torstai 20. tammikuuta 2011

Tammikuisia tuulahduksia

Tänä aamuna oli taas älyttömän kauniit maisemat kun töihin ajelin. Teki ihan mieli pysähtyä ja jäädä valon lisääntymistä rauhassa seuraamaan kun taivaanranta oli sinertävä ja punertava, ja koko maisema lumen peitossa.Eikä kurja keli ollut nyt illallakaan, ihan mieluustihan tuolla lenkillä aikaansa kulutti. Muutenhan tän kuukauden sää on ollut tosi vaihtelevaa. Reilun viikon aikana on ehtinyt tulla vettä, lunta, räntää pyryttänyt, välillä vähän taas vettä, sitten taas räntää. Lämpömittari näyttäny millon plussaa, nollaa tai kovastikin pakkasta. Tiellä sen mukaan sitte sulaa, sohjoa, jäätä. Ajotiet paikoin kuin perunapeltoa, ja risteyksissä vaarallisen korkeita lumivalleja joiden takaa varsinkaan tällanen jonka pää ei niin korkealla keiku ei meinaa nähdä, tuleeko jostain suunnasta joku vaikka kuinka kurkkisi. Mitähän tämä talvi vielä tullessaan tuo? Mun puolesta mitä tahansa muuta, kunhan ei enää niitä liukkaita… Eikä vesitihkukaan tammikuussa kivaa ole, se nyt vaan ei kuulu tähän vuodenaikaan. Kernaasti saisi vielä talvi parisen kuukautta jatkua, sittenhän se olisikin jo kevään aika saapua.

Arttu ei kamalasti välitä kieriskellä vastasataneessa pehmeässä lumessa, ainakaan samalla lailla kuin Iivari joka hankiin sukeltelee tuon tuosta. Mutta ans olla kun on sellaista mukavan kovaa lunta mikä on ensin sulanut ja sitten jäätynyt, siinä Arska kierisi vaikka kuinka kauan. Saattaa keskellä kävelytietä alkaa yhtäkkiseltään itseänsä tienpintaan hieroa. Ja mitä isot edellä, sitä pienet perässä (tai pitäis varmaan sanoa mitä vanhempi edellä sitä nuorempi perässä, Iippahan on jo aikaa sitten kasvanut isommaksi kuin ”iso”veljensä). Arttu haluaisi ihan itseksiänsä ja rauhassa hierontarituaalejansa tehdä, ja kun Iivari syöksyy sen viereen (eli useimmiten päälle) samoihin hommiin, lähtee Arttu hakemaan itelleen uutta paikkaa. Iivari perässä. Siinä sitten möyryävät kylkimyyryä eteenpäin pientä nautinnollista mörinää pitäen.

Onneksi viime viikon liukkaudet häipyi uuden lumen alle. Mulle joka en osaa missään enkä milloinkaan kävellä hitaasti, muutamat köpöttelypäivät oli täysin tarpeeksi. Ja taisi olla snautsereillekin. Eli nyt on sitten taas meno maittanut. Välillä rynnitään pää viidentenä tassuna kirsu hankea viistäen, välillä ehditään vähän katsella maisemiakin, ja ehkä jopa kävästään äiteetä kuonontökkäsyllä tervehtimässä. En haluaisikaan että koira koko lenkin seuraisi vierellä naamaan tuijottaen, mutta olisihan se joskus kiva jos edes pari kertaa parin tunnin lenkin aikana osoittaisivat huomiota tänne hihnan nokkaan.
Aina ei tiedä pitäiskö noiden kahjokohtauksille itkeä vai nauraa. Välillä haksahdan uskomaan että niiden korvathan toimii, ja jo seuraavana hetkenä sellanen tuntuu täysin utopialta. Muistelen sitä paitsi opettaneeni molemmille aika monen muun asian muassa EI-sanan merkityksen. Ehkä muistini pettää, opetus on jäänyt vajavaiseksi tai sitten nuo ovat ko. sanan merkityksen unohtaneet, ainakin ajoittain. Niin tai näin, niin aina ei mene ei perille, tai jos toiselle niin sitten ei toiselle.
Lisäksi Arttu on kehittänyt vähemmän toivottavan tavan protestoida ei:lle silloin kun se koskee vauhdikasta etenemistä. Kuten meidän liukkaalla pihalla kun menoa hillitsen, saan Artulta louskuttavan vastauksen ”kiirekiire, pitäs mennä jo, ei tässä nyt ehdi mitään kuuntelemaan saati hiljentämään”.
Kyllähän pojat sanomista uskoo, mutta yleensä vasta siinä vaiheessa kun mulla jo hihat käryää. Silloin huomaavat että jaahas se taitaa äitee tarkottaa sitä mitä sanoo, niinku tässä parina iltana kun ollaan koiria ohitettu silleen vähemmän hiljaisella ja erittäin ei-toivotulla tyylillä. Mitä ilmeisimmin en siis osaa olla riittävän vakuuttava ennen kuin otsasuoni tykyttää ja paineet verisuonissa hipoo taivaita.
Noniin, eli syytä ilmeisesti jälleen vilkaista peiliin ja sisulla jatkaa pinnojen pidennystä ja mielenmaltin tuplaamista. Kiitos ahkerasti vaihdettujen 'vertaistukiviestien', tiedän kyllä että on niitä muitakin vähän samanmoisia hurveloita snakupoikia että ei tuo kaikki kai sentään ihan itsestä kiinni pelkästään ole (?). Tympii vaan kun tulee kilahdettua, kun onko siitäkään loppujen lopuksi paljon hyötyä? Noh, onneksi harmistus yleensä menee ohi askeltahtia tiukentamalla, eikä näytä pojatkaan jälkeenpäin olevan moisista kilauksista moksiskaan, ja seuraavaan kahjokohtaukseen mennessä ovat jo koko asian unohtaneet... Taitavat vaan yksissä tuumin tuumailla, että toi äitee nyt on tollanen. HUOH!

En ole mikään himoshoppailija. Itse asiassa en ole shoppailija ollenkaan, inhoan kaupoilla juoksua melkein yhtä paljon kuin sanaa shoppailu. Käyn ostoksilla vasta kun on viimeinen pakko. Eilen oli pakko.
Poikien reposteltavaksi en jätä yhtään kenkäparia kun ovat keskenään, mutta mun tultua töistä Iivarilla on tapana kenkiä kannella. Ei pure, mutta varrensuusta, tai lenkkareita nauhoista, roikottamalla ilosena kipittelee kenkää ympäri korviansa heilutellen ja ravistellen. Pari iltaa sitten tällaisen jannun tehokäsittelyn jälkeen huomasin että toisen nilkkurin korko alkaa olla irti. Noh, vanhat nilkkurit, mitäpä noita enää suutariin, ajattelin, jotta eiköhän ne vielä tämän talvenlopun kestä. Vaan ei. Seuraavan kerran Iivarin kenkää taas riepoteltua irtosikin jo melkein koko pohja.
Kun ei ollut siltä istumalta aikaa kauppaan lähteä, kaivelin komeron kätköistä vanhat saapikkaat. Kas kummaa, enpä ollut muistanut, nekin irvistelee. Tosin pohja on kiinni, vielä. Niin se vain oli eilen ruokatunnilla suunnattava paikalliseen prismaan nilkkureiden ostoon. Ihme ja kumma sieltä löytyikin ekayrittämällä ihan passelit, ja vielä ale-hintaan. Yleensä kun noin ex-tempore lähtee jotain hakemaan, niin eihän sitä sitte mitään löydä. Ja kamalinta on kierrellä kaupasta toiseen sen sopivan toivossa. Samalla tarttu mukaan uudet rukkasetkin, entiset kun alkoi nekin vedellä viimisiänsä ja pakkasella tuuletusta oli liiankin kanssa.
Onhan tässä koko talven pitänyt hommata niin talvilenkkarit kuin sellaset ”paremmat” popot myös, mutta kun vanhoillakin on pärjännyt, niin on sitten jäänyt. Vaan ilman pohjia on vaikea kulkea, eikä kiva jos lunta tulvii varpaiden väliin, joten se oli sitten todella se viimeinen pakko kipittää kenkäkauppaan.

Kotosalla pojat on pikkuhiljaa jättäneet pahimmat riekkumiset ja formuloinnit mitkä ennen oli jokailtaista aktiviteettia. Joskus ne kyllä intoutuu painimaan. Muuten peuhaavat ihan nätisti ja sovinnolla, mutta sitten kun riehaantuvat ja kierrokset nousee, alkavat astua toisiaan, yleensä Arttu Iivaria. Ja tästähän se astuttava, siis yleensä Iivari, ei pidä laisinkaan, ja rähähtää. Jota se toinen osapuoli ei tietty jätä huomiotta. Siinä sitten pian saattaisi olla vähän totisempi leikki kyseessä joten tollasia kotileikkejä pitää vähän rajoittaa. Muutenhan nuo ovat kuin paita ja peppu ja ihan ilmeisiä kaveruksia. Liikuttavia kun iltapuhteitten päätteeksi syvään huokaisten aivan toistensa kylkeen käyvät nukkumaan, kerälle tai pitkin pituuttaan tassut tassuja vasten. Iivari saattaa siitä vielä lähteä unilelua hakemaan. Kuten eräänä iltana, eteisestä kävi itselleen vanhan hanskanreuhkan tai minkä lie ja palasi kyljellään kellottavan Artun viereen, ja siinä alkoi leluansa nutuuttaa, Artun kaulan päällä. Kaverin kyljessä on hyvä olla:=)

Tässä vielä pari kuvaa viime lauantailta kun oli jälleen upea talvikeli, pakkastakin lähes parikymmentä astetta. Latujen läheisyyteen kun eksyttiin, niin pitihän latupartion hoidella hommia.

Ei kommentteja: