Artun nimppari

Arttu on viettänyt nimipäiväänsä työpäivän päätteeksi reippailemalla pitkästi kuutamon valaisemassa illassa. Eikä nimppariherkkujakaan ole unohdettu. Aamulla saivat ylimääräiset keksit sekä runsaat aamiaiset eikä iltaruokakaan ihan kevyt ollut, ainakaan ihmismielestä, tosin Artun pohjattomalta tuntuva vatsa olisi varmaan vielä toisen samanmoisen vetänyt. Noh, piakkoin on tiedossa vielä pannukakkumaistiaisia, ellei, tai sitten juuri siksi, tuosta uunissa muhivasta leipomuksesta tule kirjaimellisesti pannukakku. Maisteltavaksi jää.
Huomenna käännämme kalenterin sivua ja suuntaamme tassut marraskuuhun.
Kuvat on sunnuntain päiväulkoilulta tutusta kohteestamme, rannalta, minne vaihteeksi mentiin autolla kun samalla piti hankkia täydennystä sekä tankkiin että ruokakaappiin ja missä aurinkoisesta ilmasta nauttimisen ohella tuttuun tapaan tutkittiin rannan ruovikot, nuuskuteltiin koirien ja lintujen jättämiä tuoksuja, ihmeteltiin ohuen jääriitteen peittämää järvenpintaa ja pitihän sitä yrittää vähän asiallisempaa poseeraustakin kameran käyttäjän mieliksi. Palkka mielessä tietenkin...

 Näin myö poijjaat potkitaan

 Onpas aurinkoista ja hienoa!

 Ei saanut Arttu juomavettä jään läpi,

mutta ihanaa, jo pääsi Iivari kierimään lumessa.

 Meitä hellii hieno ilma.

 Poseerauksia vaahteranlehtien joukossa,

 poikain päät kääntyili sinne tänne,

 välillä jopa samaan suuntaan.

Aamuhetki kullan kallis

Viikonloppu on hemmottelut meitä ihanaakin ihannammalla aurinkoisella pikkupakkassäällä ja vaikka aamusella kun havahduin mustan karvavekkarin valmistautumiseen herätyshommiin kuinka oliskin väsyttänyt, niin ikkunasta näkyvä sininen taivas ja nousevan auringon kajo havahdutti hereille ja aamutouhuihin. Kello näytti kahdeksaa, siis meidän kello, oikeasti se oli talviaikaan siirtymisen ansiosta vasta seitsemän. Pikanen aamupissatus ja sitäkin pikasempi äiteen aamupalan hotkaisu ja lenkkivermeet päälle. Snautserit jäivät ilman aamupalaa. Mutta taskuun pakattiin kameran lisäksi pussillinen naturalmenua ja partaherrat saivat nauttia alkupalat metsässä omatoimisesti hakien. Maistui varmaan tuhannesti paremmalta kuin tylsästi omasta kupista.

Kovin oli taas hiljaista ja rauhallista, niin kuin aina siihen aikaan sunnuntaina ja ihan keskenämme saatiin nauttia nousevan auringon valosta ja häikäisevästä lumesta. Pakkasta viitisen astetta. Ei parempaa voisi toivoa!
Metsä jota viime viikonloppuaamuina ollaan harrastettu ei ole suurensuuri, senköhän takia siellä ei juuri koskaan kehenkään törmää mikä passaa meille, nekin jotka siellä kulkee, näyttää suosivan polkuja. Polkuja seuraten sen halki ei kauaa kulkisi, mutta me kun vältetään polkuja ja tarvotaan mättäillä mutkitellen ja kierrellen niin hyvästi siellä saa aikaa kulumaan. Ja energiaa. Maasto on tasaista mutta risukoiden, kaatuneiden puunrunkojen ja kantojen yli pomppimalla ja pusikoiden läpi tunkemalla saa kuiteskin ihan toisenlaista liikuntaa ja rasitusta kuin pyöräteitä talsimalla. Mitä sitäkin nyt pimeinä aikoina joutuu harjoittamaan kun ei ole löytynyt tarpeeksi extremehenkeä lähteä sokkona, tai edes taskulampun turvin, metsälenkille. Lumen tullen sitäkin voi sitten kokeilla. Nyt pikkupakkasella on nekin reitit käytössä jotka enemmän lumen tullessa joutuu latujen alle ja koirilta kielletyksi ja jotka toisaalta vesisateiden jäljiltä on totaalisesti kulkukelvottomia. Hyödyksi siis täytyy käyttää tämä talvi, oli miten lyhyt tahansa;)

Eihän tästä säästä meinaa tarpeeksi saada, mutta pakkohan se on aina jossain vaiheessa kääntää kuonot kohti kotia, ellei nälkä yllätä niin sitten alkaa muuten vaan ikävästi rajalliset jaksamisvarannot huveta ja on päästävä tankkaamaan ja lepotauolle. Kun kotiin tultiin, saatiinkin se ylimääräinen tunti käyttöön kun käännettiin kellot talveen. Aamupalan nauttimisen jälkeen on ollut hiljaista poikaa molemmat. Tosin hieman syrjäsilmällä kyttäilevät josko sitä kohta taas olisi toiminnan aika. Ja ehkä kohta onkin... Auringon paistaessa edelleen pilvettömältä taivaalta.

Ja syy siihen miksi Arttu tuossa yhdessä kuvassa lymyää pikkumännyn takana, on se että herran kanssa ei oltu yhtä mieltä siitä että kumpaa puolta mäntyä kuljetaan ja siihen se matkanteko hetkeksi tyssäsi kun asiasta keskusteltiin ja ennenkuin seniori uskoi että yleensä se on äitee jonka reittiä kuljetaan. Niin nytkin.

Kohti talviaikaa

 

Eilen aamuvarhaisella ulos lähtiessä oli yllätys melkoinen ja erinomaisen mieluinen kun maa oli aamuyön aikana saanut valkoisen lumipeitteen, ja lisää satoi. Ei hangeksi asti mutta sekin vähä vaimentaa maailman äänet ja tuo valoa pimeyteen, konkreettisestikin ja varsinkin mieleen. Kyllähän tässä viime viikkojen aikana onkin syyssateista, märästä ja pimeydestä melkosen hyvin tarpeekseen saanut. Puhumattakaan kurasten tassujen ja partojen putsaamisesta. Nyt nautitaan täysin siemauksin todellisesta talvisäästä, niin kauan kuin tätä ihanuutta kestää. Aurinkoa sinisen taivaan täydeltä, häikäisevän valkeaa lunta, pikkupakkasta, kengännarinaa lumipeitteisellä tien pinnalla, kuurapartoja, pakkasen tuoksuisia koiria...
Siispä kauden ensimmäiset lumikuvat tämän aamun ulkoilulta, olkaa hyvät!

Ja muistakaahan viimeistään aamulla siirtää kelloja tunti taaksepäin, viikonlopussa ylimääräinen tunti!

Lokakuun auringossa

Sateisen, märän, kuraisen ja pimeän (heijastinliiveille on taas käyttöä ja niitä fiksut snautserit käyttääkin) jälkeen on viikonlopun viettäjiä hemmoteltu mitä parhaimmalla syksyn säällä. Aurinko paistaa siniseltä taivaalta, aamulla kirpakan viileää, päivän mittaan auringonpaiste lämmittää mukavasti. Niinpä pilvettömän taivaan innoittaman snautserit lähti eilissä aamuna heti punkasta noustua viipottamaan kohti metsäpolkuja. Ankean sateisen ja melkein myrskyisän perjantai-illan jälkeen kirkas taivas ja nouseva aurinko, niin että sen auringonnousun oikein näki, piristi mieltä uskomattomasti. Sateisiin kun oltiin varauduttu ja edellisillan reissun jäljiltä pidetty ihmisten sadevermeet esillä jotta ne olisi aamulla vaivattomasti puettavissa.

Aamupalaakaan ei maltettu ennen retkeä nauttia, oli pakko lähteä pikapikaa, saattaisihan taivas pian peittyä pilviin ja sade taas vihmoisi kuonoja. Tyhjin vatsoin siis taivallettiin pitkin metsän mättäitä. Kangasmetsä ei runsaista sateista huolimatta ollut totaalisen märkä, kastuhan siinä tossut ja tassut mutta hyvin kesti mennä ilman saappaitakin. Kun kotia palattiin, olikin hirmu nälkä ja pikasesti laitettava palasta eteen kaikille. 

