Tai ainakin melkein. Niin paljon kuin nyt kahden snautserin omistaja voi pyjamapäivää viettää. No aamuista pissatuskävelyä ja aamuhommien jälkeistä kaupunkireissua lukuun ottamatta kyllä. Tosin ei pyjamassa vaan muuten vaan kotikutoisissa retkuissa. Vettä satanut kaatamalla tai ainakin lähes siitä asti kun Iivari herätti, kello n. 06.38. Eli se upean hohtava talvimaisema jota vajaa viikko sitten hehkutin on tipotiessään. Tilalla jälleen syyspuolelta tuttu pimeä ankea märkä kurainen tienoo...
Eikä siis mikään ihan ihanteellinen lenkkisää. Joten miksi ei välillä voisi vaan olla ja hoitaa ulkona ne tarpeelliset hommat ainoastaan. Minkä kaltaista ulkoilua ei nämä herrat snautserit ymmärrä sitten laisinkaan. Ai että ulkona oltaisiin vain tarpeiden tekoa varten? No way! Sinnehän mennään tutkimaan viime hetkien posteja että pysytään ajan hermolla mitä kylillä tapahtuu ja kuka arvon snautserien reviirille onkaan taas uskaltautunut merkkejänsä heittelemään. Vaikka ei nuokaan, sen kyllä huomaa, sateesta kovin tykkää, joskaan se ei kamalasti haittaakaan tee. Tai ainakin hyvät hajut vie voiton kuraroiskeiden ja selkään ropisevan sateen kurjuudesta.
Ihan lepopäivä ei tämä sentään ole ollut, on tässä aikaseksikin saatu yhtä ja toista pientä; silittelyä (vaatteiden ja koirien), koirien aktivointia eteistottistelun parissa, ihminen sai muutamat virka-asiat pois vaivaamasta jne. Ja eikös sitä yleensä tällaisina päivinä pujahdeta mukavasti sohvalle, oteta valokuva-albumi syliin ja uppouduta menneen ajan kuviin? No niinpä nyt teen. Toivottavasti en vain omaksi ilokseni. Paitsi että valokuvakansion sijaan sylissä on läppäri ja uppoudun kaivamaan aurinkoisia syyskuvia koneen syvyyksistä. Niitä meidän lomakuvia joita ei ajallansa tullu esiteltyä. Sitä tikulla silmään joka vanhoja muistelee vai miten se sanonta menee, no, toivottavasti en saa tikkua silmääni näistä muisteloista. Mieluummin vaikka tippa, niin on hyvät muistot.
Joten, olkaatten hyviä, tässä, eikä välttämättä missään aikajärjestyksessä, kuvia syyskuulta kun snautserit Tahkolle suuntasivat. Huone heille oli varattu Musti ja Mirri Lemmikkihotellista, ja siellähän herrojamme olikin valmiiksi jo odottamassa runsaat tervetuliaislahjuskassit täynnä leluja, namia ja raksuja sekä tarpeellistakin, kuten ruokakipot ja kakipusseja.
Huone oli pieni ja kompakti, kaikki tarvittava suorastaan käden, ei kun siis anteeksi, kuonon ulottuvilla - sängyltä pääsi Arttu the Boss vahtimaan aamupalan valmistusta "face to face" ja
sohva oli sijoitettu parahultaisesti snautserin osallistua aamiaisen, kuin myös lounaan, illallisen, välipalojen, päiväkahvien ja kaikkien muiden pöydän ääressä tapahtuvien tarjoilujen nauttimiseen.
Talon puolesta oli herroille myös patja.
Maastoa vaeltaa ja rinteitä kiivetä ympäristössä riitti, näkymät oli huikeat.
Maisemakuvia koirilla ja ilman:
Koska olimme kauden ulkopuolella, ei vastaantulijoita juurikaan ollut (hirvikärpäsiä sitten sitäkin enemmän, ja punkkeja). Ja totta puhuen, vaikka ihastuttiin paikkaan, niin eihän siellä samanlaista olisi turistikautena. Juuri se viehättikin että välistä rinteitä ylös kavutessa ja rinteiden päällä vaeltaessa oli kuin erämaassa. Eli en missään nimessä turistipaljoudessa viihtyisikään. Nyt oli rauhallista.
Koko 1,5 viikkoisemme ajan ilmojen haltijakin suosi ja aurinko paistoi, mutta syyskuu kun jo oli, ei enää hehkuvasti onneksi. Vain yhtenä päivänä sateli hieman mutta niin vähän silloinkin ettei metsälenkillä kunnolla edes kastuttu.
Välillä käytiin kämpillä lepäilemässä ja tankkaamassa, ennen seuraavaa retkeä. Jopa energiset snautserit katsoivat välillä ihmeissään kun luulivat tulleensa nukkumaan, ja ihminen tankkaustauon jälkeen alkoi jälleen sonnustautua kuin ulos lähtöön. Vaan eihän nuo koskaan hanttiin pistäneet. Tosin "koti"-iltamme alkoi yleensä jo viimeistään klo 19. Pitkä päivä raittiissa ulkoilmassa, vieraat maisemat, reitit ja tuoksut, normaalia raskaampi liikunta jyrkässä mäkisessä maastossa väsytti virkeimmätkin ja iltamuonan jälkeen oli torpassa (kuten myös sen ulkopuolella) hiljaisuus.
Tahkovuoren huipulta näkee kauas, itään ja länteen.
Rinteiltä palatessa yleensä vilvoteltiin kirkkaassa Syvärin rantavedessä.
Syyskuinen Syväri
Niinpä niin, kovin on aurinkoiset muistot, ihanhan tässä unohtaa että ulkona on pimeä tammikuun ilta. Miten tekeekään hyvää sukeltaa noihin aurinkoisiin kuviin ja ajatuksiin. Lisääkin näitä on, ainakin toinen mokoma eli jää vähän seuraavaankin tekstiin.
Poikien unipäivä jatkuu, mitä nyt välillä raottavat silmiänsä katsoakseen että onko kello jo kenties sen verran että voitaisiin ajatella ulos lähtöä. Ihan vielä ei, mutta kirjuri sulkee nyt kuvakansion tältä erää ja laittelee pientä palasta jotta jaksaa iltakierron kylillä koirinensa tehdä. Ja sen jälkeen pestä kahdeksan kuraista tassua ja parit parrat. Eipä käy aika pitkäksi ;)
Hyvää vuoden jatkoa, rentouttavaa viikonloppua! (Paitsi että vähän yllätti että "taas" on perjantai, tässä kun pyhiä ja lomia elelee niin ei pysy oikein kartalla siitä että mikä viikonpäivä on...)
