Ilmassa on kevättä. Päivät pitenee ja linnut laulaa. Häpeän tunnustaa, mutta lintutuntemukseni on sen verta heikko etten uskalla mennä sanomaan minkä merkkisiä visertäjiä ne on, jotka niin iloisesti visertelee, mutta jotain näitä tutumpiahan ne on, liekö talitiaisia? Talitiaisen tunnen kyllä ulkonäöltä, ainakin luullakseni, mutta kun sirkuttajia lumisilla oksilla en näe niin enpäs mene sanomaan varmaksi. Mustarastaan lauluakin on jo kuultu, se sentään on tuttu ääni.
Aamuinen työmatka sujuu jo melkein kokonaan valoisassa eikä pian iltasella kotia palatessakaan tarvitse pimeässä körötellä. Viralliset auringon nousu- ja laskuajat tälle päivälle näyttäisi olevan 8.43 ja 16.25. Johan tuossa alkaa olla päivällä kivasti pituutta. Kyllä se kevät sieltä tulee, vaikka sitten keikkuen tulisikin!
Mihin aika katoaa? Taas vierähti yksi viikko ohi niin vilkkaasti, etten oikein ehtinyt tajuamaankaan, puhumattakaan siitä että tammikuu on jo lopuillaan. Maanantaiaamusta seuraavaan perjantaihin tuntuu aina olevan ankean pitkä aika, mutta yhtäkkiä sitä sitten saa perjantaihin herätä. Oikeastaan aika kauhean kuuloista jos elää vain viikonlopusta viikonloppuun. Vaikka eihän se nyt oikeasti sentään ihan niin mene, joskin tuota vapaa-aikaa saisi hiukkasen enempi olla. Arki-iltaisinkin ehtii tehdä vaikka ja mitä, jos vaan toimeksi panee. Yleensä sitä vain on olevinaan niin uupunut pitkän työpäivän jälkeen, ettei muka saa itsestään irti mitään, mitään järkevää ainakaan, paitsi koirien lenkitykset ja muut niiden kanssa touhuamiset.
Kunpa oppisi paremmin elämään hetkessä, tässä ja nyt, eikä haihattelemaan menneitä tai toivomaan tulevaa. Tästä taidosta olen kateellinen koirille. Arjen tuoksinassa sitä usein unohtaa olla tyytyväinen siihen hyvään mitä on, ja iloita ihan vaan siitä tavallisesta arjesta. Koska sitähän tämä ihmisen elämä pääosin on, arkea iloineen ja välillä suruineenkin. Ja kun vaan osaa katsoa, niin ilon aiheita löytyy vaikka ja kuinka, varsinkin noiden partanaamojen kanssa:)
Pojillahan ilmiötä nimeltä kevättä rinnoissa on ollut havaittavissa jo pitkin talvea, ja syksyäkin itse asiassa. On tainnut tullut vissiin useemmankin kerran partojen lenkkikäyttäytymistä arvosteltua, eikä välttämättä aina niin hyvällä. Pitänee siis välillä kehuakin, kun ei ne nyt ihan joka lenkillä ihan koko aikaa ihan holtittomasti käyttäydy. Hajujen määrä ei ole vakio, ja sen mukaan sitten pojatkin ovat enempi tai vähempi kuulolla ja ottavat kontaktia pyydettäessä, tai pyytämättäkin välillä. Ja kun ulkoilun ekat kymmenisen minuuttia on rallatettu ja menty "tukka putkella" niin pikkuhiljaa alkavat sitten käyttäytyä ja huomaavat muutakin kuin vain ne ihanat hajut tienvarren lumipenkoissa. Mutta ne hajut nyt vaan on niille niin paljon mielenkiintoisempia kuin äitee. Vaikka sillä olisikin taskussaan nameja joita sieltä jakelee silloin kun pojat oikein hyvin käyttäytyy ja kuuntelee mitä sanotaan.
Nyt siis vähän nameja taskussa lähdemme katselemaan ja kuuntelemaan (ja haistelemaan) kevään tuloa. Täytynee varoa puista tippuvaa lunta, sen verta näyttää tuulevan että oksilta lumet putoilee. Ainiin, ja täytyykin muistaa tullessa katsoa mikä tilanne meidän katolla on, ettei saa pojat partsilla vahdatessaan lunta päähänsä. Viime vuonnahan siellä oli pelottavan isot lumilipat. Rentouttavaa viikonloppua!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti