Liikuntaa ja lepoa

Pitkä, parin tunnin aamulenkki tehty ihan kelpo kelissä. Vähän koleaa on ja harmaus ja hämäryys jatkuu mutta ei sada. Ensin viipotettiin pitkin pyöräteitä tuoksuja nuuskutellen ja niihin vastaillen. Sitten poikettiin metsään. Jos sitä metsäksi voi sanoa. Metsäkaistale joka ei ole suurensuuri mutta paikassa mihin harva näköjään eksyy, ei ollu roskilla eikä kaatopaikkakamoilla pilattu. Poikettiin polulta rämpimään keskelle nuorta koivikkoa ja kuusikkoa. Ihanaa pehmeän upottavaa, ja märkää, sammalta. Välillä pojat saivat tehtäväkseen etsiä nameja maastosta. Ja löytyhän sieltä sammalikosta joku hyvä tuoksu jossa molemmat pyöri. Sitte oliki turkit vihreenkirjavat ja turvat täys havunneulasia. Eikä hajukaan onneksi muuta kuin märän sammalleen. Olipas taas kiva reissu. Nyt tuntuu reisissä upottavassa maastossa tarpominen. Toivottavasti poikien tassuissa myös:) Hyvää tekee kaupunkilaisille.
Nyt pitäsi ruveta kotihommiin, kääks. Mutta aamupuuro ei kauaa nälkää pidä ja ensin on saatava vatsantäytettä ja sitte mietittävä uudemman kerran mitä saisi aikaiseksi. Voisihan sitä vaikka vähän tassujansa lepuutella ensin, houkuttava ajatus... Pääasia että hurtat on aamulenkkinsä saanu ja ovat rauhottuneet aloilleen.Hyvää viikonlopun jatkoa!

Voi hyvä tavaton

On se kiva jos kaikki muuten olevinaan sattuis aamulla menemään sutjakkaasti niin ainakin toinen parroista järjestää vähän extraa. Tänä aamuna se oli Iivari. Innostui kieriskelemään ruohikossa. Mitä kyllä tekee harva se aamu. Onnistu vaan nyt löytämään tosi makoisan paikan. Makoisalta ei kyllä kylki tuoksunu äiteen nenään, yököttävän iljettävältä pikemminkin. Ei ollu iso läntti mutta sitäki haisevampi. Fairya märällä pyyhkeellä pintaan ja kuivaus. Siinä aamun pikanen paikallispesu. Kohta täytynee parannella pikajynssäystä.

Iivarilla on jännä tapa kulkea pensaiden alta, hieroo ja krupsuttaa selkäänsä oksiin nautinnollisen oloisena. Onkohan tämä ’tee-se-itse-trimmausta’ jolla yrittää saada kuollutta karvaa pois iholta? Ihan ei ainaskaan täysin vielä onnistu. Siitä päätellen, että jostain niitä mustia karvatupsakkeita lattiallekin eksyy. Josko se hierookin vaan kasvistuoksuja vartaloonsa:)

Meidän Arttu on siisti herra. Hyvätapaisen koiran tapaan aterian jälkeen putsaa partansa lautasliinaan. Joka lautasliina tämän herran tapauksessa sattuu olemaan koirahuoneen sängyn päiväpeitto. Ruokailun jälkeen hyppää sängylle, kiehnää ja kierii tassuillansa yläilmoihin sätkien ja partaansa peittoon pyyhkien, samalla snautserimaista örinämörinää pitäen. Sitten pitää pienen meditaatiotuokion, makaa hievahtamatta pitkin pituuttaan, tyyny pään päällä. Niin siis todellakin tyyny pään päällä, ei alla. Tapansa kullakin.

Koirien myrkytys tällä suunnalla jatkuu. Tai ainakin yritys, toivottavasti sellaiseksi jääkin. Alkuviikosta oli taas lehden tekstaripalstalla äkänen viesti asiasta. Eikä syyttä. Mainittu just nämä meidän pari lähitietä. Kyllä pistää niin pirun vihaksi (ja huom. tämä painokelpoisesti ilmastuna). Mikä prkl ihmisiä vaivaa??!!
Onnekkaita ollaan oltu ettei ole snaussereiden suihin eksynyt sellasta mitä ei saisi. Kun ei hyvästä yrityksestä huolimatta voi kaiken aikaa pitää silmällä mitä ne kuonoinensa puiden ja pusikoiden juurella touhuaa. Tänä aamuna tosin sain kiskoa jälleen kerran Iipan kurkusta puolikkaan hampurilaissämpylän. Jonka tällä kertaa luovutti vastaanpanematta. Matkan varrella on Mäkkäri. Ja tietty läheisen Tarjoustalon parkkis ja tienvierus sitte täynnään mäkkärin pusseja, rasioita ja mukeja todisteena yöaterioinnista. Ja mitä ilmeisemmin myös yöllisten kulkijoiden eväiden tähteitä. Ei siis ihme että varsinkin tuon pätkän jätkät kulkee maistipaloja tarkasti jäljestäen.

Messarin aikataulutkin ilmestyi tänään. Mustia snakuja on kehässä lauantaina 24 ja sunnuntaina 26. Ja melkeen 14000 koiraa yhteensä koko viikonloppuna. Voi hyvä ihme taas sitä huisketta ja vipinää… Vähän jo ressaa tungokset, varsinkin ne ruuhkat parkkipaikalla. Mutta ei se mitään, me kun saadaan erinomaisen hyvää seuraa niin eiköhän ne reissut rattosasti suju:=)

Sääennuste sanoo että sunnuntaina sataa eteläiseen Suomeen ensilumi. Paitsi että, samainen ennuste kertoo myös että sade voi tulla vesitihkuna… Voiko enää enempi paikkansa pitävää ennustetta olla:) Maa on siis kohta valkoinen. Tai sitten ei.
Niin tai näin: rentouttavaa viikonloppua!

Jotakin vähäsen

Pimeä voi olla vieläkin pimeämpi. Sen totesin eilen. Jouduttii tekemään ihan hölmöt lenkit. Katuvalot oli pimeinä siellä täällä. Eli täysin totaalisen pimeetä pitkiltä pätkiltä. Siihen suuntaan risteyksessä suunnattiin missä valoa näky. Ei huvittanu extreme-lenkkeily säkkipimeässä, pimeänä ajavien pyöräilijöiden ja muiden pimeiden kulkijoiden seassa. Joten parin korttelin kierron jälkeen lähettiin kotia kohti.
Ulkona pyrähdyksen kruunasi sitte pimeyden puskista eteen hypänny pupu. Joka ei ollu moksiskaan snautserien jahtihaukuista. Päinvastoin. Kiusasi kiihkoilijoita. Ja sitä joka niiden remmejä epätoivoisesti puristi (onneksi on refleksit tallella…). Pomppi lyhkösesti etiäpäin, pysähtyi ja katteli taakseen ja jatkoi taas pomppimistaan. Ja taas pysähtyi… Pupuparrat pomppi siinä vaiheessa lähes takatassuillaan, ja piti kamalaa volinaa. Eikä haitannu jätkiä että henki tuskin pihisi. Pakko oli pitää nyörit tiukasti käsissä, hyvin lyhyellä.
Että oli taas rentoa menoa:) Onneks oltiin melkein kotipihalla. Pääsi taluttaja parvekkeelle itteksiänsä puhisemaan. Meinas nimittäin lentää taivaan tuuliin muutamana päivänä jopa kelpo menestyksellä harjoitettu millan-mainen tyyneys ja rauhallisuus.

