Jätkät, NYT lomalle!

Nyt se sitten alkoi, tuo kauan kaivattu loma! Oltiinhan sitä ehditty jo tovi jos toinenkin odottaa. Olikin kaikintavoin tosi kiireinen ja rankka kesä. Ja vaikka välillä tuntui että ei se loma-aika koskaan tule ja että josko lomalle ylipäätään lainkaan pääsee, ainakaan pitkälle sellaiselle, niin tässä sitä nyt istutaan. Ilman, että tarvii reiluun pariin viikkoon ajatella Aikaista herätystä. Tai ihan kamalan aikaista sellaista ainakaan. Se kun on tuttujuttu että Iivari meidän taloudessa varmasti pitää huolen siitä, ettei täällä kuhnita turhan myöhäseen aamusella. Joku rotihan se on lomasta huolimatta oltava ja aamutoimiin partojen päästävä ajallansa;) Hyvä tietty niin, pysytään jonkinmoisessa aikataulussa siitä huolimatta ettei äiteen tarvii viimeistään kello silloinjasilloin olla ajamassa kohti työmaata. Kun vaan osaisi tuon karvavekkarin illalla virittää niin ettei ihan samoihin aikoihin ala piippailla kuin herätys työaamuina...
Ja mitenkö lomailemme? Suoraan sanoen en tiedä, ja tällä hetkellä olen aivan liian uupunut edes miettimään moisia. Enkä toisaalta missään nimessä halua lomalle tiukkaa etukäteen sovittua aikataulua että silloin mennään sinne ja sitten sieltä täytyykin pikaisesti kiiruhtaa tuonne. Aikataulujen mukaan joutuu tarpeeksi normaalia arkea elämään joten EIkiitos lomalla sellaiselle. Aluksi pari päivää menee varmaan huiliessa, rentoutuessa ja tämän väsyneen olon karkottamisessa. Sitten katsotaan ilmojen mukaan mitä mieli tekee tehdä ja minne mennä. Aika näyttää. Ulkoilu nyt on kaikesta muusta huolimatta se no. 1.

Iivari on jo hyvissä ajoin aloittanut lomavalmistelunsa, ressukka kun ilmeisesti luulee pääsevänsä rannalle. Siihen malliin on herra paastonnut ja jättänyt ruoka-annoksia väliin. Vaikkei tarviisi, tuota kroppaa kehtaisi näyttää missä vain (eikä pieni lisäkään ympärysmittoihin pahaa tekisi). Ei vaan, syksyistä juoksuaikakautta sekin tietää. Niin kuin sekin, mistä jo taisin viimeksi kirjoittaa, että ulkona mennään tuhatta ja sataa kirsut maata viistäen. Ja kovasti, normaalia paljon kovemmin, täytyy juniorin myös pitää kirjaa siitä milloin naapurin tytöt rapuissa liikkuvat. Pojat on poikia (huoh). Mutta onneksi tuo Arttu sentään on se rauhallisempi versio eikä sisätiloissa mieltänsä menetä moisten hommien vuoksi, vaan vain vierestä katselee kun nuorempi hösää hirmuisesti tohottaen sinne ja tänne, ees sun taas.

Iloisen syksyistä viikon jatkoa toivotamme! Ajatella, että on vasta tiistai, ja mulla kun on ihan perjantaiolo, mistä johtunee???!!! ;)

Syystuulahduksia

Illat pimenee, yöt viilenee, lehdet kellastuu, loma lähenee - tietää syksyä;) Vaikka ei nyt päivällä uskoisi, äsken juotiin päiväkaffet parvekkeella, ja hikihän siinä ehti tulla kun aurinko niin kuumasti porotti.

Neitokoirillakin taitaa syksyinen juoksuaika olla parhaimmillaan (tai pitäs varmaan sanoa pahimmillaan näin uroskoirien omistajan kannalta). Parina päivänä on pojat viipeltäny kirsut ruohikossa siihen malliin. Joten Iivarilla alkoi kotonakin taas se levoton piippailukausi, huoh! Aamulla oltiin tehty pitkä lenkki, ja ajattelin päivällä hetkeksi päikkäreille mennä, mutta nuoriherra päätti ettei meitä nukutakaan ja tassutteli uikuttaen pitkin kämppää. Harmiksensa oli parvekkeen ovi kiinni eikä päässyt kaiteen yli tuoksuja nuuskuttelemaan. Vuffutteli sitten sisätiloista kun oletti jonkun mielenkiintoisen neitosen kävelevän alatietä. Eikä tästä kauan ole kun äsken käytiin taas ulkona, samalla kun kaupassa, joten mikään hätähätä ei miehellä ole, mutta niin vain ravaa edes takaisin olemattomiakin kuunnellen. Välillä käy eteisessä heiluttamassa remmejä, pienenä vinkkinä koneen ääressä tylsänä istuvalle äiteelle;) Kun ei mitään reaktiota saa, käy syvään huokaisten hetkeksi maate, kunnes taas jonkun äänen innoittamana nousee ylös ja yrittää saada Artunkin mukaansa meininkiin. Joka, onneksi, ei vouhkaannu, vaan yrittää maata aloillaan rauhassa. Ja kun komennan Iivaria (ilmeisen turhaan kyllä), katsoo Arttu korvat luimussa mua että voivoi tuota kakaraa. En taas ollu muistanukkaan mitä nämä juoksuajat on, kesä meni siltä osin rauhassa. Ja tätä sitten kestää, mihinköhän asti?

Pari päivää pitäisi vielä jaksaa töitä tehdä, sitten on reilu pari viikkoa lomaa. Johan tätä on ehditty odottaakin! Olosuhteiden pakosta pidän hieman lyhyemmän loman kuin suunniteltu oli, mutta jäähän nekin päivät sitten talviaikaan. Kait sitä tuon syksyn jaksaa sitten pakertaa kun kunnolla lomailee:) Syksyistä viikkoa!

Viikonlopun kuvasaldoa

Vapaapäivän viettoa

Pojat kävi rannalla haistelemassa syksyn uusia tuulia ja ihmettelemässä isoja aaltoja.

Ajoitus oli sopiva, just kun lähdettiin autolle alkoi sataa. Ja kaupan parkkikselle päästessä tuli vettä niin roiskeella että hetken piti odottaa ennen ku viitti lähtee kauppaan. Syksyn merkkejä:)

Tervakoski KV

Tänään ajeltiin Tervakoskelle kv-näyttelyyn. Ilma oli aikamoisen tukala, mutta kun päästiin perille, alkoi taivaalle kertyä tummanpuhuvia pilviä ja puuskittainen tuuli kävi näyttelykentän yli joten loppujen lopuksi ei niin hiki ja ihan niin tukala olo ollutkaan kuin mitä olin pelännyt. Poikiakaan ei häkeissään tarvinnut viilennellä vaikka odotusaikaa tulikin, sen verran oli kehä myöhässä.

Tuomarina oli norjalainen Karl Eddie Berg joka ei ensimmäistä kertaa valioluokassa kilpailleesta Iivarista oikein pitänyt. Tuloksena näyttelyyn ilmoitetun neljän uroksen joukossa jumbosija eli VAL ERI2 SA PU4.
Arvostelu:
"2 year old male which I prefer a little more masculin picture on. Nice shape head with good length, but could be a little more masculin in his expression. Well set ears. Nice eyes. Good neck. A little weak in his back. Long but falling croup & too low tail set. Powerful muscularity. Could have little more substance in body & bone. Could have a little better reach in movement. Nice coat, power & temperament."

Näin siis tällä kertaa. Kun lähtiessä päästiin tien päälle, ropsi vettä tuulilasiin jonkun aikaa, liekö pilvet kastelleet myös näyttelyyn jääneet? En tiedä, mutta me ainakin onneksi päästiin pois alta. Nyt on taivas täällä pilvessä ja käy puuskittainen viileä tuuli, ihanaa, ei tarvitse hikoilla!

Valmistautumista näyttelyyn,
Iivari eilisillan kokovartalopesun jälkeen

Viime hetken valmistelut ennen kehää

Ja kaikkien valmistelujen jälkeen esiintymässä

Mulla on kesän ensimmäinen pitkä viikonloppu, eli huomennakaan ei tarvitse herätä herätyskellon soittoon (paitsi tuon karvaisen, joka onneksi toimii hiukkasen myöhemmin kuin työherätin). Ihanaa! Tämä tuntuu lähes lomalta kun en vielä ole lomailun makuun päässyt. Sekin kyllä on ihan tuossa lähitulevaisuudessa edessä. Onneksi!!

Ihanaa, viikonloppu!

