Lokakuun auringossa

Sateisen, märän, kuraisen ja pimeän (heijastinliiveille on taas käyttöä ja niitä fiksut snautserit käyttääkin) jälkeen on viikonlopun viettäjiä hemmoteltu mitä parhaimmalla syksyn säällä. Aurinko paistaa siniseltä taivaalta, aamulla kirpakan viileää, päivän mittaan auringonpaiste lämmittää mukavasti. Niinpä pilvettömän taivaan innoittaman snautserit lähti eilissä aamuna heti punkasta noustua viipottamaan kohti metsäpolkuja. Ankean sateisen ja melkein myrskyisän perjantai-illan jälkeen kirkas taivas ja nouseva aurinko, niin että sen auringonnousun oikein näki, piristi mieltä uskomattomasti. Sateisiin kun oltiin varauduttu ja edellisillan reissun jäljiltä pidetty ihmisten sadevermeet esillä jotta ne olisi aamulla vaivattomasti puettavissa.

Aamupalaakaan ei maltettu ennen retkeä nauttia, oli pakko lähteä pikapikaa, saattaisihan taivas pian peittyä pilviin ja sade taas vihmoisi kuonoja. Tyhjin vatsoin siis taivallettiin pitkin metsän mättäitä. Kangasmetsä ei runsaista sateista huolimatta ollut totaalisen märkä, kastuhan siinä tossut ja tassut mutta hyvin kesti mennä ilman saappaitakin. Kun kotia palattiin, olikin hirmu nälkä ja pikasesti laitettava palasta eteen kaikille. 

Taivas oli edelleen sininen ja ilma häikäisevän kirkas. Kun kotihommat eli karvapallukoiden, havunneulojen, hiekanjyvien ja muun ylimääräisen häätö nurkista oli saatu menestykssäästi tehtyä ja pyykitkin pestyä, ja kun vieläkin aurinko paistoi eikä pilven hattaraa missään, tehtiin yhdistetty kauppa- ja ilmasta nauttimisreissu Haarajoen peltomaisemissa. Pakkohan se oli, vaikka imurin ja mopin heiluttajaa kyllä armottomasti jo siihen aikaan päivästä houkutti päiväunet, mutta ehtiihän sitä sateellakin torkkua. Ulkoilu auringossa teki kyllä sielulle ja ropalle hyvää. Eikä sen jälkeen enää tarvinnu poikia kehotella rauhottumaan.

Pitkät lenkit ja kotitouhuissa mukana häärääminen oli tehny tehtävänsä ja alkoi silmät lurpattaa molemmilla. Vaivoin jaksoivat iltapäiväpalasen nauttimisen vielä istuen vahdata. Siivouspäivät on rankkoja näille. Ensinnäkin kaikki petit viedään alta pois, pitkäksi aikaa partsille, ja kun johkin kohtaan yrittää käydä pitkälleen, jo ollaan imurinvarrella tai mopilla suihkimassa kuonon edestä. Lepää siinä sitten! Ja kun ei Iivari lainkaan voi olla samasa huoneessa missä imuri niin juniorille riittää vahdattavaa että ehtii alta pois siirtyä.

Lisäksi eilen seinänaapurin nuoriperhe teki eilen muuttohommia ja sellastahan ei tehdä ilman että snautseri jakelee kommentteja. Ei päässy Iippa kunnolla maate kun taas viereinen ovi kolahti ja rappuja alas kannettiin yhtä ja toista ulkona odottavaan autoon. Sitä kun kesti iltaan saakka, niin oli siinä häiskällä pitkä rupeama muuttotouhuissa olla mukana. Vaikkakin vaan henkisesti.

Tämän aamun valjettua samankaltaisesti kuin eilen, oltiin taas ajoissa liikkeellä. Tällä kertaa sentäs aamupala maltettiin ottaa ennenkuin lähettiin. Ja kamerakin ehittiin pistää taskuun. Samoille metsäpoluille kuin eilen oli suuntana. Eikä taaskaan paljon vastaantulijoita, alkumatkasta pari tuttua käppänätyttöä joiden kanssa pojat, varsinkin Iivari, yritti seurustella, mutta tytöt ei paljon innokkaista seuralaisista piitannu. Pitkin sammalia, yli puunrunkojen, kiemurrellen siellä täällä, poissa poluilta, hyvää liikuntaahan siinä taas tuli itse kullekin. Ja metsässä näkee ja kuulee kummia. Iivaria ihmetytti oudon linnun tsirpatus jota piti hakkuualueen laidalla pitkään istua pöhisten kuuntelemassa.

Arttua sen sijaan peljästytti minutkin kun yhtäkkiä alkoi kamalan raivoisan haukun, lyhyet niskavillansa pystyssä. Pian selvisi että tällanen kummitus se vain olikin, reilu metrinen koivunrunko, onhan se aika oudon näköinen, metsässä...

Iivari, itsekin ties mille "oudolle" pöhisijä, toteaa veikan vain höpötelleen hassuja.

Tällä hetkellä on alkanu vähän pilviä kerääntyä taivaalle eikä sinistä taivasta juuri näy. Varsin sateen oloista ei ole, vielä, mutta mistäs näistä syyskeleistä tietää. Snautserit lepäilee väsyneinä, tosin kytäten syrjäsilmällä mitä teen. Odottavat kai että koska on suuntana eteinen ja lenkkivarustus. Ainahan ne on valmiina, niitä ei pieni väsymys haittaa, toisin kuin meikäläistä... Jahka tässä saadaan syötyä uunissa muhiva pata niin eiköhän se täydy kaikki valoisa, ja varsinkin sateeton, aika käyttää hyväksi ja johkin päin suunnata. Mutta, tankataanpas ensin ja lepäillään. Sitten jaksaa taas.

Kohti uutta viikkoa!

Syystunnelmia

Loma on loppu ja huomenaamusta alkaa arkinen ahertaminen. Hyvä rentouttava loma takana, nyt pitäisi jaksaa taas uurastaa:) Pojillekin raju paluu arkeen, ovat saaneet olla mukana loman touhuissa koko ajan. Tuntuu kurjalta kyllä kun joutuu ne taas jättämään päiväksi. Kai se kurjalta tuntuminen on vaan mun päässä, eihän nuo sitä osaa murehtia. Onneksi. Ja tottuvat varmaan nopeemmin arkirytmiinsä kuin minä omiini. Toisaalta saattavat jo toivoa että menisi tuokin töihinsä tuosta hääräämästä. Nimittäin välillä kun tässä kotona olen suorittanut urakkaa kotikuntoon, on molempien karvanaamoilla ollut sellainen ilme että eihän tässä saa edes rauhassa levätä. Milloin on mikäki nurkka työn alla, lattiat täysi kaappien hyllyiltä ja laatikoista kammettua kamaa joista sitten lajiteltiin osa roskiin osa takasin hyllylle (odottamaan seuraavaa siivousta ja silloin ehkä roskiin joutumista, voihan tätä ja tuota vielä joskus kenties tarvita...). Ja kun Iivari inhoaa siivouskaappia ylenkaiken kun siellä lymyää sen inhoama imuri niin päivä jolloin siivouskaappi joutui äiteen ahkerien käsien kohteeksi, oli Iipalle painajaismainen. Herra kulki ohi seinänvieriä pitkin häntä koipien välissä ja vasta kun kaappi vihdoin oli putsplankissa ja ovet kiinni, saattoi käydä rennosti omalle patjalleen levolle.

Hyvinhän tästä töihin joutaakin kun sää on mitä on. Yritän aina ajatella positiivisesti ja olla myönteinen, mutta vähänhän tämä nyt pistää jurppimaan kun tämä viikonloppu oli vapaa ja suunnitelmissa ulkoilu. Kunnollinen sellainen. Ei pitäisi suunnitella etukäteen, vaan tehdä suunnitelmat vasta kun aamulla katsoo ikkunasta ulos. En tiedä onko tänä syksynä satanut enempi kuin yleensä syksyisin, nyt ainakin tuntuu siltä. Vaikka onhan niitä hienoja kelejäkin ollut, ei sen puoleen, ja ollaan päästy nauttimaan ihanista pitkistä ja kiireettömistä liikkumisistakin. Mutta esimerkiksi eilen illallakin kun lähdettiin, tarkoituksena tehdä pitkä lenkki kun melkeen koko päivä oli mennyt sisätiloissa, niin oitis kun ulos päästiin, alkoi vettä tulla kaatamalla. Ja todella rankasti. Sinnikkäästi kuitenkin päätin että periksi en anna, kun pitkälle lenkille on lähdetty, niin pitkälle lenkille myös mennään. Yritin. Mutta pian antoi ensin Arttu viitteitä että häntä ei huvita. Muutama viikko sitten ajeltu turkkinsa ei kauaa kaatosadetta pidä ja taisi seniori olla jo hetken päästä ihoa myöten märkä. Ja kun ei Iivarikaan tuntunut kovin iloiselta veden loiskeessa talsimaan ja kun molemmat vaan pyrkivät puiden alle suojaan taivaalta kaatuvalta vedeltä niin totesin jotta mitäs siinä sitten kahta vastaanhangoittelevaa snautseria perässänsä vetämään. Niin suuntasimme lyhyemmän reitin kautta kotia kuivaushommiin. Jäi siis todella tynkälenkiksi. Noh, ajattelin, korvataan se tynkyys sitten aamulla. Ja pah! Pieni pissatuslenkki herättyä saatiin tehdä ettei satanu. Ja nyt kun aamutoimien jälkeen olisi ollu aika lähteä, tuli taas vettä, kaatamalla. En viitsi edes yrittää viedä noita siihen keliin, kun ei ole aivan pakko. Eihän nämä säänarkoja ole nämä snautserit, lenkkiä on tehty oli keli mikä tahansa, mutta eilinen oli ihan liikaa sinnikkäimmillekin.

Sateen ansiosta tässä siis tuli vapaa hetki kirjoittaa blogia, jätkien kölliessä patjoillansa. Nyt näyttää tosin taivas siltä että voisi olla toivoa päästä liikkeelle. Harmaata on, mutta ei sateen synkkää. Jotta eiköhän me lähetä yrittämään ja kattellaan kuinka kauas ehitään ennenku sadepisaroita alkaa ropsia. Laitetaas tähän kuitenkin vielä jokunen ilta-auringon värjäämä kuva rantsusta jokusen viikon takaa.

Nyt pääsee snautserit lenkille, pitkälle sellaiselle toivon minä, alkaa jo pieni valonpilkahdus näyttäytyä taivaalla. Joten sadevalitukset jääpi tähän.
Iloista lokakuuta, satoi tai paistoi!

Tauon jälkeen

Sen enempiä selittelemättä, syystä jos toisesta on viime aikoina blogin päivittely ollut aika heikkoa. Koitan parantaa tapani tämän(kin) osalta ja kertoilla snautseriherrojen kuulumisia hieman loppukesää ahkerammin. Lyhyesti: hyvää kuuluu ja hyvin voidaan. Varsinkin nyt kun ollaan lomalla. Ekat päivät on tosin menny vilkkaan kesärupeaman jälkeen totaalisesti toipumisessa eikä vielä mitään järkevää ole tullut tehtyä. Jollei sellaiseksi järkeväksi lasketa snautserien liikuttamista. Ja lasketaanhan se, eikös vaan? ;)

Tämä aamu kun valkeni pitkästä aikaa täysin pilvettömänä ja aurinkoisena, päätin että nyt mennään Lemmenlaaksoon. Matkaa upealle Natura 2000 -ohjelmaan kuuluvalle luonnonsuojelualueelle on vain vaivaiset 5 km, mutta harvoinpas tulee sinne lähettyä. Itse asiassa, taisi olla Iipan ensimmäinen lempparin reissu, joten viime kerrasta on aikaa... Sää ei sitten kauaa aurinkoisena pysynytkään vaan kun oltiin ehditty vasta reilu tunti samoilla pitkin metsäpolkuja, laskeutua jyrkkää mäkeä alas laaksoon, kulkea joenuoman vartta, nousta jyrkkiä portaita jälleen ylös metsäreitille ja ihailla upeita maisemia, alkoi tulla vettä kaatamalla. Toivoin että olisi vain hetkellinen kuuro ja saataisiin vielä jatkaa, vaan kun taivas näytti totaalisen tummalta, olihan se pakko palata autolle ja suunnata kaupan kautta kotio. Kaikki kolme vaeltajaa vettä valuvina;) Kuvia ehdittin sentäs matkan varrelta hyvä kasa ottaa.

Polku kulkee paikoin jyrkänteen reunalla,

pudotusta alas kolmisenkymmentä metriä

 mitä ei ehkä kuvista helposti huomaa..

 

 Sammaloituneita vanhoja puunrunkoja

 joiden oksia piti välillä maistella.

 

 Kuonot nuuskuttelee vanhan metsän tuoksuja.

 Ollaan vaan ja ihmetellään.

 Tästä kohtaa vie raput pystyjyrkkää mäkeä alas,

paikan nimi on oikeutetusti Pelkohauta.

Korkeanpaikankammoisella kuvaajalla oli pelkoperhosia vatsassa

kauempanakin reunasta, vaikka kaiteet olikin. Ei tullut mieleenkään

kahden vetokoiran avustamana lähteä liukkaita jyrkkiä portaita pitkin alas.

 Vaikka urheat snautserit sinne yrittivätkin suunnata.

 Hmph, no ei sitten, tuumii Arttu ja kääntyy kohti polkua.

 Alhaalla virtaa Keravanjoki.

Veden pyörteissä kieppuvat lehdet ja oksat kiinnostaa vaeltajia

 ja taas piti kuvaajan olla muutaman piirun verran reunasta,

silti meinasi huipata.

 Tuolla äsken oltiin, jyrkän seinämän päällä,

sieltä alkaa Pelkohaudan rappuset.

 Ihmeteltävää riittää.

 Laaksosta kavuttiin jälleen ylös metsän siimekseen.

 Iippa taiteili komealla rungolla.

Reissumiehet saivat kotiin tultua syödäkseen ja ryhtyivät sen jälkeen kylki kyljessä päiväunille:=)