Tänään sitten. Sää suosi ja valotkin paloi, ainakin meidän reitillä. Hyvä niin, ei tarvinnu taskulamppua mukaan ottaa. Mutta. Tiet oli liukkaat. Vasta tossa jonkun matkan kulettua totesin, enkä sitte viittiny enää kääntyä kotio vaihtamaan icebugeja. Olisi ehkä pitäny... Köpötellen kun kuljin niin sujuihan se. Kunnes... Kaikkeen pitäisi muistaa varautua. Aina. Ainakin eli varsinkin sillon kun mitään vähiten osaa odottaa. Varsinkin eilisen kokemuksen jälkeen. Siinä samassa kun sain itteni siirrettyä ruohikolle yleisen turvallisuuden vuoksi, niin mikäs muu siellä pimeydessä vaani kuin pupu. Viuh lähti pupu ja viuh-viuv jätkät perään yhteistuumin. Oli muutaman hihnasentin päässä ettei ote lipsunu ja snakut olisi kerrankin päässy pupun kyytiin. Kova EI höystettynä prkleellä raikasi, ihan turhaan tosin. Noin koirien kannalta. Onneksi taas ne refleksit toimi ja sain sekä pidettyä remmit hanskoissa että itteni pystyssä. Ja koirat rauhottumaan. Tosin vikinällä protestoivat, epistä kun ei koskaan saa tehä sitä mitä haluis...
Suht kelpo lenkki sitte kuiteskin päästiin tekemään. Liukkaudesta huolimatta.
Vaan mistäköhän se johtuu että jos muu lenkki sujuukin hyvin ja ilman suurempia häslinkejä (lukuunottamatta muutamaa pupun perään säntäilyä) niin sitten viimeistään kotipihalla pitää reuhata. Onkohan näillä joku sisäänrakennettu mittari että ainakin ton ja ton verran pitää lenkin aikana ääntä päästä. No, onhan se tietty hävytöntä että muut koirat kehtaavat ja uskaltavat snautserien pihalla kulkea...

Mutta, nyt on suljettava kone että saan suljettua silmät. Alkaa taas kirveltää pitkän päivän rasitukset. Tuntui jo kotimatkalla autossa kun pimeän läpi tiiraili vastaantulevaa liikennettä, ja niitä pimeitä pyöräilijöitä ja muita mustissaan kulkevia.

Hyvää loppuviikkoa, kohta se taas on viikonloppu!

Häntä pystyyn!

Vaikka miten ottaisi päähän tämä hämärä maailma, märkä ja kuraisuus, niin nyt on vaan ajateltava positiivisesti. Valoisaa aikaa kohtihan tässä mennään. Ai kuin niin? No "jo" reilun viiden viikon päästä on talvipäivänseisaus ja siitähän ne alkaa päivät pitenemään. Äkkiäkös tuo aika kuluu. Ja jos sattuisi vielä sitä ennen pakastamaan ja lunta tuiskuttamaan, niin mikäs sen parempaa. Valoahan se lumikin lisäisi. Ja puhdasta maata. Mun mielestä aina kun marraskuusta päästään ohi niin ollaan jo voiton puolella. Miten tämä marraskuu onkin aina jotenkin tylsä. Jo nimenäkin, marras... Joulukuu pyhineen menee nopeesti, ja sittenhän sitä ollaan jo tammikuussa. Joten kyllä tästä selvitään.

Tänä aamuna tuli tehtyä poikkeuksellisesti se mitä en yleensä tee. Käytin jätkät seiskan aikaan pissatuksella. Jonka jälkeen menin takaisin pötkölleni. Siihen kellonlyömään oli ilma tihkutuhnua täynnä joten tuntui että mitä sitä vielä kunnolla itteänsä herättämään. Pojat oli alkuun vähän ihmeissään kun ei alettukaan normaaleja aamurutiineja, mutta käviväthän nuokin sitte pitkälleen. Hyvää teki saada nukkua vähän enempi. Siihen saakka kun Iivarin mielestä todella oli tullu arpeeksi lekoteltua ja herra tuli öristen pamauttelamaan tassulla herätysiskuja päähän. Sittenhän se oli noustava että päästiin taas sunnuntaiaamun aikatauluun ja hommiin. Ilmakin oli vähän selkiintynyt ja olikin ihan kiva ulkoilusää. Joskaan aurinko ei paista, mutta ei sadakaan. Ja johan sekin on jotain.

Voi näitä laitakaupungin elukoita. Nyt kun puput on jättäny meidät rauhaan, niitä ei ole juurikaan taas viime aikoina näkynyt, niin eilen aamulenkillä yllätti fasaanit. Niillä tuntuu olevan meneillään jonkun sortin kansainvaellus. Jokapuolella niitä viipotti. Yksin, kaksin tai koko perheen voimin. Itsensä fasaanin metsästäjiksi (ja ties minkä muun) mieltävät snautserit tietysti innostuivat. Mistä se johtuukin että muut linnut, kuten varikset tai harakat, ei saa juurikaan minkäänlaista reaktiota pojissa aikaiseksi, ja ne saavat hyppelehtiä yleensä lähelläkin ilman että nämä niistä piittaisivat (paitsi pitäähän niitäkin joskus vähän hätyyttää jos turhan liki turpia tuppaavat). Mutta nämä fasaanit! Perään olisi päästävä, ja pikaseen. Fasaanit puolestaan partanaamat nähdessään kiirehtivät lähimmän pensasaidan suojiin piiloon. Päivälenkille eilen osasin sitten jo noihin varautua ja pistin taskuun naksun ja nameja. Keväällä kun sain hyvällä menestyksellä pojat opetettua että fasaanin törähdystä seurasi naksu ja nami. Voisi toimia pupuihinkin jos ne jotain ääntä pomppiessaan pitäisivät:) Äkkiä palautui oppi mieleen ja lopettivat sen ylenmääräisen saalistusyritelmän. Paitsi että pitihän niitä kohti välillä syöksähdellä jos hiljaa joku fasaaniherra tuli lähelle. Nyt on siis pidettävä taas kaiken muun ulkoilurekvisiitan lisäksi taskuissa namit naksuttimineen.

Pyhän aamutoimet siis hoidettu. Pojat tirsoilla ja ruoka muhimassa. Sitä voikin tässä vähän levätä ja iltapäivällä lähteä taas tutkailemaan luonnon ihmeitä. Josko menisi vaikka rantaan pullasorsia katsomaan. Vaihteeksi valoisan aikaan. Eli hämärä sunnuntai jatkukoot!

Uneliasta oloa

Tänään on taas ollu päivä etten oikeen ole heränny. Meni sitte eilen turistessa ja töristessä vähän aiottua myöhäsemmäksi. Eikä toi kelikään ole heräämistä paljon auttanu. Hämärän rajamailla ollu koko päivän. Joten oikeen mitään mitä piti ei ole tullu tehtyä. Ulkona oltu ja nukuttu. Ja syöty, ja siinä välissä pesty pyykkiä. Stroganoffinkin sain muhitettua huomiseksi valmiiksi. Tai jos tarkkoja ollaan ei se mitään stroganoffia ole, paitsi mausteidensa ja smetanansa yms puolesta. Joku kun osti karjalanpaistilihaa... Mutta eiköhän tuo syödyksi tule.

Vähän ennen iltakuutta havahduin tajuumaan että huomennahan ei olekaan kaupat auki kun on isänpäivän vuoksi erilainen sunnuntai. Paljon ei ostaa olis tarvinnu, mutta jotain silti puuttui. Siispä äkkiä porukalle heijastinliivit päälle ja autoon ja ajettiin Alepan pihaan. Missä tajusin eläväni entisajassa. Eihän ne kaupat, noi pienemmät, lauantainakaan vielä kuudelta kiinni mene, vaan näytti Alepakin olevan auki peräti yhteentoista (kukakohan siihen aikaan vielä kaupassa käy..??). No, siellä kun oltiin niin kävin hakemassa sen mitä tarvittiin. Sitten ajettiin Haarajoen asemalle ja tehtiin lenkki Haariksen suuntaan. Paitsi pitemmälle ei ennätetty kun siellä oli niiiin pimeetä, ja haluttiin (=äitee halusi) kääntyä takasin tielle missä edes vähän enempi valoja. Tuolla kun näky olevan pätkiä ettei valonvaloa missään. En tiedä, mua vaan alko ahistaa se synkkyys ja pimeys. Tuntui että se kaivautui luihin ja ytimiin.
Tiedä sitte miten hyvin noi koirat pimeessä näkee, ei kai paljo paremmin ku minäkään. Ja yhtäkkiä pusikossa oliki omituinen möhkäle jolle Arttu alkoi mörisemään. Johan siinä kaikki peljästyttiin. Romuiseksi auton etupuskuriksi se pelotin paljastui. Ja sillehän tietysti sitte koipea nostettiin "tiesinhän mä tän"...

Suunnattiin omakotitaloalueelle missä enempi valoa ja saatiin ihastella monissa pihoissa puihin ja pensaisiin laitettuja valoja. Piristävää. Kunnes tuli taas peljästys kun yhden lauta-aidan takaa alkoi kuulua ison eläimen ravaamista ja äkästä puhinaa. Minkä lie rotunen koiruus siellä vahtia piti, en tiedä, eikä haluttu jäädä ottamaan selvää. Sen olosta oli meininki aidan takana että voisko vierailijat siirtyä kauemmaksi. Ja myöhän siirryttiin. Aika pikaseen. Pelotti että pian se tulee aidan yli meitä häätämään...
Kotia tultua sai pojat kaupasta hommatut purkkarit pureskeltavaksi. En ole vähään aikaan muistanut niille uusia ostaa sen jälkeen kun Iipan jostain näyttelystä keväällä palkinnoksi saama iso pussi tyhjeni. Hyvin maistui ja sovussa söivät. Iivari lopetti omansa ekana, ja kun ei Artulle tuntunu enempi maistuvan, piti vaan leukaansa purkkarin päällä, oli parempi ottaa senkin oma pois. Siitä ylijäämästä kun helposti voi kränää tulla kun tossa lattialla lojuu jotta kummalle se kuuluu.
Testasin tänään kotioloissa uusia hienoja icebugejani. Vaikka eipä niitä kovin testata voi kun nastat tarttuu mattoon. Tai voi tarttua meitin ihana muovimatto kenkiin mukaan. Ja jos ne vie asfaltille, kuluu nastat. Joten pakkasta, lunta ja vähän liukastakin kaivataan jotta pääsis kokeilemaan tosioloissa onko ne niin hyvät mitä mainostettu on ja mitä olen kehuja kuullut. Hyvät oli kyllä jalassa. Mitä nyt voi muutaman minuutin kokeilun jälkeen sanoa. Sittenhän se todellisuus aukeaa kun parin tunnin lenkin niillä vetää nakusterien vauhdissa. Nää mun jalat kun tuppaa olemaan sellaset että kengässä kuin kengässä hiertää, puristaa ja painaa. Mutta pitäs noilla pystyssä pysyä, vauhtiveikkojenkin perässä. Katotaan... Koskaan en ole noin kalliita kenkiä raskinu ostaa, mutta kun niitä tosissaan hyviksi mainostettu ja kehuttu on, niin uskaltauduin satsaamaan (tulevia veronpalautuksia). Enempi se sitten maksaa jos tuolla vetää ittensä nurin ja rikkoo luita. Ja luulisi noiden kestävän enempi kuin yhden kauden.

Pysyyköhän näillä nastoilla tolpillansa
nakusterien vauhdissa?

Arttukin halusi tsekata uudet icebugit.

