Viikonlopun toivotukset

Aina valmiit veijarit

On tämä taas kiva kun on torstai ja edessä perjantai & viikonloppu:)
Paitsi että mun syksyinen on/off flunssa antaa taas uhkaavia oireita itestään. Toissa päivänä olo oli niin tukkosen tuskainen ja tukala jotta olin varma että loppuviikko menee vällyjen alla sairautta potiessa. Liekkö lentsu kuitenkin lentänyt sen samaisen päivän iltana pitkän lenkkireitin varteen kun eilen olo oli taas mainio. Mitä se ei sitten tänään ole ollut. Katotaan miten etenee. Hirveästihän kaiken sortin vaivaa on liikkeellä yhdellä sun toisella. Toivoa sopii ettei ainakaan viikonloppu menisi köhiessä.
Pojilla on parvekkeella normaalien ohikulkuliikkujien lisäksi tullut uutta vahdittavaa. Kaupunki tekee tossa alatiellä jotain putkihommeleita ja kaivannot on merkattu puomein joissa vilkkuvalot välkkyy ja jonkun sortin kompressorit pitää jatkuvaa hurinaa. Sekös se on snakustereille ihme homma. Jonkun aikaa ne on siinä jo ollu, eikä nämä häiskät vieläkään ole niihin tottunu. Joka kerta kun kaiteen reunalle ittensä asettavat, täytyy merkillisille hahmoille puhista. Kerta toisensa jälkeen yhä uudelleen ja uudelleen. Eihän sitä tiedä vaikka ne härpäkkeet siitä liikkeelle lähtisivät.
Kestäähän tähän pimeään tottuminen itse kullakin. Mutta mikäs hätä mulla on kun on kaksi suojeluskoiraa. Tehokasta sellaista. Ei tarvii epämääräsiä hiippareita pelätä. Sen sain todeta alkuviikosta kun iltana eräänä tuulen tuiverruksessa ja sateen ropinassa satuttiin kävelemään bussipysäkin ohi. Ketään muuta ei olevinaan kamalassa säässä ollut liikkeellä ja minä kuljin täysin ajatuksissani. Arttu yhtäkkiä syöksähti eteenpäin ja alkoi hyppiä vasten pimeässä uhkaavaa hahmoa raivoisasti haukkuen Iivarin antaessa yhtä raivokkaalla haukulla tukea. Melkein ehdin jo peljästyä. Mutta hienosti suojelivat snautserit äiteetä - Seppälän naistenvaatemainokselta;) Olihan se hymyilevä nainen vaaleassa takissaan kai aika vaarallisen näköinen, ainakin snautserin näkövinkkelistä...

Nyt on tämän illan lenkit tehty, taas sellainen pitempi versio vaikka väsyttikin. Mutta keli oli niin upea ettei voinut jättää menemistä kesken. Matkan varrella ehdinkin jo suunnitella että voisin kirjotella pitempäänkin. Loppumatkasta sitten iski niin iso väsymys että lyhyesti nyt enää toivotamme hyvää viikonloppua. Niin kai se joskus on että lyhyestä virsi kaunis. Katsotaan josko viikonloppuna tulisi lisää juttua snautserien hassutteluista.

