Arttu ja latujen ihmemaa

Arttu sekoaa hiihtäjän nähdessään. Johtuuko tuo vauhdista, sivakoinnin äänestä vai mistä, en tiedä, mutta jotain ihmeellisen tenhoavaa Arttu hiihtäjissä näkee. Näin on ollut sen ensimmäisestä talvesta lähtien. Viime talvena kun oli paljon lunta ja päivittäin nähtiin hiihtäjä jos toinenkin, jäällä vielä monin verroin enempi, toivoin ja odotin että se siedättyy ja tottuu tuohon talviseen ilmiöön. Ja Pah, vielä mitä! Joka ainoa hiihtäjä saa jätkän suuren mielenkuohun valtaan. Sitä on ihan turha yrittää rauhotella tai kieltää, se on totaalisen kuuro ja immuuni kaikelle muulle. Perään mieli veisi jos vain äitee hihnasta irti päästäisi. Sama kuin jänisten kanssa.Vaan sitä tässä itsekseni olen pohdiskellut että mistä herra snautseri tietää että pellon reunaan on taas jokatalviseen tapaan tehty latu jolla niitä ihmeellisen ihania suksijoita liikkuu? Onhan se äiteen mielestä maailman viisain snautseri, mutta silti... Kun vielä viikko sitten samaisella pellolla ei latua ollut, eikä liioin hiihtäjiä. Mutta seuraavana viikonloppuna kun lähestymme vasta tehtyä latureittiä, aloittaa Arttu, jo kauan ennen kuin edes ladun näkee, tutun kuvion ja tohottaen hyppii ja pomppii pään kääntyillessä valppaana korvat höröllään suuntaan jos toiseen nähdäkseen ja kuullakseen edes vilahduksen suksilla menijästä.

Olenkin tullut johtopäätökseen että hiihtäjillä ja laduilla on ihan oma ominaistuoksunsa, tuoksu joka kertoo snautserin pojalle pitkän matkan päähän että hei nyt valmiina, edessä latu ja suihkivia suksijoita. Ja kuljettiin nyt melkein mihin suuntaan tahansa niin aina on jossain latu vastassa. Joten jos talvi tällaisena jatkuu niin herra ehtii kieli pitkällänsä melkosen monta sivakoitsijaa bongata. Vai jokohan tuo niihin nyt tottuisi?