Nyt on lauantai kokolailla takana ja uni painaa silmää. Siispä suuntana untenmaat. Sen kun tietää että Iippa-herra taas seiskan aikaan on herättelyhommia tekemässä. Joskos sitä huomenna olis vähä pirteempi ja saisi jotain järkevääkin aikaiseksi, katotaan...

Hyvää viikonlopun jatkoa
toivoo erinomaisen ryytyneen näköiset snautseripoijjaat

Tapahtui 11.11.11

Erikoinen päiväys tänään, 11.11.11. Historialliseksi lehdessä sanoivat. Kai se sitä onkin. Tavalliselta perjantailtahan tämä kuiteski on tuntunu eikä yhtään ole historian lehdet havissu korvissa vaikka miten historiaa oltaiskiin tehty. Vaikka sitähän tässä kai tehään joka päivä, tavallaan.

Viikon päivitykset on jääny tekemäti, syystä jos toisesta. Pahoitteluni kaikille niitä kaivanneille. En vaan näköjäns saa enää päivän ja illan puuhien jälkeen istutettua itteäni koneelle. Tai jos saisinkin, niin mitään kovin järjellistä ei enää näppikseltä siinä vaiheessa välttis heruisi. Vaan mitäpä näitä saamattomuuksiani enää puolustelemaan ja selittelemään. Eiköhän ala olla tuttu juttu. Normaaleja arkikuvioita kummempaa ei tässä kyllä ole eteen tullukkaan sitte viime kirjotusten, ei hyvässä eikä pahassa. Ja ehkä hyvä niin.

Yksi työviikko taas saatu kunnialla päätökseen. Samoin perjantain alkuillan tohellukset. Mitenköhän mä saanki kerättyä kaikki hakemiset ja noutamiset aina perjantai-iltaan?? Kun vois sitte olla muutaki ohjelmaa. Noita hakuhommia vois muinaki arki-iltoina hoitaa, kai.. Mutta vissiin se johtuu vaan siitä että perjantaina olevinaan on tunne pitemmästä illasta kun ei tarvii ohjelmoitua aikaiseen herätykseen. Vaikka harvoin perjantainakaan myöhäseen tulee ylhäällä kukuttua. Ei jaksa. Enää. Tai jos sattuisi jaksamaan, niin se kostautuu kyllä sitte seuraavan päivän uneliaisuutena. Mikä ei taas houkuta.

Töistä ajaessa poikkesin viikonlopuksi puolimatkan krouvista eli Jokelan ässästä pizza- ja stroganoffiainekset. Kotiin päästyä jokapäiväiseen tapaan äkkinäinen vaatteiden vaihto, ja innokkaina, jokapäiväiseen tapaan, odottavat pojat pääsi pikapissatukselle. Ja sitte autoon. Ensin oli haettava Arskalle ruokaa Laumasta, sitten postista icebugit äiteelle. Postikeikan jälkeen jätkät pääsi pitemmästi ulkoilemaan. Eli vuorossa kiireetöntä kävelyä ja nuuskuttelua rantapuiston kulmilla ja keskustan kaduilla. Ihan rantaakin käveltiin, vaikka aika kehnosti on valoja, vain rannan viereinen tie valaistu, jotenkuten. Vähän tuli välillä spooky tunnelma. Keskisen puiston isot puut tummina varjoina taustalla. Ääntäkin sieltä kuului. Nuorisoporukkaa viikonloppua alottelemassa lämpimässä marraskuun illassa (+6). Vaan eipä näiden kahden kanssa pelätä tarvii, pimeessäkään. Uskoisin... ja toivoisin...
Mutta nuorisoa, ja ehkä lintuja joita niitäkään ei illan hämyssä näkynyt eikä kuulunut, lukuunottamatta oltiin rannan ainoat olijat. Hiljaista oli. Ja kaunista. Mitä nyt siinä pimeydessä näki. Järvi rasvatyyni. Kaupungin valot heijastui veden pintaan upeasti. Poikien nenät kävi tiheeseen tahtiin. Ja tarkkana sai niiden kanssa olla. Rannan heinikossa kun yleensä aina on jos jonkin sortin linnun ja kalanraatoja. Niitä ne kai vainusi. Ja joku ihme haju kävi Iivarin kirsuun yhden ruovikon kohdalla. Haisteli ja haisteli, oikein takajaloilleen nousi kunnon vainun saadakseen ja alkoi piippailla. Mitä lie siellä ollu. Siitä en halunnu jäädä ottamaan selvää ja niin jatkettiin matkaa Iipan vastusteluista huolimatta. Mutaiseen veteen olisi poika joutunu jos olisi mielihalujansa saanu toteuttaa siinä kohtaa. Artun nekkuun puolestaan taisi osua pimeydessä pomppiva pupunen, oli elkeet sen kaltaiset vanhemmalla parralla. Taas olisi perään pitäny päästä. Vaan ei päässyt. Vieläkään.

Kun edes jonkin verran tarpeeks oli rantapuolen nurmikoita merkkailtu ja viestitelty paikallisille neitokaisille (ja ehkä niille uroillekin), tehtiin kierros vielä keskustassa ja katteltiin perjantai-illan hulinoita. On muuten molemmille pojille, varsinkin Iivarille, paljon väsyttävämpää kierrellä keskustassa kuin täällä meidän 'syrjäkylillä'. Jos jonkun moista vipeltäjää suhaa sinne tänne ja on vaikka mitä nähtävää, tutkittavaa ja haisteltavaa. kai ne on tuoksutkin siellä eri kuin täällä omilla nurkilla. Virastotalon edustan istutukset kiinnosti partoja kovin. Väenväkisin olis pitäny päästä pensaita suojaavien aitojen läpi lähemmin tarkastelemaan. En antanu. Ties mitä sieltäkin olis löytyny...

Sitten suunnattiinkin kuonot autolle ja kohti kotia.
Illan kuntotuokion sain 12 kg säkin kotia raahaamisessa. Tosin ei ole kuin yhdet raput raahata. Ei ihan kevyitä ollu ihmistenkä kauppakassit. On muuten helppo säkki tuo hills kantaa kun on kantokahva. Vieläpä kestävä sellainen. (Ja sekinköhän siinä maksaa…?) Snautserit on aina ilosia kun ovat saaneet uuden säkin, oli se nyt kummalle vaan tarkotettu. Ei tarvii toistamiseen mainostaa että kenenköhän ruokaa se on. Nuuskivat säkin ylhäältä alas ja kiire olis saada äitee se heti avaamaan ja antamaan maistiraksut. Onhan se testattava että sisältö varmasti on syötävää eikä tarvia palauttaa. Aina on kelvannu. Vaikka molemmille on omat merkkinsä ja säkkinsä, niin tottahan sitä molemmat saa molempien säkeistä maistiaisia. Joka kerta kun keittiön ruokapurkit täytetään. Säkit säilyy vaatehuoneessa (kun ei kaapeissa tai muuallakaan ole tarpeeksi oven takaista tilaa) ja joka kerta kun jätkät siellä pyörähtää, täytyy kuonolla tsekata että ruokaa vielä on saatavislla. Eli siis toisinsanoen, taitavat pyörähtääkin vaatehuoneessa juurikin ruokavalvonnan takia:)

Kotiin päästyä jätkiä odotti vielä pitkä iltapuhde. Pizzanpaistajan ja salaatinsotkijan hommien vahtiminen. Ja hyvinhän se pitkällä kokemuksella näiltä sujuu. Suihin sujahtaa tomaatin, kurkun ja paprikan palaset, mitä vain annetaan. Artulle maistui oliivikin, sen kyllä Iippa sylkäisi lattialle. Joku raja sentään nuorella parralla. Iivari kokikin mielekkäämmäksi riepotella lattialle pudonnutta pizzataikinan suojana ollutta pyyhettä (niin, meillähän ei muuten mitään riepuja olekaan vanha näyttelyhäkki puolillaan...), mutta Arttu pysyi visusti keittiössä mun vierellä ja ilolla otti vastaan kaiken mitä annettiin.