Taivas oli edelleen sininen ja ilma häikäisevän kirkas. Kun kotihommat eli karvapallukoiden, havunneulojen, hiekanjyvien ja muun ylimääräisen häätö nurkista oli saatu menestykssäästi tehtyä ja pyykitkin pestyä, ja kun vieläkin aurinko paistoi eikä pilven hattaraa missään, tehtiin yhdistetty kauppa- ja ilmasta nauttimisreissu Haarajoen peltomaisemissa. Pakkohan se oli, vaikka imurin ja mopin heiluttajaa kyllä armottomasti jo siihen aikaan päivästä houkutti päiväunet, mutta ehtiihän sitä sateellakin torkkua. Ulkoilu auringossa teki kyllä sielulle ja ropalle hyvää. Eikä sen jälkeen enää tarvinnu poikia kehotella rauhottumaan.

Pitkät lenkit ja kotitouhuissa mukana häärääminen oli tehny tehtävänsä ja alkoi silmät lurpattaa molemmilla. Vaivoin jaksoivat iltapäiväpalasen nauttimisen vielä istuen vahdata. Siivouspäivät on rankkoja näille. Ensinnäkin kaikki petit viedään alta pois, pitkäksi aikaa partsille, ja kun johkin kohtaan yrittää käydä pitkälleen, jo ollaan imurinvarrella tai mopilla suihkimassa kuonon edestä. Lepää siinä sitten! Ja kun ei Iivari lainkaan voi olla samasa huoneessa missä imuri niin juniorille riittää vahdattavaa että ehtii alta pois siirtyä.

Lisäksi eilen seinänaapurin nuoriperhe teki eilen muuttohommia ja sellastahan ei tehdä ilman että snautseri jakelee kommentteja. Ei päässy Iippa kunnolla maate kun taas viereinen ovi kolahti ja rappuja alas kannettiin yhtä ja toista ulkona odottavaan autoon. Sitä kun kesti iltaan saakka, niin oli siinä häiskällä pitkä rupeama muuttotouhuissa olla mukana. Vaikkakin vaan henkisesti.

Tämän aamun valjettua samankaltaisesti kuin eilen, oltiin taas ajoissa liikkeellä. Tällä kertaa sentäs aamupala maltettiin ottaa ennenkuin lähettiin. Ja kamerakin ehittiin pistää taskuun. Samoille metsäpoluille kuin eilen oli suuntana. Eikä taaskaan paljon vastaantulijoita, alkumatkasta pari tuttua käppänätyttöä joiden kanssa pojat, varsinkin Iivari, yritti seurustella, mutta tytöt ei paljon innokkaista seuralaisista piitannu. Pitkin sammalia, yli puunrunkojen, kiemurrellen siellä täällä, poissa poluilta, hyvää liikuntaahan siinä taas tuli itse kullekin. Ja metsässä näkee ja kuulee kummia. Iivaria ihmetytti oudon linnun tsirpatus jota piti hakkuualueen laidalla pitkään istua pöhisten kuuntelemassa.

Arttua sen sijaan peljästytti minutkin kun yhtäkkiä alkoi kamalan raivoisan haukun, lyhyet niskavillansa pystyssä. Pian selvisi että tällanen kummitus se vain olikin, reilu metrinen koivunrunko, onhan se aika oudon näköinen, metsässä...

Iivari, itsekin ties mille "oudolle" pöhisijä, toteaa veikan vain höpötelleen hassuja.

Tällä hetkellä on alkanu vähän pilviä kerääntyä taivaalle eikä sinistä taivasta juuri näy. Varsin sateen oloista ei ole, vielä, mutta mistäs näistä syyskeleistä tietää. Snautserit lepäilee väsyneinä, tosin kytäten syrjäsilmällä mitä teen. Odottavat kai että koska on suuntana eteinen ja lenkkivarustus. Ainahan ne on valmiina, niitä ei pieni väsymys haittaa, toisin kuin meikäläistä... Jahka tässä saadaan syötyä uunissa muhiva pata niin eiköhän se täydy kaikki valoisa, ja varsinkin sateeton, aika käyttää hyväksi ja johkin päin suunnata. Mutta, tankataanpas ensin ja lepäillään. Sitten jaksaa taas.

Kohti uutta viikkoa!