Eipä tullu tämäkään viikonloppu turhan aikaisin, harvoinpa sellaista on tapahtunukkaan. Takki on totaalisen tyhjä nopeasti menneen, mutta kiireiden vuoksi tooodella pitkältä tuntuneen työviikon jälkeen ja ihanaa kun pääsee lataamaan akkuja. Edes hetkeksi.
Sen verta on lämmintä että kun lenkillä (sellasella puolipitkällä) nähtiin tuttuja ja jäätiin juttelemaan, yritti Iivari vetää itteensä pois auringosta, pensasaidan alle varjoon. Oli kerranki rauhallinen ja uskalsin antaa pikkutyttöjen sitä rapsutella ja vetää vähän partakarvoistakin. Yleensä tuo on sellanen loikkija että pienten ihmisten kanssa täytyy olla varovainen ettei kaada kumoon. Arttu osaa käyttäytyä vaikka vähäinen on seniorinkin kokemus lapsista. Toisaalta nämä tytöt ovat isoihin partaisiin otuksiin tottuneet, heillä kun aiemmin oli riiseni, joten tietävät miten koirien kanssa tulee käyttäytyä. Paitsi että aika tiukka ote oli partakarvoista, mutta pojat kestivät miehekkäästi pienten käsien tukistukset. Artulta taisi ulvahdus päästä, muttei sen enempiä näyttänyt moisista hellyydenosoituksista olevan moksiskaan eikä viiksikarvat värähtäny sen merkiksi että nyt riittää. Vaikka tarkkanahan sitä tarvii olla vähän oudommissa tilanteissa, ettei mitään satu, kellekään. Molemmat pojat jakeli auliisti pusuja tytöille ja niiden äidille:=) Ehkäpä niiden pusuttelutarve on hetkeksi tyydytetty kun kotona ei saa pusutella, paitsi toisiaan.

Tiistaina mennään sitte viimeistä kertaa (ainakin tällä erää) Emilialle. Huh, hiukka on huono omatunto, saadaankohan pyyhkeitä tai jäädäänköhän luokalle, kun varsinaisia koulutuslenkkejä on tehty vähemmän mitä olisi pitänyt. Noh, ehtiihän sitä viikonloppuna... Turha selitellä, mutta olen kertakaikkiaan ollu niin uupunut, että helpompi (??) on ollu lähteä kahden kanssa. Ja toki niilläkin lenkeillä on koulutettu, ei ne mitään lällytyslenkkejä ole ollu. Mikä tietty itteä vähän rassaa, kun täytyy koko ajan täysillä keskittyä poikien käytöksiin. Ei voi rennosti vaan antaa mennä.

Vaan kyllä se kannattaa. Eilen taas sain sen todeta. Tultiin iltalenkiltä kotiin ja pihalla oli meidän talojen ehkä pahin (tai yksi niistä) "vihollinen" poikien mielestä. Lapinkoirauros (leikattu tosin) jolle varsinkin Iivari on aina halukas sanomaan monta kovaakin kovempaa sanaa. Eikä vastapuoli paljon ole näitä hiljasempi. Kaveri alkoi flexissänsä riekkua eikä totellut mammansa istu-istu-istu-noh-istuhan nyt nätisti -komentoja. Ensi tuntemus oli että kierrän varuiksi toista kautta, mutta päätin että sowhat, tästä mennään mistä oli aikomus. Joten pojille tiukka komento ja varuiksi käsi kolinapurkkitaskuun. Ja kas, nausserit ei puhua pukahtanu. Vaikka mieli molempien teki, sen näki! Mutta olivat sentäs hiljaa toisen riehuessa vaikka vähän vetoa sinne päin olikin. Ei saanu tällä kertaa naapurit iltojensa iloksi seurata miten snautserinpojat juttelee. Ehkä olin vähän ylpiä pojistani!
No, ei kaikki ohitukset aina ihan noin mallikkaasti suju, vähänhän se riippuu siitä vastapuolestakin. Mutta kaikenkaikkiaan kyllä sen huomaa että etiäpäin ollaan menossa, siinäkin asiassa. Vaikka onhan sitä työtä vielä roppakaupalla edessäkin päin. Saan muuten varmaan taas hullun maineen lähitienoolla. Tai oikeammin sanottuna hullun maineeni kasvaa. Onhan se joillekin kauhistus että 'uhkailen' koiriani kaljatölkillä.. Vaan mitäpä siitä. Onneksi olen jo vuosiavuosia sitten lakannut välittämästä siitä mitä muut ajattelevat ja ovat mieltä. Jos kaljatölkki toimii, niin koliseva kaljatölkki taskussa me lenkkeillään ja sillä siisti;)