Vielä kun äitee käski koiriansa nappasta keittiössä jostain kolosestaan heränneen ja ympäriinsä tokkuraisena pörisevän ison kärpäsen, oli poikien ilta joltensakin siinä. Arttu rauhottunut aloilleen. Iivari jaksaa vielä partsilla reuhkata kun ollaan ovea pidetty auki. Ravaa välillä eteiseen, välillä koirahuoneeseen, sitten taas eteiseen. Jaahas, taisi ylimmässä kerroksessa asuva herrakoira lähteä iltapissalle. Meidän pojat ei siitä uroksesta tykkää, eikä se uros meidän pojista. Molemminpuolinen tunne siis. Onneksi ei olla koskaan vielä rapuissa kohdattu... Mutta Iivarin elkeistä kyllä tietää kuka rapuissa kulkee. Muulloin se ei noin kiihkeästi tohise.

Huomenna olis vuorossa vähä lattioiden putsausta, muutaki ku imurointia. Pitäsi varmaan vähä moppia näytellä ja käytellä. Kuis ollakaan jotku karvatassut ja kuraparrat jättäny merkkejänsä sinne tänne. Ja jostain on taas ilmestyny mustia karvatuppojakin. Todella kummallista...
Katellaan sitte mitä muuta puuhastellaan päivien iloksi.

Tämän illan turinointi päättyy nyt. Pizza & kylmä olut & co. odottaa :)Hyvää viikonloppua!

Ruotsalaisuuden päivä

Olen yleensä huono muistamaan ja huomioimaan kenenkään syntymäpäiviä. Anteeksi vaan kaikille. Mutta jos on syntynyt yleisenä juhlapäivänä kuten ruotsalaisuuden päivänä jolloin liput liehuu tangoissa niin se ei jää unohduksiin. Onnea Laurille!

Aamu valjennut samankaltaisena kuin eilinen. Niin sään kuin muidenkin aamutoimien osalta. Paitsi Iivari päätti jättää aamupalan väliin. Liekö syynä herran paastoon juoksuisten neitojen tuoksut...
Taivas on pilvessä muttei sada. Kiva juttu. Sen verta hämärää että valot on pakko sytyttää jos haluaa tarkemmin nähdä. Ja niin lämmintä edelleen on, ettei uskoisi että marraskuuta tässä elellään. Osin puissakin vielä lehdet.

Ikkunat olen pitäny yöt auki. Ei kai pitäisi. Tiedä mille, mutta jotain Iippa oli kuulevinaan pitkin yötä ja muffaili. Minä en kuullu mitään. Eikä Arttukaan välittäny kommentoida vaikka jotain olisi kuullukkin. Mutta Iivarilta ei mee ohi yölliset äänet ja niihin täytyy aina jotain sanoa.

Illalla kierrettiin rannan ja keskustan läheisyydessä. Vaihtelu virkistää. Jätkillä oli kova työ tutkia, haistella ja merkata kaikki kaupungin tyttöjen tuoksut. Vauhdilla mentiin kirsut ruohikkoa viistäen. Voi pojat!
Eilisen aamulenkillä pääsi parrat puutöihin, kun ensin toisessa paikassa oli etsitty sammalikkoon eksyneitä nameja.
Pyörätielle pysäköity traktori kauhoineen aiheutti ihmetystä ja kummastusta. Sille piti Iivarin karvat pörhöllään pöristä, ennenkuin isoveikan mallin mukaisesti uskaltautui lähemmäs nuuskimaan ja merkkaamaan.
Saas nähä mitä kehittävää tänään eteen tulee. Jahka tästä kunnolla herään kahvin avituksella ja liikenteeseen päästään;)
Rauhallista sunnuntaipäivää!