torstai 31. maaliskuuta 2011

Yllättävät kiitokset

Käveltiin äsken samaa tietä millä lauantaina meille uhittelemaan tuli se labradori. Lähes samassa kohdassa vastaan tuli taas labradori, nyt hihnassa onneksi. Kohdallamme pariskunta pysähtyi ja nainen kysyi että olinko se minä koirineni jonka luo labradori lauantaina juoksi. Kyllä vain, minähän se olin. Hän sanoi että hyvä kun nähtiin, ja alkoi kiitellä vuolaasti. Olin jotensakin hämmästynyt, hän kiittäisi minua, mistäköhän, siitäkö kun hänen koiransa ryntäsi lähes omieni päälle ja ainakin pelästytti meidät pahanpäiväsesti...? No kun olin rauhallisella käytökselläni saanut koiran rauhoittumaan ja hän sai sen silloin kiinni. En edelleenkään oikein tajunnut, omasta mielestäni olin ollut kaikkea muuta kuin rauhallinen, ja piti ihan kysyä että mitä ihmettä olen tehnyt? Olin komentanut 'POIS' tömäyttäen samalla toisella jalalla askelen koiraa kohti, joka oli siihen paikkaan pysähtynyt täysin ihmeissään ja lopettanut uhoilunsa. Olen toiminut niin vaistonvaraisesti ja ajattelematta, sortin paniikki onkin näköjäns ollut päällä, etten lainkaan muista. Mistä lie selkäytimestä tullut viesti että mitää pitää tehdä. Enpä kyllä olisi naistakaan tunnistanut ellei hän olisi alkanut juttusille. Muistan vain kun yritin sen koiran alkuun pysäyttää huutamalla että tänne et tule, joka meni täysin kuuroille korville. Ja yritin kaikesta huolimatta olla mahdollisimman rauhallisesti omien koirien takia ettei ne enempiä hermostuisi. Mutta tuota pois-huutoa ja jalan tömäytystä en saa mieleeni.
Oli kuulema naapurin uros jota nainen nyt mukana olleen oman labradorinsa kanssa joskus lenkittää, kiltti ja yleensä tottelee vapaanakin. On kuitenkin tehnyt tuota toisten luo karkaamista ennenkin ja lähtenyt tilanteesta vain korvasta vääntämällä. Eipä ole labradorin tielle aiemmin osunut kaltaiseni mölyäjä. Taas oli kovasta äänestä hyötyä! Taidankin olla aikamoinen koirakarjuja;)

Haluan siis perua ilkeät ajatukset ja kärkevät kommenttini joita lauantain kiihtyneessä mielentilassa koiran ulkoiluttajasta latelin. Ja nyt olen muuten enemmän kuin tyytyväinen etten silloin sanonut mitään mitä mielessä liikkui... Kun oli monet kiitokset sanonut nainen totesi vielä että hän pelästyi itsekin niin kamalasti ettei tajunnut silloin kiittää. Lisäksi hän sanoi oppineensa nyt sen ettei pidä enää vapaana naapurin koiraa. Eli opettavainen tapaus kaikinpuolin, minä kun puolestani opin miten tulee käyttäytyä jos irtokoira uhkaa.
Asia siis selvitetty. Koirien kanssa sattuu ja tapahtuu, ja mistäs sitä tietää sanoa miten itse käyttäytyisi jos olisikin tilanne toisinpäin ja omat koirani pääsisivät toiselle uhoamaan.

Yllättävistä kiitoksista tuli hyvä mieli:=)

keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Treffit Tyynellä

Töiden jälkeen suunnattiin auton nokka kohti Keravaa ja poikia iltakahviseuraksi innolla odottanutta Tyyneä. Vähintään yhtä innolla kyläpaikkaan pääsyä odotettiin autossa, mouruaminen alkoi heti kun huomasivat (varsinkin Arttu) mihin päin oltiin ajamassa. Kolmen kopla riemuitsi jälleennäkemisestä ja peuhasi sydämensä kyllyydestä. Pihaleikkien ja kaffittelun jälkeen tehtiin vielä pitkä lenkki, kunhan oli ensin selvitty sydämen tykytyksiä aiheuttaneesta vastaantulijakoirakosta. Pieni tyttö vasikan kokoisen laumanvartijan kanssa. Tytöllä ei ollut mitään sanomista eikä mahdollisuuksia pitää hanskassa nuorta innostunutta urosta. Eipä ole vanhemmilla paljon vastuuntuntoa kun antavat tytön iteksiään suurta koiraa ulkoiluttaa, mutta koira kuulema ihan tytölle hankittukin... Onneksi poikien luo ei koirakko sentään päässyt, vaikka tyttö liukuikin pitkät pätkät hihnaa puristaen kun koiransa yritti Tyyneä liehitellä. Hetken kesti snautserien emännillä toeta ja saada jalat liikkeelle, vaikka taisi sittenkin molemmilla koko lenkin ajan hiukka vielä polvet täristä:(

Vauhdikkaan illan päätteeksi oli pojilla kova nälkä ja ruoka maistui. Iivarillekin niin hyvin että unohti normaalit vetkuttelunsa ja yritykset häiritä isoveikan ruokarauhaa käppäilemällä Artun kupin ympäristössä. Nyt makaavat raatoina, niin olletikin myös Tyyne tahollansa. Neidolla kun oli tuplaurakka viihdyttää kahta herravierasta. Jätkät sentään välillä vuorottelivat kun alkoi väsymys painaa, toinen lepäsi kun toinen peuhasi. Iivaria varsinkin kiinnosti kahvipöydän antimet ja kävi vähän väliä nuuskuttelemassa pöydän reunalla. Mallikkaasti hoiti Tyyne jälleen emännän pestin:)

Mutta pitemmittä puheitta, kuvat kertokoot puolestaan pihaleikkien hauskuudesta. Ja jos noista haluaa erottaa kuka on kuka, niin pitkäturkkisin on Arttu, pienempi lyhytturkkinen Tyyne ja sitten se isompi lyhytturkkinen on Iivari... tai ota noista nyt selvää...
KIITOS Tyyne & Co. jälleen!
... meillä kaikilla oli niin mukavaa ...
... ja me tulemme taas sinä tyttömme hoi ...

maanantai 28. maaliskuuta 2011

Vilua valoa vyö

Ensimmäinen ilta että saatiin iltaulkoilu tehdä kokonaan valoisassa, kiitos kesäajan:) Vasta kun kotipihalle tultiin alkoi hämärtyä, ja kellohan oli jo vaille yhdeksän. Mutta pirun kylmä viima kävi. Toki huomasin sen jo töistä tullessa, vaan enpäs ulos lähteissä enää ajatellu, ja mitäs sitä nyt enää maaliskuun lopun auringon paisteeseen pitäsi ylimääräsiä vaatekerroksia kerätä, höh. Alkuun tuntui etten kestä pitempään kävelläkään kun oli sormet kohmeessa ja tuntu että toppiksenkin läpi kävi tuuli, alla ei ollu ku t-paita. Mutta äkkiä sitä poikien vauhdissa lämpeni ja lopulta kunnon pitkä lenkkihän siitä tuli. Keskustassa asti käytiin maaliskuun tuulia tuoksuttamassa. Ihanhan se on kevään tuntua ilmassa kaikesta huolimatta.

Mun viime aikojen paras ostos on kyllä ehdottomasti juoksuvyö, se on jo nyt maksanut ittensä takaisin, todella hintansa väärtti. Hartiat ja niska ei ole aikoihin ollu näin hyvässä kunnossa, ei kiristä, ei jomota eikä jumita. Pojat kävelee liinoissansa ihan siivosti ja kuuntelevat ’oikea reuna’, ’vasen reuna’, ’hiljennä’ ja muita ohjeistuksia jo ihan kiitettävästi. Tosin saahan sitä tarkkana olla muiden liikkujien suhteen ettei pääse takaa äänettömästi suhaavat yllättämään ennen kuin ehtii liinat kerätä käteen ja pojat vierelle. Mutta niinhän sitä pitää normaali hihnalenkeilläkin tarkkailla muuta liikennettä. Vapaampaa ja rennompaa se meno silti on. Suosittelen!

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Ajasta aikaan

Toivottavasti olette muistaneet siirtää kelloja tunnilla eteenpäin, nyt eletään nimittäin taas kesäaikaa ja talviaika jäi tällä erää taakse. Talvi sen sijaan ei ole vielä jäänyt taakse, tunti sitten mittari näytti -5 astetta, vähän vähemmän kuin eilen samaan aikaan jolloin pakkasasteita oli kymmenen. Vaikka kyllähän se päivällä lämpenee, olisikohan eilenkin ollut lähempänä kymmentä plussaa. Pienestä vilposesta tuulesta huolimatta hiki ainakin tuli vaikkei ollut kuin fleece päällä.

Iivarin kello ei vielä ole kesäajassa ja niinpä heräsin ennen junioria, mikä on aika harvinaista. Tai kai se on niin kuin sanotaan että vanhempana sitä alkaa heräämään aikaisemmin;) Vaikka mäkin jäin kattomaan kolmosen leffaa johki puolille öin. Loppuun asti en jaksanut hereillä pysyä, sopivan hetken tullen täytyy boxilta se kattoa. Ihan kohtalainenhan se oli, sellasta normaalia jenkkihömppää, ei ihan pahimmasta päästä. Sopivan lepposaa seurattavaa pitkän päivän päätteeksi, eikä mitään pyssynpaukuttelua ja väkivaltaa ainakaan. Ja pidän Diane Keatonista.
Joka tapauksessa ennen talviajan seitsemää heräsin ja nousin samoin tein ylös. Ja pojatkin sitten kun ilmoitin että nyt on aamupissatuksen aika. Tosin lyhyen ulkoilun ja aamupalan jälkeen panivat jälleen maate. Vaikka tiedän kyllä että hiljaisesti tarkkailevat tekemisiäni ja odottavat merkkiä koska on taas lenkille lähdön aika, sitten ovat täysin hereillä hetkessä.

Pakkasen ja parina päivänä sataneen ohuen lumikerroksen ansiosta tiet on taas kävelykunnossa. Viikolla ehdinkin jo moneen kertaan sadatella illalla nilkkoihin yltävää sohjoa, aamulla puolestaan jäätä ja liukkautta kun yöpakkanen oli jäätänyt edellisillan sohjon. Kävely oli paitsi erinomaisen hankalaa, myös vaarallista, hävisi kyllä lenkkeilyinto. Ja miten vielä sattuikin että pojilla oli parina iltana kamala hönkä päällä ja korvat teillä tietymättömillä, näinköhän se neitosten kevätjuoksukausi on alkamassa. Meinasi kiukkusuoni useampaan otteeseen pullistella ellei jopa revetä kun muutenkin oli vaikeeta pysyä pystyssä jäisellä tiellä ja sitten vielä koirat oli täysin holtittomia ja vailla minkäänlaista kuuliaisuutta tai tottelevaisuuden alkeitakaan. Siinä tuli kilahdeltua välillä kunnolla. Ja on se vaan kumma että jotta nuo tajuaa että nyt on äitee todella tosissaan, niin aina täyty kilahtaa siellä remmin toisessa päässä. Sitten kyllä hetken sen muistavat ja kulkevat siivosti, eivätkä uskalla edes vastaantulevalle fifille mutista. Itseä vaan sitten alkaa moinen kilahtelu ottaa päähän. Ei ole tietoakaan oikeanlaisesta mielentilasta tai energiasta, mitä vaikkapa Millan mainostaa. Voisi olla Cesarille käyttöä - nimittäin äiteen koulutuksessa:=)

Mutta nyt on siis suurimmaksi osaksi tiet ja kadut hyvässä talvikunnossansa, isommat väylät, joita on paremmin hoidettu, täysin sulat. Eli uskaltaa kävellä lähes normaalisti. Eilen jopa taas juostiin jonkun matkaa, aikun olikin ihanaa painaa menemään. Pojatkin menivät edellä ihan kunnolla kun välillä tuppaavat juoksuvauhdista intoutumaan ja riekkumaan. Iivari hyppii vierellä olkapäähän kuonolla kumauttaen ja Arttu alkaa pelehtiä Iivarin kanssa. Siinä päättyy juoksut lyhköseen. Mutta nyt oli hyvä vaihde päällä ja saatiin juostua vähän pitempään. Tosin eihän mulla mitkään juoksuvermeet päällä ollut joten eihän se talvilenkkareilla & toppiksessa kovin kepoista ole se meno. Toisaalta mun juoksuintokin on sitä että vaikka aikomuksena olisi nimenomaan juoksulenkki tehdä ja laittaisin siihen soveltuvat vermeet (ööö, mitäköhän ne on mun vaatekaapissa...?) niin en välttämästä juoksisi pätkääkään jos ei huvittaisikaan. Ja sitten taas juostaan kun sille päälle satutaan, vermeillä kuin vermeillä.

Jaahas, pojat nousivat peteiltänsä ja käyvät vuoroin kuonolla tökkimässä ja muistuttamassa että josko pitäisi liikekannalle lähteä. Siispä niin täytynee tehdä, aurinko paistaa jo täydeltä terältä ja kaunis sunnuntai edessä. Hienoa pyhäpäivää!

lauantai 26. maaliskuuta 2011

Lauantai-illan kohtaamisia

Meillä päin harvoin tulee vastaan koiria vapaana tai omilla teillään liikkuvia irtokoiria, onneksi. Tänään iltalenkillä meinasin kuitenkin säikähtää pahanpäiväisesti. Ei pitänyt edes pitkää lenkkiä tehdä kun aamulla ja päivällä tuli jo ulkoiltua reippaanlaisesti, mutta kun keli oli hyvä niin intouduttiin sitten kuiteskin korttelilenkkiä pitemmälle lähtemään. Oltiin jo kotiin päin palaamassa sellasta jo vuosia sitten liikenteeltä katkaistua vanhaa tienpätkää pitkin. Ei ole pitkä pätkä, mutta kiva kävellä kun on leveä ja rauhallinen, toisella puolella metsikköä ja toisella puolella omakoti- ja rivitaloasutusta, eikä nekään ihan tien vieressä. Aika paljon sitä kautta kuljetaan.
Mutkan takaa näin että vastaan tulee kaksi labradoria vapaana, omistaja kauempana. Meidät huomatessaan toinen labradori lähti tankin lailla ja kamalaa meteliä pitäen rynnimään kohti. Omistaja yritti sitä komentaa, mutta eihän se mitään totellut. Ehdin huikata että onko se uros, ja olihan se, ja siinä samassa se oli meidän luona ja alkoi räyhäten ja kuola roiskuen esitellä purukalustoaan pojille. Minä yritin pitää omiani lähelläni ja siinä kieputtiin yhdessä sotkussa samalla kun hyökkivän koiran omistaja yritti saada sitä kiinni. Saikin hännästä hetkeksi otteen ja me lähdettiin menemään, mutta samalla labradori tempaisi itsensä irti ja lähti taas tulemaan meidän luo ja jatkoi poikien ympärillä riehumista ja murinaa. Ehdin jo sekunnin sadasosassa miettiä että missäköhän on tänään päivystävä ell... No lääkärireissua siitä ei onneksi tullut, oli vain uroksen uhoamista, olisihan tuo kiinni päässyt jos olisi halunnut. Mutta pelottavahan koko tilanne oli kun sen leuat muutaman sentin päässä milloin poikien kuonosta milloin persauksista louskutti. Omistaja yritti flexin päällä koiraa kolautella ja saada sitä lopettamaan, mutta ei sekään auttanut,viimein onnistui kaulasta kiinni tarttumaan ja jäi siihen roikkumaan. Me selvittiin tilanteesta pois. Toinen labradoreista ei onneksi mellakkaan osallistunut, kierteli vaan kauempana, taisi olla ihan nuori vielä.

Vuosientakaisista ikävistä kokemuksista johtuen olen yleensä tuollasissa tilanteissa valmis sanomaan kipakastikin (ehkä vähän turhankin) omistajalle mitä mieltä olen kun pitää vapaana koiraa joka ei ole hallinnassa. Nyt päätin pitää sanaisen arkkuni kiinni, olisi tullut aika kerpeleen kiukkuinen litania jos olisin alottanut, niin paljon otti päähän. Mutta eipä tuo omistajakaan mitenkään pahoitellut koiransa käytöstä. Ei sillä, mitään ei loppujen lopuksi sattunut, lukuunottamatta rankkaa pelästystä ja tiuhaakin tiuhempaa sydämentykytystä, mutta olisi se nyt ollut vähintään hyvien tapojen mukaista edes pienet sorryt huikkasta, vai? Mutta ei, hän vaan lähti menemään, koirat edelleen vapaina...

Snautserit muuten tuppaavat vastaantuleville koirille metakkaa pitämään, mutta nyt kun tulikin isompi melkein iholle niin olivat koko tapauksen ajan melkosen hiljasesti, mitä nyt siinä ehdin rekisteröidä samalla kun yritin katsoa mistä suunnasta se iso kita käy kiinni. Kyllähän niistä ääntä lähti, mutta ei samaan tapaan kuin ohikulkeville yleensä. Tajusivat kait että nyt on tosi kyseessä ja on parempi pitää pienempää ääntä. Varsinaiset uhoojat:) Antoivat äiteen hoitaa räyhäämisen, minä kun labradorille karjuin että älä tule tänne (ja mitäs se nyt mua olis uskonut).
Tovin kesti mulla rauhottua. Kun tilanne oli ohi, alkoi kädet ja jalat täristä ja sydän hakkasi niin pirusti, piti pitkäksi hetkeksi pysähtyä ja vetää kunnolla henkeä että pääsi jatkamaan matkaa.

No, vähän matkan päässä tuli sitten vastaan koira, kylläkin hihnassa, mutta näitä raivostuttavia tapauksia että koira päättää käydä maahan istumaan ja siitä makaamaan tiukasti vastaantulijoita tuijottaen. Ja mitä tekee isäntä? Seisoo rauhassa vieressä, ilman elettäkään edes yrittää saada se koira liikkeelle. Argh, ja verenpaine nousee. Pahinta snautsereille, varsinkin Artulle, on se että joku makaa ja tuijottaa suoraan kohti. Eihän snautsereita saa tuijottaa! Mielessä kävi paljonkin mitä olisin voinut isännälle sanoa, en ollut vielä ehtinyt labradorin kohtaamisesta rauhoittua. Ja osin senpä takia pidin edelleen suuni kiinni, mitäpä hyötyä siitä olisi ollut. Tuo tapaus ollaan nimittäin nähty ennenkin, ja aina sama homma, koira maahan ja isäntä seisoo kiltisti vieressä, ja sitten kun koira hyökkii sieltä toisia kohti, nauraa! GRR!! Mä en näe tossa mitään hauskaa, varsinkin kun siinä vaiheessa omat jo käy suuresti ylikierroksilla. Kyllä löytyy munkin koiran kuljettamisesta varmasti sanottavaa, mutta yksi mitä en anna näiden tehdä on justiinsa pysähtyminen ja toisten tuijottaminen. Jos ei ne halua liikkua, eikä komentoa tottele, ne vedetään liikkeelle, ja liikkuuhan ne sitten.

Onneksi näiden kiihdyttävien tapausten jälkeen kohdattiin kotia lähellä herttainen herrasmies koiransa kanssa ja sain ajatukset ihan uusille urille. Herralla on ikää yli 90 vuotta, ja taitaa koiransa Eetukin lähennellä jo kymmentä vuotta. Muistan kun hän aikanaan joutui silloisen koiransa lopettamaan ja harkitsi uuden ottoa ja hän minulle tyrmistyneenä kertoi että hänelle oli jotkut sanoneet että hullu ukko, yli kahdeksankymppisenä ottaa koiran! Minä tietysti silloin kannustin, liikkeessähän se koira pitää, kun on kerran itsellä halua, voimia ja kuntoa sitä hoitaa. No, nyt on vuosia heille molemmille kertynyt, mutta joka päivä edelleen tekevät pitkiä lenkkejä ja voivat erinomaisesti. Näinköhän sitä itse noin neljänkymmenen vuoden päästä vielä näitä polkuja snautserin kanssa tallaan??
Ei ollakaan Eetua isäntineen pitkään aikaan nähty, vaikka asuvat tuossa tien toisella puolella omakotitaloalueella. Kun on noin korkeasta iästä kyse niin ainahan sitä miettii että joko on tullut kutsu yläkerran lenkkipoluille, joko isännälle tai koiralle. Hänkin kysyi minulta että missä ihmeessä te ootte ollut kun ei olla nähty. Niinhän sitä välillä menee että mennään eri reittejä ja eri kellon aikaan niin saattaa kulua viikkoja ettei tiettyjä koirakkoja näe.
Pojat tuntevat Eetun hyvin, molemmat pentuiästä. Eetu on sekarotuinen pystykorva ja hyvin sosiaalinen tapaus, ei tietääkseni ole koskaan kenellekään räyhännyt, joten pojat aina moikkaavat Eetua ihan kaverina. Iivari saattaa vähän sen kanssa reuhata, Arttu tyytyy pikaisen tervehdysnuuskautuksen jälkeen istumaan ja vierestä katsomaan. Herrasmies kun sekin on, välillä.
Meillä on Eetun isännän kanssa aina pitkät mukavat keskustelut, milloin autoista (hän vielä yli yhdeksänkymppisenä on kova autoilemaan), liikennekurista, säästä, maailman tapahtumista, milloin mistäkin. Lähipiirissäni kun ei tuon ikäluokan ihmisiä enää ikävä kyllä ole niin on aina ihana hänen kanssaan jutella. Pitkän iän ja elämänkokemuksen tuoma viisaus, kokemus ja näkökanta antaa aina uutta ajattelemisen aihetta omiin välillä ehkä liiankin samoja piirejä pyöriviin mietteisiin. Toivottavasti saadaan vielä monia antoisia juttelutuokoita.

Näin on siis tämä lauantai, maaliskuun viimeinen muuten, vierähtänyt iltaan, ja pojat jo nukkumassa. Toivottavasti eivät näe painajaisia labradorin hyökkäyksestä:=) Yöpuulle alan siirtyä minäkin, tai ensin katson onko kolmosen leffa sen arvoinen että kannattaa valvoa vai pistänkö boxille myöhemmin katottavaksi. Jatkamme turinointia huomenna.
Talviaika päättyy - muistakaahan siirtää kelloja!
Hyvää kesäajan alkua!

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Päivä pitempi yötä

Kevätpäiväntasaus.
Auringon nousu: 06.13.
Auringon lasku: 18.26.
Päivän pituus: 12 tuntia 13 minuuttia.
Eihän tuohon ole ihan ehtinyt tottua. Toistaiseksi sitä vielä yllättyy kun illalla seittemän aikaan ei ole pilkkosen pimeää, eikä aamulla kuudelta, vaikka olisi pilvinen taivas niin kuin nyt. Mutta aatelkaas, syksypuolella kun samaan kellonaikaan on saman verran valoista, niin sitten sitä valitetaan että voi kun on pimeää JO tähän aikaan… Kaikki on suhteellista. Mua ei haittaa oli pimeää tai valoisaa enkä pode kaamosmasennusta, mutta onhan nämä neljä vuodenaikaa kaikkinensa aika kivoja.

Saa nähdä miten kevät tästä etenee, sääennustus kun lupailee lähipäiviksi plussakelejä mutta sitten taas kylmenevää. Lumet ja jäät toivottavasti kuitenkin hupenee pikavauhtia. Tiedä sitten mitä tässä vielä edessä on. Eikös se ole aika perinteistä että pääsiäispyhinä ja vappuna saattaa vielä tulla lumimyräköitä ja ne pyhäthän on vielä edessä päin, pääsiäinenkin vasta huhtikuun lopulla (ja siitä alkaa loma, jee!). Saas nähä. Nyt on ainakin maaliskuisen tympeän harmaata, mutta ei auta. Koirat kun ei keliä kysele, eikä koiranomistajat, ulos on päästävä satoi tai paistoi. Sinne siis, jahka vielä saan itteni ruokittua. Nautitaan valosta ja lähenevästä keväästä!

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Maanjäristyksen laitamilla

Eilen iltapäivällä meillä jyrähteli ja talo tärisi joitakin sekunteja. Selvästi tuntui lattian tärinä, ikkunat ei sentäs helissyt. Vähän siinä kävi mielessä että mitähän nyt tapahtuu, jotta mahtaisko tuo ihan maanjäristys olla. Ja niinhän lehdessä tänään luki että Mäntsälässä Nummisissa kai tarkemmin oli maanjäristyksen keskus ollut. Jonkin verran aineellisia vahinkoja aiheuttanut tuo, ei onneksi henkilövahinkoja. Onkohan Nean talo ehjä?

Hörpin tässä vasta aamukahveja. Enkä suinkaan sen takia että olisi nukuttu pitempään, vaan päinvastoin. Heräsin kuuden jälkeen, oli jo aivan valoisaa ja kun ei nukuttanut niin haukkasin pikaisesti aamupalaa, pistettiin vermeet ylle ja lähettiin ulkoilemaan. Taisi vähän pojatkin olla ihmeissään kun pääsivät heti pitkälle lenkille eikä tehtykään vaan tavanomaista pikapissatusta. Ja ne nyt ei näissä asioissa vastaan hangoittele, aina ovat valmiina kaikkeen kivaan.

Aivan mielettömän ihana sunnuntaiaamu! Pakkasasteita ehkä yksi tai kaksi, aurinko pilkisteli pilvien lomasta ja eilen satanut räntä oli tamppaantunut tien pintaan niin ettei pahemmin ollut liukastakaan. Eikä ketään missään. Pari koiraa ja muutama sauvakävelijä ja joitakin autoja tuli parin tunnin aikana vastaan eli täysin omassa rauhassa saatiin tassutella. Niin, paitsi että alkumatkasta parit editsemme tien yli kirmaavat oravat meinasivat saada mut pyllylleni kun koirat yritti niitä jahtaamaan lähteä. Onneksi kuitenkin pysyin pystyssä ja tilanne rauhottui kun oravat jäivät puuhun eikä tullut enää meitä kiusaamaan:)

Juoksuvyö oli kyllä kannattava ostos. Muutenkin mutta eritoten mun hartioille. Vuosien istumatyö päätteen edessä pistää ne jumittamaan välillä oikeen kunnolla. Toki liikunta hyvää tekee, mutta ei välttämättä kahden remmin kanssa, jännitettyähän siinä tulee vaistomaisesti enempi vähempi (varsinkin kun omistaa koirat jotka eivät pelkästään vierellä kävele...). Nyt kun saa mennä kädet vapaina ja niitä voi rennosti heilutella, niin nyt jo huomaan ettei ole normaalia pingotuksen tunnetta harteissa ja niskassa. Ja kyllähän tuossa vauhtiakin saa erilailla, niin minä kuin koiratkin. Kunhan vielä saadaan sulat tiet niin voi ja uskaltaa mennä vieläkin lujempaa.

Iivarihan oli vasta toista kertaa juoksuvyön kera lenkillä. Juniori on tosi hienosti oitis oppinut lukemaan kropan liikkeitä, esim. kun hiljennän tahtia se reagoi heti ja katsoo taakseen kuin ilmoittaakseen että ok. Mitään ei tarvitse sanoa. Kulkee muutenkin koko ajan remmi löysällä (paitsi kun hyvä haju yllättää). Arttu sen sijaan, hohhoijjaa, se vaan paahtaa menemään nelivedolla eikä tarkkaile eikä lue liikkeistä että miten kovaa pitäisi mennä. Sen mielestä maximinopeus on se ainoa ja oikea, eikä se nyt ole välttis homman tarkoitus että koko ajan mennään sata lasissa. Kyllähän Arttu komentoja kuuntelee, mutta olisihan se helpompaa jos ei tarviisi suutansa avata vauhdin hiljentämiseksi tai paljon muutenkaan. Välillä kun yritin juosta, molemmat intoutui hirmuiseen riekkumiseen ja vouhkaamiseen. Mutta hauskaa oli ja eiköhän tuo yhteispeli tuosta vielä kehity. Josko sitä vihdoin viimein osaisin opettaa Artunkin kuuntelemaan muutakin kuin sanoja, ja vähän sitä malttiakin... Ja ehdottomasti jatkossa täytyy laittaa pojille valjaat päälle. Nyt vaan lähettiin niin sukkelaan etten malttanu ruveta niitä säätelemään.

Nyt on pyykit laitettu koneeseen, ylimääräiset mustat karvapallukat pyyhkästy lattioilta pyöreksimästä, pojat aamumuonan jälkeen lepäilemässä ja pitkä päivä vielä edessä. Taidan ryhtyä valmistelemaan päiväruokaa, ja kunnon aamiainenkin on mulla vielä syömättä. Sitten sitä varmaan voikin taas lähteä maaliskuun talvisesta säästä nauttimaan:=)
Latupartio oli valmiina, mutta ladunkäyttäjät ei vielä hereillä.

lauantai 19. maaliskuuta 2011

Käsien heiluttelua räntäsateessa

Aamun ulkoilun jälkeen lähettiin suoraan kaupoille, ensin ihmisten sellaiseen ja sitten PetPostiin. Iivari sai jälleen SuperPremium ruokaa, myyjän mukaan on laadukkaampi kuin Holistic sarjan ruoat jota Iippa pienen säkin söi kun ei viimeksi tuota SuperPremiumia ollut. Olen kai vanhanaikainen (tässäkin) kun olen vähän ollut siinä uskossa että mitä kalliimpi sen parempi. Vaan eihän se hinta aina laatua takaa ja ainahan ne on nekin eurot kotiin päin kun 15 kg säkistä maksaa kympin verran vähemmän. Joten jatkamme SuperPremiumilla, joka on kyllä kaikin puolin hyvää ollutkin ja mikä pääasia, maistuu välillä nirsoilevalle Iivarille.

Mukaan lähti ruokasäkin lisäksi paitsi pieni herkkupussi myös K9-vetovyö (vaikka se oliki vähän kalliimpi kuin mitä olin aatellu siihen satsata...). Settiin kuuluu yhden koiran liina joustolla, mutta vyöhön saa toiselle koiralle helposti kiinnitettyä tavallisen hihnan jossa lukot molemmissa päissä. Ja sellasia löytyy ihan omasta takaa. K9-sarjassa on myös jakohihna kahdelle koiralle, sitä ei tuolla nyt ollut. Täytyy katsoa josko sen myöhemmin hankkisi, tuota settiin kuuluvaa liinaa ei harmi kyllä voi erikseen ostaa.

Pienen tankkaus- ja lepotauon jälkeenhän uusia vermeitä oli lähettävä kokeilemaan. Räntää satoi mutta mitäs siitä. Paitsi että paikoin oli vaarallisen liukasta ja kun räntä oli peittänyt tiet, oli pakko askeltaa varovaisesti. Vetovyö oli tosi hyvä, vauhdikkaasti mentiin ja pojatkin jotenkin tajusivat että nyt on uusi vaihde päällä, eivätkä normaaliin tapaansa pysähdelleet joka puskan juurelle vaan mennä tassuttelivat reippaasti. Mulla kesti varmaan reilut vartin kun tajusin että hei, mähän voin heilutella vapaina roikkuvia käsiäni:) Siitä sitä sitte sai vielä uutta puhtia, harmi vaan että piti vähän varoa liukkautta. Mutta ans olla jahka viimisetkin jäät sulaa niin sitten mennään! Reitti kulki Pohjoisväylää K-raudan risteykseen, sieltä Ainolan ohi vievää kävelytietä ja Tuusulantien viertä kaupungin halki kotiin, lähes 2,5 tuntia, ei paha.

Artulla vyöhön kuuluva liina, Iivarilla leveä nylonhihna omasta varastosta.
Snautserit Ainolan portilla.
Ainolan komiaa kuusiaitaa, Ainola häämöttää vaaleana puiden lomasta
Ja kun ohi käveltiin, pitihän se kuva ottaa Ainolan isännästä Jannestakin.
Varsinainen kulttuuriretki siis:)
Kun tassuista oli putsattu valtaisat räntäpallukat, sai pojat ruokaa ja ovat nyt hyvin ansaituilla unilla. Ja koska koiria ei hetkeen tartte hauskuuttaa, poistun minä tästä syömään ja uppoudun sitten leffan pariin. Niitä on boxille jokunen kertynyt kun ei ole ehtiny kattella. Lauantainjatkoja toivotamme siis!

Herätyskello hommissa

Viikonlopun herätyskellomme nimeltään Iivari ei petä. Kello ei varmaan ollu kuuttakaan kun jo kuulin sen höheltävän omiansa, rapsutteli ja ripsutteli ympäriinsä ja piippaili ja ynisi. Yritin kääntää kylkeä ja olla välittämättä. Vaan minkäs teet. Ei siinä levollisesti nukuttuakaan saanut joten ylös oli noustava (06.30) ja vietävä pojat pissalle. No toisaalta, eilen iski sellanen väsy että tehtiin aika pieni lenkki aika aikaseen joten kyllähän noilla jo hätä vähän olikin.
Ulkona vannoin itelleni että ruokin pojat ja menen takasin pehkuihin, mutta kotia tultua olin jo saanu vähän enempi silmiä auki ja totesin että olkoot, ehtii sitä päivälläkin torkahdella, toivottavasti. Kahvin voimalla sitä tässä nyt yritetään toeta tähän päivään.

Ilma on kivan leppoisa, ei tuule ja muutaman pakkasyön jälkeen asteet nollassa. Yleensä lauantaiaamut on tosi rauhallisia ja vastaantulijoita on harvassa. Joten senkin puoleen voihan tässä hyvin liikkeelle lähteä, ehtii sitten vielä hoitamaan asioita. Iivarille ainakin pitää hakea ruokasäkki, aamupalan jälkeen purnukkaan jäi vaan vaivaiset pari desiä nappuloita, ja kai sitä on ihmisillekin ravintoa hankittava. Ainiin ja MustiMirristä pitäsi käydä kattomassa vetovyötä, jos löytyisi malli mikä käy kahdelle koiralle. Mulla on ManMatin vyö ja se on muuten tosi hyvä, mutta lukko on sellanen avomalli ja siihen ei saa kunnolla (lue: turvallisen pitävästi) kahden koiran remmejä. Muitakin kotihommia taitaa ikävä kyllä olla rästissä päivän varalle. Mutta nehän nyt voi aina odottaa ja jos sää jatkuu tällaisena niin ehkä keskitytään enempi ulkoiluun.

Iivari on muuten oiva avustajakoira. Eilen pikapissatuksen jälkeen laitoin vesikattilan kiehumaan riisiä varten. Ajattelin että ehdin käydä parvekkeella istuksimassa sillä aikaa kun se alkaa kiehua. Unohduin siinä sitten ihailemaan kaunista värimaailmaa kun laskeva aurinko pilkisti harmaiden pilvien lomasta. Jokusen kuvankin yritin ottaa. Kunnes Iivari tuli vipeltäen sisältä ja nousi etutassuilla syliin niinkuin olisi isompaakin kerrottavaa, ja samassa muistin kattilan ja veden joka jo kiehuikin täysiä. Tosin Iivarin asia taisi olla että tules nyt jo antamaan ruokaa, mutta havahdutti mut joka tapauksessa keskeneräisiin hommiin.

Avustajakoiriahan nuo on muutenkin kun pitävät kalkkisäiteen liikkeellä eivätkä anna turhia sängyssä loikoilla:=) Joten nyt tästä on noustava, haukattava vähän aamupalaa ja sitten suunnattava kuonot ulos. Eiköhän siinä herää lopullisesti. Rentouttavaa lauantaita!
Eilistä auringonlaskua
(likaisten parvekelasien läpi
)

torstai 17. maaliskuuta 2011

Eipä tässä mitään ihmeempiä

Noinhan sitä tulee yleensä vastattua kun joku kysyy että mitä kuuluu 'no eipä tässä mitään ihmeempiä'. Ei meille ihmeempiä kuulukaan, kunhan jokusen rivin ajattelin kirjoittaa näin torstai-illan päätteeksi kun sattui sopiva ’vapaa’ hetki ja voimiakin vielä rahtusen riittää. Siltä varalta että joku nyt kuiteskin haluaisi lukea vaikka sitten sitä ei-mitään-ihmeempiä-asiaa.
Tavallista kevättalven arkea mennään, ihan hyvää ja kivaa sellaista. Valoisan aika lisääntyy, maanantaina onkin jo kevätpäiväntasaus. Ei kauaakaan kun saadaan tehdä illan pitkät ulkoilutkin kokonaan valosassa.
Aamun varhaisessa hiljaisuudessa kuuluu muiden viserrysten lisäksi mustarastaan laulu. Opin muuten juuri tänään, että mustarastas on Uudenmaan maakuntalintu, ihmekös tuo sitten kun täällä keskisellä Uudellamaalla niin heliästi laulelee. Kaikennäköisiä kevään merkkejä siis päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän.

Maaliskuun aurinko onkin viime päivät posottanu niin kirkkaalta taivaalta jotta häikäsee. Hiukkakos harmittaa istua lähes koko se aika toimiston uumenissa. Sitten kun sinne ulos pääsee niin mulla kyllä vähän into tuppaa laantua kun noi tiet on mitä on, ja koko ajan saa olla tarkkana mihkä jalkansa asettaa että sais mahdollisimman tukevan pidon alle. Ei voi vaan mennä pöhöttää ettei nilkat hajoa. Eilen kyllä saatiin kierrettyä taas ihan kelpo lenkki, sisukkaasti kun päätin olla piittaamatta siitä miltä tie näyttää tai miltä nivelissä tuntuu. Sitä paitsi onnistuttiin löytämään tienpätkiä mitkä ei ihan niin hirmusen huonossa kunnossa ollukkaan. Ja paikoissa missä aurinko on päässy koko päivän paistamaan oli jopa ihan sulaa. Onneksi ei myöskään fasaanit, oravat, jänikset tai muutkaan saalisviettisiä snautsereita kiihdyttävät oliot eksynyt meidän reitille ja sitä myötä vaaratilanteita aiheuttamaan.
Se hyvä puoli jäätyneissä teissä kyllä on ettei ruskeat kasat tien varsilta ole vielä valunut keskelle väylää ällöttäväksi mömmöksi, mutta onhan sekin aika kohta edessä. Silti, tuskin maltan odottaa että tiet olisi jo sulat, kaipaisi vähän vauhtia askeliin (minä ja snautserini).

Molemminpuolinen ilo on aina ylimmillään kun raskaan työn raataja saapuu kotiin. Koirat on innolla odottaneet ulos viejää ja ruokkijaa, ja kotiintulija paitsi iloisia partanaamoja niin pientä lepohetkeä. Mistä ei kyllä ihan hetkeen voi nauttia, kun ainahan koirat on etusijalla ja ensin siis huollettava niiden tarpeet. Pojat hyvin tietää etteivät saa minkään sortin huomiota ihan heti kun tulen. Tai niiden pitäisi se tietää, Iivari vaan ei aina tahtoisi muistaa. Kiltisti, joskin erittäin malttamattomina, istuvat ja odottavat että äitee on ensin saanut kassit ja pussukat rahdattua keittiöön ja vaatteet vaihdettua. Sitten on tervehdysten ja rapsutusten aika. Iivarille tuo jopa minuuttien odotus meinaa välillä olla liikaa ja joka ikinen päivä nuoriherra yrittää tehdä itseään tykö edes pienen huomion toivossa. Hyppimisen on jättänyt pois, ainakin melkein kokonaan, mutta ympärillä pyörii pienenpientä urinaa pitäen. Vain ihan pientä, on oppinut että tietyn desibelin ylityksestä muistuttaa sitruunantuoksuinen suihkaus pannasta. Aikaan ennen sitruunapantaa oli ääni huomattavasti kovempaa. Yleensä jo rappuja noustessa kuulin jonkun sortin vouhkaamista ja pöhinää merkkinä siitä että askeleni oli rekisteröity.