Katotaan tuleeko viikonlopusta televisioton. Digiboksi kun alkaa ilmeisesti vedellä viimeisiään, buuttailee itte itteänsä kesken ohjelman kun on ollu tarpeeks kauan päällä. Jää ohjelmat vähä pätkittäisiksi. Uusi on vasta har(n)kinnassa. Johan tuo on hintansa arvosta kestänykki. Halvin mahdollinen vaihtoehto eikä suinkaan hyväksi haukuttu aikaan jolloin digiaika valtasi meidät, ja montakos vuotta sitä ollaankaan eletty, ei jaksa ees muistaa?? Ihan mallikelpoisesti on vekotin toiminut, tähän saakka. Joten jos tuo alkaa liikaa kuumua, ei telkkaria tuijotella. Mikä ei muuten tee yhtään huonoa, sen olen jo huomannu. A) eipä sieltä mitään olennaista tule mitä ilmankin ei tulisi toimeen. B) jäähän sekin aika johki tärkeämpään tekemiseen. Mietinnässä jopa on että josko koko tv:stä luopus kokonaan... Saa nähdä.
Mutta nyt tämä snautseriväki vetäytyy taka-alalle ja toivottaa kaikille teille erinomaisen mukavaa ja rentouttavaa viikonloppua!!

Ei laumasta karatakaan

Tänään illalla ajeltiin Helin perässä Helin ja AJn tontille. Tarkoituksena tehdä viereisessä metsässä laumasta karkotusta molemmille pojille. Mutta sen verran tottelevaisia (vai arkajalkoja mammanpoikia?) nuo on että ei tullu häädöstä mitään. Arttu oli ekana vuorossa, eikä se kauaksi meistä lähtenyt ja tuli aina luo kutsuttaessa. Mikä oli yllätys, olin odottanu että jästipää vauhkoontuu ja pinkasee hevosaitaukseen tai ties minne eikä ota kutsuhuutoja kuuleviin korviinsa. No, tosin ei onnistunu saamaan pupunhajuakaan nenäänsä. Kerran jätti suorilta luoksetulokutsun noudattamatta, jäi kauniisti Helin viereen istumaan. Mutta ei siitäkään kunnon häätöä sitte tarvinnu toteuttaa.
Iivari vuorollansa kulki myös tarkasti meitä silmällä pitäen ja joka kerta lähti tulemaan luokse kun kutsuin. Että se niistä häädöistä sitten;=) Pitkälle ei arvattu lähteä kun Helikään ei tuntenu metsää että miten lähellä tie menee ja ettei tupsahdeta läheisen talon pihaan, missä kuulema on uroskoira. Jätettiin se tutustuminen toiseen kertaan.

Muutenkin on menny ihan kivasti, vähän vaihdellen. Arttu se vaan juntittaa ja varsinkin alkumatkasta ei meinaa ei:t eikä EI:t mennä jakeluun. Onhan se vähän tohotettava ensimetrit. Mutta loppumatkasta jo malttaa kuunnellakin, ei vaan aina sitte muista että se 'ei' pitäisi kantaa pitemmälleki ku muutaman metrin päähän. Iivari kävelee lähes kuin unelma, lähes kaikki reitit. Eikä sitä tarvitse paljon komentaa kun jo löysää hihnaa, ja katsoo perään että olinkos mä nyt hyvä.

Tällä viikolla ei korjaamolla oltukaan, oli väliviikko ja pitäsi vaan kotiläksyjä tehä. Ensi tiistaina viimeinen kerta siellä, katsotaan mitä silloin on ohjelmassa. Siihen mennessä toivottavasti taas hieman lisää edistystä saadaan aikaiseksi. Täytyy myöntää että on tullu vähä laistettua yhden koiran kanssa kävelyistä. Se kun on niin paljon helpompi ottaa molemmat kerralla mukaan. Ja onhan siinä saanu huomata että ne kuuntelee lähes yhtä lailla oli yksin tai kaksin. Jopa kaksin jättävät oravan tai pupun perään vouhkaamisenkin. Mikä on kyllä aika iso asia, saaliin perään kun aina pitäsi päästä. Eivätkä aina pelkkää ei:tä tottele, vähän pitää perään purkkia rämistellä. Mutta silti, yleensä kun noiden elukoiden perään vouhkataan kieli sinisenä ja ihan sama mitä itte suustansa päästää.

Sunnuntai-iltana tehtiin kaverilenkki, joka sekin kyllä jääkauden aikana on kiellettyjen listalla (hyi minua!). Mun vaan oli pakko saada juttuseuraa, käy vähän tylsäksi kuunnella omaa monotonista ei-ei-stop-hyvä-vasenlaita-ei... yksinjuttelua. Niinpä Hilu ja koiruudet teki meille seuraa, ja meillä oli kivaa! Hilu epäili pojat nähdessään että olen teettäny niille lobotomialeikkaukset, kuulema olivat kuin eri koiria. Ja Hilu jos kuka tietää minkälaisia reuhupellejä nämä pahimmoillaan on ollut. Että vaikka joskus itestä tuntuu ettei tässä paljon, jos yhtään, parannusta ole saatu aikaseksi, niin ehkä sittenkin:) Siispä korjaustoimet jatkukoot!

Kyllä työ tekijäänsä kiittää

Sanotaan että lopussa kiitos seisoo. Meidän korjaukset ei ole lopussa, tokko koskaan loppuukaan, eiköhän tämä ole loputon suo. Mutta kyllä sitä kiitosta saa pienistäkin eteenpäin vievistä askeleista. Ja sehän antaa tietysti taas uskoa huomiseen ja voimia jaksaa jatkaa. Plus osoittaa sen että tämä kaikki sittenkin on ison vaivan väärtti. Vaikka sitä välillä meinaakin haluta työntää päänsä pensaaseen kun tuntuu ettei mistään tule mitään.
Monen asian yhteissummana olen ollu aika stressaantunu. Tai ei vain aika vaan erittäin. Ja kun eilen tulin uupuneena töistä oli olo sellanen että viis siitä että meiltä on kielletty yhteislenkit, mun (ainakin mun, ja varmaan poikienkin) on päästävä KUNNON lenkille. Ei vain pariksikymmeneksi minuutiksi tepastelemaan ensin yhden kanssa ja sitten toisen kanssa. Niinpä otin molemmat mukaan ja lähettiin. Silläkin uhalla että siitä olisi jotain hallaa korjausurakalle. Sen riskin olin valmis ottamaan, niin paljon hinkusin normaalia liikunnallista lenkkiä. Olin kyllä tarkka kaikista vetämisyrityksistä ja vouhotuksista, pakkohan sekin on oppia niin että on käsissä kaksi remmiä ja joutuu kahteen koiraan keskittymään ja kahta kieltämään. En sentäs aio lopun aikaa näitä erikseen kulettaa, vaikka se toisaalta helpompi onkin, sitä ei voi kieltää.
Enkä tiedä kenestä voisin ylpein ja iloisin olla. Itsestäni, että olen sisukkaasti ja itsepäisesti jaksanut nipottaa ja kieltää ja kieltää ja kieltää ja nipottaa, vai pojista jotka pikkuhiljaa alkavat tajuta homman jujun ja ovat oppineet käyttämään korviaan. Niin tai näin, kaikki meni hyvin ja lenkki, joka oli pitempi kuin sallittaisiin koulutuksen merkeissä, teki ihan hirrrmu hyvää paitsi mulle mutta olipa nuo pojatkin tyytyväisen oloisia kun kotiin tultiin. Mikä kotiin tulo oli oivasti ajoitettu, just kun päästiin sisään, alkoi sataa ihan kaatamalla. Että jos ei just sillon oltas lähdetty kuin lähdettiin niin olisi voinu kaiken sortin ulkoilut jäädä tosi vähäisiksi. Parvekkeelta oli mukava katsoa kuinka vettä tuli taivaan täydeltä.
Eli kyllä noilta kuuliaisuutta ja nöyryytäkin löytyy, Iivarilta hiukka enempi kuin Artulta. Arttu kyllä reagoi kuulevansa 'ei'n muttei aina, varsinkaan alkumetreillä, kuitenkaan heti tottele. Eli vaatii paljo enempi työtä kuin tuo junnu.
Tänään ollaan tehty 'koulutus'lenkkejäkin, mutta sama homma kuin eilen tehtiin nyt illalla. Ja hitto vie, kyllä sitä voi olla pienestä iloinen. Äsken se yleisesti pieni asia, oletetaanhan koirien osaavan käyttäytyä siivosti, mutta mulle iso asia oli että kaksi rullaluistelijaa vieläpä sauvoin varustettuna sai mennä ohi ilman snautserien kannustusälämölöä. Se osoitti että oppi alkaa mennä perille. Kieltämään jouduin, mutta kumpikaan ei äännähtänytkään;) Että ei tässä ihan turhaan olla rehkitty, kun jo näinkin pian alkaa tulosta näkyä. Rullaluistelijat kun on näitten inhokkilistalla ihan kärkipäässä.

Tuli tässä mieleen että pari viikkoa päälle kaksi vuotta sitten Iivari muutti taloon. Sen kunniaksi, kun ei ole uusia kuvia tullu viime aikoina otettua, kaivelin taas sen aikaisia kuvia Pikku-Iistä ja sen silloin isommasta veikasta, varmaan kuvat ennenki näytillä ollu, mutta aina yhtä ihania. On tuo Iippa vaan ollu pieni:=)
Ihanaa viikonlopun jatkoa!