Tyynen tontilla

Snautseritrio Arttu & Iivari & Tyyne pääsi pitkästä aikaa rallaamaan tänään kun ajettiin raksalle. Tyynelle oli rakennettu pihaan hieno aitaus ja sen snautserinkestävyys piti testata. Jätkät pysyi aitojen sisällä, katsoivat vaan hölmöinä kun kaveri livahti aidan ali. Oli ehtinyt neiti jo keksiä miten sieltä pääsee näppärästi pois niin halutessaan. Eivät onneksi tajunnu pojat lähteä yrittämään samaa kikkaa. Hyvin kesti aita päinjuoksutkin, pojat kun ei vauhdissa ehtiny tajuta että hups, aita tuli vastaan. Pian oppivat missä kohtaa pitää heittää jarrut päälle. Välillä neiti siis jallitti poikia juoksemalla aitauksen ympäri ulkopuolella, jätkät vierellänsä aidan sisäpuolella. Välillä painittiin. Eikä Tyynellä ollut mitään sitä vastaan että vastassa oli kaksi painikaveria. Välillä haukuttiin hevoset läheisessä aitauksessaan. Välillä pidettiin pieni lepotauko, mutta vain pieni. Sitten taas jatkettiin, juostiin peräkanaa, hypittiin toistensa yli ja painittiin. Hauskaa oli kaikilla. Kotona päästiin pyykkäämään mutaisia tassuja ja partoja ja saappaita ja housuja. Ruokakuppien tyhjennyksen jälkeen täällä on syvä rauha.
Tehokas energianpurkukeikka, kiitos Tyyne & Co. ;)
Me tullaan taas!

Synkkä ja myrskyinen yö

Myrskyä ja tyrskyä. Niistä ei ole ollu puutetta viime päivinä. Välillä onneksi vähän aurinkokin paistaa.
Tänään oli iloinen tarkoitus tehdä pieni, tai vähän isompi, lenkki rantapuistossa samalla kun töitten jälkeen oli asiaa keskustan pääpostiin. Erittäin pieneksi se lenkki sitten jäi. Tuuli riepoi niin että lippis lensi kättelyssä päästä. Pelastettua sen onneksi sain. Snautserinkorvat ja parrat viistossa viipottaen pieni matka kierrettiin rantaviivaa missä isot aallot iski rantakiville. Liian tujua oli myräkkä jopa meille. Eikäpä siellä ketään muitakaan kyllä näkynyt. Kerrankin olisi saanut rantsussa kävellä ylhäisessä yksinäisyydessä;)
Silloin ei vielä satanut. Ajettiin suosiolla takaisin kotiin ja tein vähän kotihommia. Istuksin kera kahvimukin ja kahden snautserin parvekkeella kun yhtäkkiä synkän mustat pilvet vyöryi päälle. Vettähän sieltä alkoi tulla, ja rankasti. Siispä illan myöhemmälle pissatuslenkille varustauduin sen mukaisesti. Enkä sitten enää tsekannut ilmatilaa. Ja kun ulos mentiin, minä täydessä sadevarustuksessa sadetakin huppu tiukasti pään ympärille köytettynä estämään lippiksen jälleenkatoaminen taivaan tuuliin, ei enää satanut. Nopeasti muuttuu syksyn sää.
Onneksi, ainakin vielä, sähköt pelaa ja ruoka on uunissa odottamassa nälkäisiä ahmijoita. Alkuillasta jo arvelutti että näinkö sitä saadaan murkinaa lainkaan jos sähköt katkeaa. Mutta vielä ainakin kaikki toimii, valot palaa ja uuni hohkaa lämpöä joten toistaiseksi ei syytä huoleen. En ole katsonut säätiedotusta miten kauan tämä myräkkä kestää. Toivoa sopii ettei kamalan pitkään jotta viikonloppu saataisiin viettää suunnitelmien mukaan, joihin kaiken muun ohella tietysti kuuluu snautserien energian purkua. Mutta nyt sen uunissa muhineen sapuskan pariin. Oli sää millainen tahansa, rentouttavaa viikonloppua!!

Pimeydessä vaeltajat

On se hyvä että viikonloppuna saatiin nauttia auringonvalosta. Nyt onkin sitten vastapainoksi niin pimeää ettei pimeemmäksi voi mennä. Tulipa taas lenkillä manattua pimeät pyöräilijät. Mikäköhän se on ettei pieneen ihmisjärkeen mene että ei tuolla yksinkertaisesti näe mitään ellei ole minkään sortin pienintäkään tuikkua fillarissa, tai muussa menopelissä??!! Raivostuttaa. Itse kun paljon ajaa autoa niin sitä hyvin tajuaa mikä merkitys näkyvyydellä on. Välistä sitä saa ylimääräisiä sydämentykytyksiä kun jostakin pimeyden keskeltä tupsahtaa pimeä fillari tai mustiin pukeutunut hahmo. Sitä paitsi ihmetyttää suuresti (ja raivostuttaa vieläkin suuremmin) varsinkin se ettei vanhemmat välitä lastensa turvallisuudesta sen vertaa että varustaisivat ainakin niiden pyörät valoilla ja vaatteet heijastimilla. Jos aikuinen itse on niin hölmö ja välinpitämätön ettei huolestu omasta turvallisuudestaan niin itteänsä saa syyttää jos/kun jotain tapahtuu, mutta luulisi lasten hyvinvoinnin olevan sen verran tärkeää että edes ne pistettäisiin liikenteen sekaan asianmukaisesti varustettuna näin pimeällä säällä. Ei luulisi olevan rahastakaan kiinni, eiköhän se ole pelkkää piittamattomuutta.

Meillä oli heijastimet päällä ja varmasti näyttiin (niille keillä valo oli), mutta ilkeä tihku sumensi mun rillit alta aikayksikön enkä itse juuri eteeni nähnyt. Ja ihan totaalisesti meni näkyvyys kun vastaantulevan auton valot vielä häikäisi. Joten sokkona oikein en saanut lenkkeilyintoa päälle. Niinpä katsoin parhaaksi kääntyä takaisin kodin valoon ja lämpöön. Tulihan tuota viikonlopun aikana aika reippaasti liikuttuakin, joten yksi lepopäivä sen suhteen ei liene pahasta. Koirat kuivattelevat ittiänsä koirahuoneen peittoon, ja kielloista huolimatta hieman myös äiteen omaan. Iivari vahtii naapurien menemisiä eikä kumpikaan ole vielä aivan tottunut pimeyteen. Parvekkeella pitää vähän kuin varmuuden vuoksi pöhistä suuntaan jos toiseenkin, vaikkei ainakaan mun silmin ja korvin siellä mitään liikkuisikaan. Ja voihan siellä liikkuakin sellaista mitä minä en näe enkä kuule. Sen verran tarkkoja kavereita nämä on:)

Koitetaanpas kestää tämä pimeys ja sade, kyllä se taas aikanansa paistaakin! Paljon iloista mieltä siis viikon jatkoon!!

Ruskan värejä

Ihan vielä ei ruska ole täydessä loistossaan, mutta keltaista, oranssia, punaista ja punaruskeata maastossa jo löytyy. Varsinkin auringonpaisteessa, mistä tänä viikonloppuna ollaan saatu nauttia, kirkkaat värit häikäisevät harmaaseen tottunutta silmää.
Kun kerrankin sattui näin upeat kelit viikonlopulle, onhan tässä täytynyt siitä kaikin siemauksin nauttia. Tiedä vaikka olisi syksyn viimeisiä näin aurinkoisia ja lämpimiä päiviä.
Viime lauantaiseen tapaan eilen lähdettiin heti aamupalan jälkeen Keinukalliolle kapuamaan rinteitä ylös alas. Ihan ylimmälle mäelle ei tosin tällä kertaa kiivetty. Muutenkin halusin kulkea vähän selkeämpiä reittejä kuin viimeksi. Jyrkkää rinnettä kuitenkin reippaasti kavuttiin ylös vaikkei ylimmälle huipulle. Kierrettiin mäki takakautta, missä vasemmalla puolella on jyrkkiä kallioita. Pitihän siellä kallionreunallakin kävästä, mutta aika pikaseen komensin pojat pois, hirvitti kun pudotus oli suoraan alhaalla kulkevalle tielle. Sillan yli jatkettiin tien toiselle puolelle ja sieltä hevoshakojen välitse ja toista siltaa takaisin. Ei voi kun sanoa että oli taas mahtava rentouttava retki jonka jälkeen oli yksi sun toinen melko väsynyt. Vaan pitihän sitä muutaman tunnin levon jälkeen vielä uudelleen ulos lähteä, eihän näitä kelejä voi sisätiloissa viettää. Kuvat Keinikseltä.
Tänän oli vuorostansa aika harrastaa kotiseutumatkailua. Kierrettiin pitemmän kaavan kautta keskustaan ja rantapuistoon ja toista kaupungin laitaa takaisin kotiin. Pojat pääsivät vähän tassujansa ja partojansa järvessä huljuttamaan, mutta sorsapaisti jäi näiden harmiksi kaakattaen uiskentelemaan tyyneen veteen.
Joten on tyydyttävä possupataan, joka onkin ollut muhimassa jo monta tuntia kun ennen lähtöä se uuniin tupattiin. Olisikohan kohta valmis, tässä alkaa nälkä kurnia mahassa pitkän ulkoilusession jälkeen. Pojatkin ovat odottavalla kannalla. Tietävät että lounas on heillekin tulossa sunnuntain tapaan. Joten tästä on paras suoriutua keittiön puolelle muonitushommiin. Pienen lepotauon jälkeen se on varmaan taas mentävä ja imettävä itteensä auringonsäteitä. Nyt kun niitä vielä on tarjolla:) Rentouttavaa sunnuntain jatkoa!