Joskus vaan mietityttää että kumpi niitä itse asiassa enempi ilahduttaa ja kumpaa ne odottaa, äiteetä vai sitä mitä se tällä kertaa mukanansa kantaa? Nimittäin keittiöön kuskaamani ruokakassit pääsee heti Iivarin tiukan syynin alle. No tietty, jos ei äiteeltä huomion rippeitäkään heti heru, niin onhan se paljon mielenkiintoisempaa pistää pää syvälle kassiin ja tutkia mikä on lähipäivien menu ynnä josko sieltä löytyisi lisää raksuja ja stiksejä partojen herkkuboksiin. Eikä riemulla ole rajoja kun äiteellä on joskus tuliaisina ihan pojille itellensä tarkoitettu säkki. Niin kuin tässä alkuviikosta kun hain töistä tullessa Laumasta Artulle 12 kg muonaa. Ei ollut äiteestä väliä eikä pikapissatukselle lähdöstäkään, heti olisi pitäny pussi avata ja saada maistiaiset jotta onko ruoka varmasti kelvollista. Yleensä on, ja nappulat katoaa nälkäisiin kitoihin sukkelasti.

Tänään tuli tehtyä lenkkiä vain mitä pakko oli että nuo saivat tarpeensa tehtyä ja tärkeimmät nuuskuttelut nuuskuteltua. Sen verran eilinen taiturointi muhkuraisilla teillä mulla tuntuu, ettei tehnyt mieli pitempään astella. Ja pimeällä, erittäin jäisellä tiellä taas pupukaksikko teki kiusaa ja pinkaisi juoksuun lumikinoksen takaa piilostansa just kun siinä kohdalla oltiin. Hyvä että pystyssä pysyin kun pojat yritti perään. No iteppä siitä pellonreunaa halusin kävellä, mutta sen jälkeen kotiin paluu tuntuikin hyvältä idealta.

Nyt alkaa päivä olla pulkassa, ja pian viikkokin. Tässä siis tämän illan rivitykset. Arttu on petillänsä, Iivari sen sijaan luulee kuulevansa kummia ja yrittää vahtia naapureidenkin kulkemisia. Eiköhän tuokin tuosta pian aloilleen asetu, niin kuin myös minä. Hyvät yöt!
On se vaan mukavaa että taas on viikonloppu tulossa:=)

maanantai 14. maaliskuuta 2011

Pupupaisti - haaveissa vain oot ...

Lenkki snautserien kanssa saattaa olla yllätyksiä täynnä ja kaikkeen saa varautua. Olen kai aiemminkin jo todennut.
Tänään iltalenkillä meinasi pupu koitua kohtaloksemme, tai snautserit pupun kohtaloksi, miten päin vain. Mentiin tuosta pihalta tuttua reittiä, mäkeä alas ja siitä etiäpäin oli tarkoitus jatkaa. Mäen päällä huomasin, minä siis, onneksi ennen koiria jotka eivät hajujen maailmasta vielä olleet ehtineet päätänsä nostaa, kuinka jänö loikkasi autojen editse ajoradalta kävelytielle, ja jäi siihen istuksimaan ja ihmettelemään. Yritin olla jäniskuiskaaja ja mielessäni hoin mene jo siitä mene jo siitä. Vielä kun ei koirat ollu sitä huomannut. Ei näytä olevan mulla kuiskaajan lahjoja eikä lähtenyt pupu mihkään, siinä vain istua tapitti mäen alla. Ja sitten jo sanoi snautserien vainukin että tuollahan on jotain mielenkiintoista, paljon mielenkiintoisempaa kuin tienvieren hajut. Onneksi mäki oli 'vain' sohjoisen liukas eikä ollut vielä ehtinyt jäätyä. Siitä on nimittäin rauhallisemmassakin mielentilassa olevien koirien kanssa meneminen kun on jäinen. Sitten tuli toisesta suunnasta kävelijöitä joita pupu kavahti - ja lähti pinkomaan suoraan meitä kohti. Siinä vaiheessa kävi pojat jo aika kierroksilla ja ulina ja haukku oli sen mukaista, saalis tulossa suoraan suuhun, jippii ja namskis! Koirien mekkalan kuullessaan jänö käänsi äkkiä suuntaa ja katosi kuusiaidan välistä omakotitalon pihaan, huh helpotus. Vaan eihän pojat uskonut että se meni menojaan. Koko matkan mäkeä alas, joka muuten mentiin vauhdilla!, ja seuraavaan risteykseen hyppivät lumivalleilla ja tiirailivat että josko sen vielä näkisi ja perään pääsisi. Ja siellähän se lymyilikin tyhjällä tontilla, ihan kuin koirien kiusaksi välillä pysähtyi ja näyttäytyi, ennen kuin jatkoi taas matkaansa. Tällä kertaa säästyi siis sen pupujussin henki, ainakin naustereilta, toivottavasti ei pakoon pötkiessään auton alle jäänyt.

Yllätyksiä lenkkireittien varrella näinä aikoina on muutenkin. Kuten se, että osa alikuluista joita usein käytetään on niin veden vallassa ettei siitä huvita läpi yrittää. Tai ei sen mikään yllätys tänään enää olisi pitänyt olla, kun jo eilen yhdessä ja samassa paikassa, mistä siis tänäänkin oli tarkoitus mennä, jouduttiin reittiä muuttamaan. No mitenkäs mä sen enää olisin voinut muistaa. Joskos nyt sitten muistaisi ainakin tuon tietyn kohdan ja välttäisi vähään aikaan yrittämästä siitä ison tien ali toiselle puolelle. Ja onhan noita vesiä ja sohjoja aika syvälti joka puolella, mielenkiintoista kulkea kun ei tiedä mistä pääsee kuivin kengin eteenpäin ja missä kannattaa vaihtaa suuntaa jottei tossut ja tassut kastu, tai missä pitää taituroida lumikasojen päältä pahimmat lammikot ohittaakseen. Eikä kävely muutenkaan ole helppoa, jos ei ole jäätä niin sitten ainakin nilkankorkeudelta sohjoa, ja sitä vettä sitten myös, joka illan myötä jäätyy...
Vaan mitäpä tätä valittamaan, paljon on isommat ongelmat toisaalla maapallolla jossa isommat ja kovemmat luonnonvoimat on tehneet tuhojaan. Ollaan siis onnellisia että meitä kiusaa vain pienet vesilätäköt, sohjot ja jäät!

sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

Liukkaasti kohti kevättä

Kevät etenee; linnut laulaa, päivät pitenee ja lumet hupenee. Ei vaan ole tiet parhaassa mahdollisessa kunnossa. Muhkuraista jäätä riittää joka puolella ja on niin pirun liukasta. Jotenkin soisi että nyt kun jo tässä vaiheessa ollaan ja talvi auttamatta ohi, niin sulaisi nyt sitten nuo loputkin lumet ja jäät pian. Mitään maratonlenkkejä ei tuolla viitsi harrastaa kun kieli keskellä suuta saa mennä ettei kumoon kaadu. Ja siitähän taas lonkat ja selät ja polvet ja kaikki muutkin nivelet ja lihakset vaan kipeytyy. Muuten on ilmat ollut ihan kivat ja onhan tässä ulkoiltukin, kaatumisten uhallakin.

Snautsereita täällä päin asuu jonkun verran ja välillä niitä lenkillä nähdään. Eilen päivällä vastaamme tuli ps-snautserit Hugo ja Åke. Yritettiin Juhan ja Päivin kanssa kuulumisia vaihtaa, vaan ei siitä mitään tullut. Iivari louskutti pojille koko ajan eikä suostunut hiljentymään millään. Arttu ei ole koskaan katsonut tarpeelliseksi Hugolle ja Åkelle riehua, niin kuin ei muillekaan joiden kanssa juttelemaan jäädään, mutta junnu on vähän toista maata. Ei sekään läheskään kaikille tolla tavalla louskuta, tiedä sitten mikä nuissa pojissa sitä kaivelee, vaikka vastapuolikin oli ihan rauhallisesti eikä juuri reagoinut jätkän uhitteluihin. Lähinnä katsoivat kai että voi mikä hölmö mesoava kakara. Kaikkea muuta kuin rauhaisa jutteluhetki siis, ja vielä kun siinä vieressä sopivasti oli latu ja Arttukin sai vouhkattavaa kun joku pappa lyhyttä rinkiä sivakoi ohitsemme useemminkin, niin katsottiin paremmaksi jatkaa matkaa kaikki tahoillemme. Meinasin välillä olla ihan solmussa remmien kanssa kun toinen kouhkasi toisaalle ja toinen toisaalle ja välillä vähän toisinkinpäin.
Tämän aamun pikapissatuksella nähtiin käppänäduo, uros ja narttu. Aika ajoin nähdään tämä pariskunta joten ei ihan vieraita tapauksia nämäkään. Kovasti ja äänekkäästi pienemmät yritti pitää isot snautserit kurissa, eivät usko ettei nämä niiden komenteluja usko, ihan leikkinä ottavat. Molemmille kun käppänöiden tavat on tuttuja. Arttu nyt oli taas kuin ei niitä huomaisikaan, aikuinen järkevästi (silloin tällöin) käyttäytyvä herrasmies kun on, ylväänä vain seisoi paikallaan. Iivari sen sijaan tuttuun tapaansa pelleili ja kiusasi pienempiään, hyppi, pomppi ja heitti takapuoltansa niitä kohti ja esitti kaikki muutkin mahdolliset leikkiinkutsutemppunsa. Eivät vaan käppänät suostuneet ymmärtämään Iipan hyvää tarkoittavia eleitä, tälläkään kertaa.

Flunssa meni ohi, tilalle sain päänsäryn. Koko viikonlopun ilkeästi jomottanu ohimoita ja takaraivoa enempi ja vähempi. Päänsärky harvoin vaivaa enkä yleensäkään harrasta lääkkeitä eikä niitä meillä varastossa ole, mutta nyt kun tätä on jatkunu jo parisen päivää päätin että jonkun sorttista troppia on saatava. Siispä tänään aamulenkin jälkeen suuntana apteekki, päivystävä sellainen. Vaan eipäs ollut auki päivystävä vielä vaille kymmenen. Mikä ihmeen päivystävä se sellanen on?
Piti siis turvautua kikkakakkoseen ja kaupasta hakea toisenlaista lääkettä, tummaa suklaata. Jälkkäriksi sitä tuli nautittua arviolta sopivan kokoinen annostus kaffen kera, vähän tuo helpotti, muttei jomotus vieläkään kokonaan poissa ole. Vaatinee toisen annoksen...
Olen koko viikonlopun yrittänyt kaikin tavoin jumpata, rentouttaa ja venytellä niskoja ja hartioita kun sieltä tämä varmaan osaksi juontaa. Iivarin mielestä vaan lattialla ei turhia loikoilla oli tarkoitus mikä tahansa, herra tulee siihen siihen örisemään ja 'auttamaan', parta naamalla ja tassulla päästä krupsuttaen. Arttukin jossain vaiheessa yleensä tulee hommaan mukaan - yritä siinä nyt sitten rentoutua:=)

Hyvää alkavaa viikkoa, katsotaan mihin asti kevät ensi viikonloppun mennessä on edennyt, vai mennäänkö takapakkia! Mutta eikös sitä niin sanota että uusi lumi on vanhan surma?

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

Kolmen kopla koheltaa

Poikien sairaanhoitourakka sai iloisen ja vauhdikkaan päätöksen kun äiteen kunto kohenee jos nyt ei ihan kohisten niin kohenee kuitenkin (= huomenna paluu työmaailmaan), ja illalla jaksoin viedä jätkät Tyynelle kyläilemään. Pääsi snautseritrio pöheltämään ja koheltamaan pihalumelle. Arttu leikki ja riekkui Tyynen kanssa kuin vanhaan hyvään aikaan Rita-siskon kanssa, tosin paljon hiljaisemmin:) Ja pääsi siihen leikkiin mukaan Iivarikin, vähän pojat vuorotteli että kumpi Tyynen kanssa kulloinkin peuhaa tai sitten sulassa sovussa olivat molemmat Tyynen kintereillä. Eikä neidolla näyttänyt olevan sitä vastaan mitään että sai kerralla kaksi poikaa liehittelemään:=) Peuhutuokion ja kahvinjuonnin jälkeen tehtiin vielä kunnon lenkki (auts kun oli liukasta, ja poliisiautoakin jouduttiin kapialla tiellä melkein ojaan väistämään kun edestakaisin ohitsemme ajoi, oltiinkohan me niin epäilyttävän näköisiä...) ja nyt iltaruoan jälkeen on tytön uuvuttamat pojat petillä, kuorsaus ja onnellinen tuhina vain kuuluu. Ihanaa kun saivat vaihtelua muutaman päivän hiljaiselon ja äiteen vällyjen alla makoilun päälle - kiitos siitä Tyynelle porukoineen! Otetaas pian taas uusiksi, ennenkuin Tyyne aloittaa juoksunsa!

Kuviahan, ainakaan selkeitä sellaisia, on moisista mustista mönkijöistä vaikia ottaa, mutta yritettiin kuitenkin. Pojat kävi aikasemmin tänään Nealla trimmissä, mutta sitähän nyt ei näistä kuvista kyllä huomaa:=)
Taustalla Arttu, edessä Tyyne
Iivarin tarkistaa että Tyttökös se Tyyne on
Taitaiskos edellä viilettää Tyyne ja Iivari peesissä,
tai sitten jotkut muut...
Arttu edessä, taempana nuoriso
Ja kolmen kopla kimpassa

tiistai 8. maaliskuuta 2011

Snautserit sairaanhoitajina

Nyt se flunssa sitten iski kunnolla ja vietän sairaslomaa kahden energisen snautserin hoidossa (?). Sairas tai ei, niin sotilaallinen kuri jatkuu ja herätys á la Iivari pärähtää ennen klo 7. Taitaa jätkän herätys aikaistua sitä mukaa kuin aamut valaistuu. Pakkohan sitä sitten on nousta, eihän tuon härvellyksessä ja piipityksessä saa rauhassa nukuttuakaan. Huono omatunto soimaa kun ääni on semmoinen että pissihätä on ihan karmee ja rakko halkee ja nälkäkin kurnii mahassa kun ei ole ruokaa nähnyt sitten eilisillan. Joten helpompi hoitaa poikien aamurutiinit ja sitten yrittää opettaa pojille leikki "äitee on töissä" ja käytävä levolle. Eli tuossa ympärillä pyörivät että mitäs kivaa sitten tehtäisiin, normaalin vapaapäivän mukaan tietysti odottavat pitkää lenkkiä. Kiva kun äitee on kotona:=) Hohhoijjaa.

Heräsin maanantain vastasena yönä joskus kahden maissa enkä sitten enää kunnolla unta saanut. Ja kun kello soi, kömmin kyllä sängystä kuuliaisesti ylös ja aloitin aamutoimet, mutta jonkun minuutin kuluttua totesin ettei tästä mitään tule ja että olo on sellanen ettei ole musta töihinlähtijäksi. Kurkku on pirun kipeä ja turvonnut, ja muutenkin tukkonen vointi. Terveyskeskuksessa ottivatkin nielunäytteen samoin kuin verikokeen tulehdusarvojen määrittämiseksi. Tulokset pitäisi tulla tänään. Eihän tämä kivaa ole, sen nyt tietää jokainen joka tämän taudin kourissa on ollut. Mutta josko nyt alkaisi helpottaa, onhan tota ajoittaista palelua, väsymystä ja kurjaa oloa jatkunu jo niin kauan että josko nyt muutaman päivän levolla siitä pääsisi. Toivoa sopii.
Viikonlopun päivät oli voinnin kannalta onneksi niitä parempia. Ja kun aurinko paistoi täydeltä terältä niin sehän käytettiin partojen kanssa hyväksi. Lauantaina tehtiin pari pitkää lenkkiä, kai siinä tuli kotikaupunki taas ympäri kierrettyä. Voi että päivällä olikin jo lämmin, ja keväiseen tapaan alkaa kadut olla paikoin sulat ja kuraa tiellä. Kevät onkin viikon aikana edennyt hurjasti ja lumikasat huvenneet auringon paisteessa. Heti on myös koirien turkit pölyiset ja vaikka sopivan paikan tullen kierivät lumessa, ne haiseekin jo ihan pölylle ja hiekalle. Kohta se alkaa se päivittäinen kuratassun putsausoperaatio...
Mutta onneksi siis vielä löytyy lunta missä voi karvojansa raikastaa.
Sunnuntaina ajettiin heti aamusta rantaan ja mentiin jäälle. Tai piti mennä jäälle. Ajattelin että puoli yhdeksän aikaan siellä varmaan saa rauhassa liikkua, kuka sitä nyt niin aikaiseen sunnuntaiaamuna ulos lähtee? No, väärin olin arvioinut muiden ihmisten ulkoiluinnon. Eli väkeä oli jo ihan kiitettävästi hiihtämässä, luistelemassa ja kävelemässä. Pojilta tippui järki ja korvat jonnekin matkan varrelle ja mesosivat jäällä liikkujien perään niin kamalasti että siinä oli ulkoilun ilo ja liikunnan riemu ja rentous kaukana. Kävelijöiden väylä kun vielä kulkee ihan luisteluväylän vieressä niin ei olisi kellään ollut mukavaa, joten en jaksanut edes ajatella mitään "siedätystä". Nuo kun tuskin olisi ihan hetkeen siedättyneet, eivät ole sellaisesta kuulleetkaan. Tovi tyydyttiin rannalta käsin jäällä liikkujille meuhkaamaan, sitten siirryttiin tylsästi tien vartta tallomaan. Olipa ainakin rauhallista. Ja toisaalta jäällä kävi kyllä sellanen viima että meinasi korvat lähteä pipon mukana lentoon.
Suunnattiin siis askeleet Tuusulaan johtavalle tielle. Kävelytiet on paikoin tosi pahasti jäisiä ja niinhän ensimmäisen kerran tämän kevään jäillä vedin komiasti lipat ja kaaduin selälleni. Ihan oli oma moka, ei ollut tällä kertaa pojilla osuutta asiaan. Päinvastoin, kun eteenpäin kiristyneet hihnat antoi tukea oli kaatuminen vähän pehmeämpi kuin vapaasti kaatumalla, luulen... Eikä siinä mitään käynytkään, pieni tärähdys vain tuntui kun kyynärpäät osui maahan. Onneksi oli vanha snautserin hampaitakin vuosia kestänyt toppiksen reuhka päällä, ei mennyt sekään rikki. Mutta mitä tekivät uskolliset koirani? Kun hetken röhnötin maassa ja kuulostelin hajosiko mikään paikka, tuli Iivari pomppimaan päälle että kiva, leikitään. Ja Arttu seisoi visusti kuono menosuuntaan, vilkaisi vain tiukasti taakseen jotta nouses nyt ylös että päästään eteenpäin. Hmmm, hieman enemmän empatiaa olisin siinä tilanteessa kaivannut...

Nyt on pakko sutviutua ylös tästä koneen äärestä ja pieni lenkki heitettävä, ja käytävä samalla kaupassa kaapin täydennystä hankkimassa. Josko sitten pääsisi lepäämään...

torstai 3. maaliskuuta 2011

Partaisten pieni viikkokatsaus

Meidän snautserit sai vielä pitää karvansa kun ko. iltana kun piti trimmiin mennä, avitti Nea maailmaan Zaran pikkusnautsereita. Siirrettiin siis trimmaus ensi viikolle. Onnea kaikille asianosaisille ja pentusille hienoa ja pitkää elämää toivotamme!

Illat harjoitettu kimppalenkkejä Hilun ja Korun kanssa. Ihanassa kevättä enteilevässä säässä, hyvässä seurassa hullunhauskoja jutellen (taisi eilenkin jopa koirat katsoa että mikähän noita mammoja vaivaa kun vedet silmistä valuen ja välillä naurunpyrskähdyksistä kippurassa kuljin, onneksi ei ollut paljon vastaantulijoita kuulolla…) matkaa on taittunut ja askeleita kertynyt kuin huomaamatta. Vaikka oltaisiin jo kotia kohti suuntaamassa niin milloin missäkin risteyksessä päätetäänkin että kierretäänpäs vielä tuolta, ja tuoltakin vielä, ja vielä tuolta. Siinä se ilta mukavasti vierähtää eikä sen jälkeen sitten paljon muuta tarvitakaan kuin vähän iltaraksuja uutterille kulkijoille ja hyvän yön toivotukset. Tosin onhan poikien peteiltään vielä noustava ja viimeiseksi iltapuhteekseen aina varmistettava että keittiön valot sammuu, merkki siitä että mitään ei varmasti enää tarjoilla, ehkä...

Eilen pääsi Unikin kaveriksi. Hyvin tuo meni neljän kimpassakin, mutta kyllä sen vaan huomasi, että kun on herraseuraa mukana niin vähän on pojilla kisaa siitä kuka sitä joukkoa oikeen johtaa. Veto on sen mukaista. Sopuisasti nuo muuten kulkevat. Unikin on Iivarin hyväksynyt porukkaan kuuluvaksi nyt kun junnu on kasvanut aikuisikään ja -kokoon. Eikä yritä Iivarikaan enää Unia härnätä, muistaa hyvin Unilta penska-aikaan saamansa opetukset, ettei pennun sovi aikuisten miesten kanssa miten tahansa kekkuloida. Sulassa sovussa kaikki kolme poikaa samoja hajuplänttejä tuoksutteli.
Snautserit pääsivät pitkästä aikaa herkkukauppaankin kun Hilulla oli asiaa PetPostiin. Yleensä kun käyn ruokaa hakemassa saa pojat odottaa autossa, niinpä ne nyt olikin kuonot pitkällään tuoksuvien hyllyjen äärellä ”mä haluun ton, ton ja ton, ja sit mä haluun vielä noita kanssa” ja kielet lipoen kuolasivat koreissa olevia possunkorvia, naudanluita sun muita herkkuja. Mutta kun ikävä äitee ei ollut ottanu latin latia mukaan, joutuivat ihan tyhjin suin matkaa jatkamaan. Isoa ihmetystä ja puhinaa aiheutti myös häkkinsä katolla istuva ja jutteleva papukaija jollaista eivät ennen olekaan tavanneet. Onneksi Artulla oli sitruunapanta niin ei yltynyt ihan mahdottomaksi linnun moikkailu, Arska kiltisti tyytyi vain istuen katselemaan ja vähän pöhisemään. Iivari-höpelö sen sijaan ei edes tainnut hoksata koko lintua orrellansa eikä siis oikeen tiennyt että mille ne kaverit puhisee, mutta haukahteli muodon vuoksi siinä muiden mukana :=)

Mun olo vaihtelee väsymyksestä ei niin väsymykseen, ja kaikkeen siltä väliltä. Välilä viluttaa, välillä ei, välillä kurja olo, välillä ei. Senkin takia ollut kiva tehdä kimppalenkkiä kun yksin väsyneenä tulee liiaksi ajateltua vaan sitä väsymystä ja helposti laistaa kunnon ulkoilun ”nyt ei jaksa”, tekee vain sen pakollisen ja sitten kiiruhtaa kotiin lepäämään. Mikä ei välttämättä siihen väsymykseen auta kuitenkaan. Seurassa ei sitä ehdi ajatella ja vaikka kotoa lähtiessä olis ollu kuinka kurja olo tahansa se häviää sen siliän tien kun vaan saa ittensä liikkeelle.
Toivoa sopii että viikonloppu ei mene minkään sortin sairasteluun ja vaivasteluun. Taisi nimittäin P. Pouta juuri povailla ihan passeleita ulkoilukelejä. Peukut siis pystyyn sen puolesta ja virkeää viikonloppua!