No nyt on sitten eteinen pistetty pentukuntoon ja matot heivattu odottamaan tulevaa. Arttu katseli vieressä ihmeissään kun käärin käytävämattoa rullalle ja meni ison maton päälle makaamaan sen näköisenä että 'tätä et ainakaan vie!'. Niin vaan vietiin isokin matto pois parran makoilla ja vieläpä pestiin lattiatkin. Kyllä on kalseeta ilman mattoja kun ei eteisessä juuri muuta tekstiiliä ole. Artulle jätin sentään vanhan kamalan repaleisen joskus kynnysmaton virkaa toimittaneen pikkumaton. Se on sen lemppari'peti' päivisin, matto on aina mytyssä lähellä ovea kun tulen kotiin. Vaikka onhan eteisessä ihan kunnon patjakin niin tuo on jostain syystä paljon mukavampi, ei ole Arttu tainnut sillä patjalla juurikaan maata. Johan sillä menisi ihan maailmankirjat sekaisin jos sen oma rakas riepumatto häipyisi teille tietymättömille joten pitäkööt sen.
Tuntuu ihan hassulta että nyt on sitten viimeinen ilta kun talossa on vain yksi koira... tutut, varsinkin koiratutut, ovatkin kehottaneet nauttimaan vapaudesta ja rauhasta - miksiköhän !???! Onhan tästä jo 3,5 vuotta kun Vemppu-pappara piti päästää kivuttomille lenkkipoluille ja sen jälkeen on Arttu ollut ilman koirakaveria. Eli kyllähän se elämä huomisesta lähtien saa taas vähän uusia tuulia.
Sitä tässä olen miettinyt paikkoja laitellessani että minkälaisen mullistuksen pennun tulo aiheuttaa perheessä missä ei aikaisemmin ole koiraa ollut, kun tuntuu että nytkin pistetään kaikki rutiinit uusiksi. Ja mulla on sentään koira tai koiria ollut vuosia ja vuosia eli on kuitenkin selkeästi muistissa se mitä pentu tuo mukanaan, tai kaikkeahan ei edes muista... Äkkiähän siihen uuteen rytmiin sitten tottuu, ja aika menee niin nopeesti että pian se pentu kasvaa, ehkä liiankin pian... Jotkut ei-koiraihmiset ovat päivitelleet että miten ihmeessä, koirastahan on niin paljon VAIVAA ja TYÖTÄ. En tiedä, en osaa ottaa sitä siltä kantilta. No totta, teettäähän se pentu monenmoista hommaa ennen kuin on sisäsiisti ja muutenkin saatu opetettua edes joten kuten tavoille, mutta meikäläiselle se on elämäntapa eikä mitään työtä. Nojoo, joskus räntäkelillä kun 2n aikaan yöllä lähtee viemään ripuloivaa koiraa pihalle, niin kyllähän sitä kieltämättä miettii että mikä ihme ihmisen tähän koirahulluuteen on ajanut?! Vastausta en ole löytänyt, paitsi että syntymästäni olen tämän sortin hullu ollut enkä voi kuvitellakaan elämää ilman koiraa - mitä se on??
Ilma lienee hiukkasen jo viilentynyt, ei tossa aiemmin jaksettu kuin pari pientä lenkkiä vetää joten lähdetään tästä kunnon kävelylle, toiseksi viimeiselle sellaiselle vain yhden koiran kanssa :=) Vauhtikin tulee jatkossa jonkin aikaa olemaan hieman verkkaisempi joten täytyy nyt painella kunnolla menemään.
Seuraava turinatuokio kertookin jo sitten Artun ja Iivarin yhteiselon ensiaskelista, yritän olla ahkera ja koirienhoidon ohella ehtiä koneellekin touhuista kertoilemaan ja kuvia laittamaan.
Palaamisiin siis!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti