Loma on loppu ja huomenaamusta alkaa arkinen ahertaminen. Hyvä rentouttava loma takana, nyt pitäisi jaksaa taas uurastaa:) Pojillekin raju paluu arkeen, ovat saaneet olla mukana loman touhuissa koko ajan. Tuntuu kurjalta kyllä kun joutuu ne taas jättämään päiväksi. Kai se kurjalta tuntuminen on vaan mun päässä, eihän nuo sitä osaa murehtia. Onneksi. Ja tottuvat varmaan nopeemmin arkirytmiinsä kuin minä omiini. Toisaalta saattavat jo toivoa että menisi tuokin töihinsä tuosta hääräämästä. Nimittäin välillä kun tässä kotona olen suorittanut urakkaa kotikuntoon, on molempien karvanaamoilla ollut sellainen ilme että eihän tässä saa edes rauhassa levätä. Milloin on mikäki nurkka työn alla, lattiat täysi kaappien hyllyiltä ja laatikoista kammettua kamaa joista sitten lajiteltiin osa roskiin osa takasin hyllylle (odottamaan seuraavaa siivousta ja silloin ehkä roskiin joutumista, voihan tätä ja tuota vielä joskus kenties tarvita...). Ja kun Iivari inhoaa siivouskaappia ylenkaiken kun siellä lymyää sen inhoama imuri niin päivä jolloin siivouskaappi joutui äiteen ahkerien käsien kohteeksi, oli Iipalle painajaismainen. Herra kulki ohi seinänvieriä pitkin häntä koipien välissä ja vasta kun kaappi vihdoin oli putsplankissa ja ovet kiinni, saattoi käydä rennosti omalle patjalleen levolle.
Hyvinhän tästä töihin joutaakin kun sää on mitä on. Yritän aina ajatella positiivisesti ja olla myönteinen, mutta vähänhän tämä nyt pistää jurppimaan kun tämä viikonloppu oli vapaa ja suunnitelmissa ulkoilu. Kunnollinen sellainen. Ei pitäisi suunnitella etukäteen, vaan tehdä suunnitelmat vasta kun aamulla katsoo ikkunasta ulos. En tiedä onko tänä syksynä satanut enempi kuin yleensä syksyisin, nyt ainakin tuntuu siltä. Vaikka onhan niitä hienoja kelejäkin ollut, ei sen puoleen, ja ollaan päästy nauttimaan ihanista pitkistä ja kiireettömistä liikkumisistakin. Mutta esimerkiksi eilen illallakin kun lähdettiin, tarkoituksena tehdä pitkä lenkki kun melkeen koko päivä oli mennyt sisätiloissa, niin oitis kun ulos päästiin, alkoi vettä tulla kaatamalla. Ja todella rankasti. Sinnikkäästi kuitenkin päätin että periksi en anna, kun pitkälle lenkille on lähdetty, niin pitkälle lenkille myös mennään. Yritin. Mutta pian antoi ensin Arttu viitteitä että häntä ei huvita. Muutama viikko sitten ajeltu turkkinsa ei kauaa kaatosadetta pidä ja taisi seniori olla jo hetken päästä ihoa myöten märkä. Ja kun ei Iivarikaan tuntunut kovin iloiselta veden loiskeessa talsimaan ja kun molemmat vaan pyrkivät puiden alle suojaan taivaalta kaatuvalta vedeltä niin totesin jotta mitäs siinä sitten kahta vastaanhangoittelevaa snautseria perässänsä vetämään. Niin suuntasimme lyhyemmän reitin kautta kotia kuivaushommiin. Jäi siis todella tynkälenkiksi. Noh, ajattelin, korvataan se tynkyys sitten aamulla. Ja pah! Pieni pissatuslenkki herättyä saatiin tehdä ettei satanu. Ja nyt kun aamutoimien jälkeen olisi ollu aika lähteä, tuli taas vettä, kaatamalla. En viitsi edes yrittää viedä noita siihen keliin, kun ei ole aivan pakko. Eihän nämä säänarkoja ole nämä snautserit, lenkkiä on tehty oli keli mikä tahansa, mutta eilinen oli ihan liikaa sinnikkäimmillekin.
Sateen ansiosta tässä siis tuli vapaa hetki kirjoittaa blogia, jätkien kölliessä patjoillansa. Nyt näyttää tosin taivas siltä että voisi olla toivoa päästä liikkeelle. Harmaata on, mutta ei sateen synkkää. Jotta eiköhän me lähetä yrittämään ja kattellaan kuinka kauas ehitään ennenku sadepisaroita alkaa ropsia. Laitetaas tähän kuitenkin vielä jokunen ilta-auringon värjäämä kuva rantsusta jokusen viikon takaa.
Iloista lokakuuta, satoi tai paistoi!