Melkein erämaassa

Eilen suunnattiin heti aamusta pitkästä pitkästä aikaa Keinukalliolle. Ihan saatiin rauhassa keskenämme kulkea, vain pari ihmistä tuli reiteillä vastaan parin tunnin aikana. Pojilla oli liinat, saivat hieman lisämatkaa toheltaa ja tuoksutella. Sää oli vaihtelevan pilvinen ja kohti Kuusijärveä kävellessä kastuttiinhan me taas, ihan kokonaan. Vaan minkäs sille mahtoi kun oltiin jo pitkä matka yhteen suuntaan kävelty, sama matka oli käveltävä takaisin päin, oltiin märkiä tai ei. Pikkuhiljaa sade onneksi lakkasi, aurinko alkoi pilkistää ja loppujen lopuksi keli oli tosi hyvä. Niinpä suunnattiin vielä ylös Keinukallion huipulle. Mikä ei ollut ihan helppoa. Alun tie, vaikkakin on jyrkkä, on suht helppo kulkea, mutta viimeinen polunpätkä liejuinen ja liukas. Mutta sitkeästi sinnitellen ylös päästiin. Onneksi oli kaksi vetojuhtaa jotka äiteetä auttoivat pahimmissa paikoissa eikä päästäneet luisumaan takaisin alas.Hetkeksi pysähdyttiin haukkaamaan happea ja nautittiin huikaisevista maisemista ja Iivari sai pieniä hepuleita pehmeässä hiekassa.Sitten alettiin suunnata askeleita rinnettä alaspäin. Halusin välttää kulkemasta samaa hankalaa polkua jota ylös tultiin, alaspäin kun se olisi varmaan vielä ikävämpi. Päätin siis olla fiksu ja kiertää toista kautta, helpompaa, luulin... Ihana reitti se olikin, polku kulki pitkin kallioita. En ole siellä aikaisemmin kulkenutkaan. Tarkkana sitä sai sielläkin olla, juurakot ja kallio oli pahasti liukkaita, mutta muuten hyvä kulkea. Maailma ympärillä oli kaunis ja syksyinen metsä tuoksui ihanalle.
Välillä pidettiin taukoa ja nautittiin hiljaisuudesta. Olisipa ollu eväät mukana, tuo olisi ollut ihana paikka nauttia kahvia ja voileipiä! Katseltiin ja ihmetellen kuunneltiin kurkiparvien lentoa ylitsemme kohti eteläisempiä maita.
Reitti oli hyvä siihen asti, kunnes se johti suoraan rytteikköiseen rotkoon jossa tuskin mitään polkua näkyi. Noh, kun en viitsinyt lähteä takaisin kalliota ylöspäin toista reittiä etsimään, päätin että tästähän me jatketaan. Olipas menoa. Poikia piti toppuutella, niillä kun maastosta huolimatta vauhtia piisasi. Tosin jossain kohtaa Arttukin jäi mun viereen istumaan, kun itse lähes kyykyssä katsoin että miten tuonkin jyrkän kohdan alas pääsen ehjin jaloin, ja katsoi mua että ihan tottako me tästä mennään - kaupunkilaiskoira ;) Mitätön polunpahanen, jos sitä paikoin edes voi poluksi nimittää, siinä meni jyrkkää rinnettä alas. Tosi tarkkaan joutu kattomaan miten askeleensa sovittaa ettei jalka lipsu. Turvallisesti vihdoin päästiin rinne alas, vaan sittenpä ei ollutkaan polunpolkua mihinkään suuntaan, pelkkää rytteikköä. Siitä ei enää ollut pitkä matka kentälle ja parkkipaikalle, joten enää en suostunut lähtemään samaa rinnettä takaisin ylös. Ja niin sisukkaasti rämmittiin risukossa ja heinikossa ja etsittiin paikka mistä päästä leveän ojan yli. Pienen matkan päässä olikin laitettu muutama parru ja päästiin ojan toiselle puolelle, ilman kastumisia. Vielä kun tarvottiin heinikkoisen mäennyppylän yli oli vihdoin tasaista maata tassujen alla. Onnistuinpas reitin löytämään! Mutta hauskaa oli ja teki kaikille tosi hyvää moinen rämpiminen jota ei ihan joka päivä tule harrastetuksi. Tällaselle tottumattomallehan tuo oli lähes erämaapatikointia;)

Myöhemmin päivällä ei tarvinnu riekkuvia snautsereita katsella. Kun ne oli ruokittu ja hetki vielä kiusattu imurin murinalla, niin molemmat nukkui sikeästi tuntitolkulla tyytyväisinä tuhisten. Täytyy ottaa pian uusiksi (paitsi tuon loppupätkän suunnittelen sitten toisin ja paremmin) ennen kuin tulee lumi, jos sellaista nyt tänä talvena tulee, ja ladut valtaa Keiniksenkin alueen. Sitä meinaa aina unohtaa miten mahtava paikka tuo on, ja ihan tässä lähellä, vartin ajon päässä.
Tänä aamuna nähtiin sattumalta Hilu ja koiruudet ja seurassa tuli taas parisen tuntia reippailtua. Mitäs sitä muuta tällaisena päivänä kannattaisikaan tehdä kun kerrankin aurinko paistaa. Nyt on koirat saaneet päiväruokansa, ihmisten ruoka on uunissa muhimassa ja kai sitä syömisen ja pienen ruokalevon jälkeen on lähettävä ulos uudemman kerran.
Huomenna koittaa jälleen arki. Loma on lomailtu ja aika palata työn pariin. Vaikka mieluustihan sitä tätä vielä jatkaisi... Loppuvuonna otetaan uusiksi:)

Snautserit sorsapaistia vailla

Kun aamu taas oli aurinkoinen ja oli lähettävä kaupunkiin asioille, tehtiin aamulenkki rannassa. Ja ihme tapahtui, ei kastuttu;) Sää oli todella ihana, aurinkoinen ja syksyisen vilpoinen mutta liikkuessa ei palellu. Pojat bongaili sorsia, tiukasti piti pitää remmeistä kiinni kun niin hanakasti olisivat jorpakkoon olleet menossa sorsapaistia hommaamaan viikonlopuksi. Haaveeksi jäi:( Mikä oli kova pettymys suurille lintukoirille. Huuliaan nuoleskellen ja nieleskellen joutuivat jättämään homman sikseen.
Tällä kertaa Artusta näkyikin tulleen vain yksi kuva räpsästyä ja vähän pimeenpuoleinen sekin:
Muuten osui junnu linssin eteen.
Minä yritän vielä olla enempi ajattelematta maanantaista paluuta arkeen vaikka kyllä se kieltämättä pienoisena peikkona takaraivossa alkaa kohta muhia. Mutta vietetään nyt viikonloppu ensin ja murehditaan sitä sitten kun herätyskello soi....
Hauskaa viikonloppua!