Kyllä työ tekijäänsä kiittää

Sanotaan että lopussa kiitos seisoo. Meidän korjaukset ei ole lopussa, tokko koskaan loppuukaan, eiköhän tämä ole loputon suo. Mutta kyllä sitä kiitosta saa pienistäkin eteenpäin vievistä askeleista. Ja sehän antaa tietysti taas uskoa huomiseen ja voimia jaksaa jatkaa. Plus osoittaa sen että tämä kaikki sittenkin on ison vaivan väärtti. Vaikka sitä välillä meinaakin haluta työntää päänsä pensaaseen kun tuntuu ettei mistään tule mitään.
Monen asian yhteissummana olen ollu aika stressaantunu. Tai ei vain aika vaan erittäin. Ja kun eilen tulin uupuneena töistä oli olo sellanen että viis siitä että meiltä on kielletty yhteislenkit, mun (ainakin mun, ja varmaan poikienkin) on päästävä KUNNON lenkille. Ei vain pariksikymmeneksi minuutiksi tepastelemaan ensin yhden kanssa ja sitten toisen kanssa. Niinpä otin molemmat mukaan ja lähettiin. Silläkin uhalla että siitä olisi jotain hallaa korjausurakalle. Sen riskin olin valmis ottamaan, niin paljon hinkusin normaalia liikunnallista lenkkiä. Olin kyllä tarkka kaikista vetämisyrityksistä ja vouhotuksista, pakkohan sekin on oppia niin että on käsissä kaksi remmiä ja joutuu kahteen koiraan keskittymään ja kahta kieltämään. En sentäs aio lopun aikaa näitä erikseen kulettaa, vaikka se toisaalta helpompi onkin, sitä ei voi kieltää.
Enkä tiedä kenestä voisin ylpein ja iloisin olla. Itsestäni, että olen sisukkaasti ja itsepäisesti jaksanut nipottaa ja kieltää ja kieltää ja kieltää ja nipottaa, vai pojista jotka pikkuhiljaa alkavat tajuta homman jujun ja ovat oppineet käyttämään korviaan. Niin tai näin, kaikki meni hyvin ja lenkki, joka oli pitempi kuin sallittaisiin koulutuksen merkeissä, teki ihan hirrrmu hyvää paitsi mulle mutta olipa nuo pojatkin tyytyväisen oloisia kun kotiin tultiin. Mikä kotiin tulo oli oivasti ajoitettu, just kun päästiin sisään, alkoi sataa ihan kaatamalla. Että jos ei just sillon oltas lähdetty kuin lähdettiin niin olisi voinu kaiken sortin ulkoilut jäädä tosi vähäisiksi. Parvekkeelta oli mukava katsoa kuinka vettä tuli taivaan täydeltä.
Eli kyllä noilta kuuliaisuutta ja nöyryytäkin löytyy, Iivarilta hiukka enempi kuin Artulta. Arttu kyllä reagoi kuulevansa 'ei'n muttei aina, varsinkaan alkumetreillä, kuitenkaan heti tottele. Eli vaatii paljo enempi työtä kuin tuo junnu.
Tänään ollaan tehty 'koulutus'lenkkejäkin, mutta sama homma kuin eilen tehtiin nyt illalla. Ja hitto vie, kyllä sitä voi olla pienestä iloinen. Äsken se yleisesti pieni asia, oletetaanhan koirien osaavan käyttäytyä siivosti, mutta mulle iso asia oli että kaksi rullaluistelijaa vieläpä sauvoin varustettuna sai mennä ohi ilman snautserien kannustusälämölöä. Se osoitti että oppi alkaa mennä perille. Kieltämään jouduin, mutta kumpikaan ei äännähtänytkään;) Että ei tässä ihan turhaan olla rehkitty, kun jo näinkin pian alkaa tulosta näkyä. Rullaluistelijat kun on näitten inhokkilistalla ihan kärkipäässä.

Tuli tässä mieleen että pari viikkoa päälle kaksi vuotta sitten Iivari muutti taloon. Sen kunniaksi, kun ei ole uusia kuvia tullu viime aikoina otettua, kaivelin taas sen aikaisia kuvia Pikku-Iistä ja sen silloin isommasta veikasta, varmaan kuvat ennenki näytillä ollu, mutta aina yhtä ihania. On tuo Iippa vaan ollu pieni:=)
Ihanaa viikonlopun jatkoa!