamulenkki tehtiin, vaikkakin läähättäen.
Kielot kukkii, niinkuin monet muutkin kukat, pian lupiinitkin. Tosin siinä vaki kielopaikassamme on sen verran varjoisaa, että kukkia ei vielä paljon ole. Ja ne mitä on, on suurimmaksi osaksi lehtien kätköissä. Kesän merkkejä tämäkin, ja onhan se nyt kesä!!
Lenkin jälkeen uupuneet koirat leppuuttelivat partsilla ja melkein partsilla.
Pyhän vietto jatkuu, rauhaisaa helatorstaita!

... taitaa tulla kesä ...

2011-05-30T20:50:00.010+03:00

Artun vinkeä virnistys Suupielet puhtaiksi kuvaan tuumaa Iippa

Tekstiäkin luvassa jahka saan aikaiseksi enempiä kirjuutella, mutta nyt vain parit kuvat eiliseltä jotta jotain elonmerkkejä meistä olisi. Elämäämme ei kuulu mitään ihmeitä, sitä normaalia hyvää koiramaista toukokuun loppua elellään. Ihmetellään miten luonto viheriöi, aurinko paistaa, kukat ja pensaat kukkii, linnut laulaa, yöt on valosia. Ylihuomenna alkaa kesäkuu, sittenhän se on virallisesti kesä:=)

Aptus-shown tulos

2011-05-21T18:06:00.003+03:00

Aptus-showssa Helsingissä oli tuomarina Svante Frisk Ruotsista.
Iivari sai ERIn ja voitti luokkansa, mutta ei saanut SA:ta joten paikkaa paras uros kisaan ei tullut tällä kertaa.
Hieno arvostelu kuitenkin:
"Hane, fina proportioner. Fin silhuett. Bra längd i huvudet, med fina plan. Sax bett. Fin hals och rygg. Välvinklad bak, bra skuldra. Bra bröst djup. Behöver stabilisera sin front något i rörelse. Bra, vägvinnande rörelser från sidan. Bra strav (?) päls, ockso po benen. Trevlig helhet."