maanantai 29. elokuuta 2011

Vapaapäivän viettoa

Pojat kävi rannalla haistelemassa syksyn uusia tuulia ja ihmettelemässä isoja aaltoja.

Ajoitus oli sopiva, just kun lähdettiin autolle alkoi sataa. Ja kaupan parkkikselle päästessä tuli vettä niin roiskeella että hetken piti odottaa ennen ku viitti lähtee kauppaan. Syksyn merkkejä:)

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Tervakoski KV

Tänään ajeltiin Tervakoskelle kv-näyttelyyn. Ilma oli aikamoisen tukala, mutta kun päästiin perille, alkoi taivaalle kertyä tummanpuhuvia pilviä ja puuskittainen tuuli kävi näyttelykentän yli joten loppujen lopuksi ei niin hiki ja ihan niin tukala olo ollutkaan kuin mitä olin pelännyt. Poikiakaan ei häkeissään tarvinnut viilennellä vaikka odotusaikaa tulikin, sen verran oli kehä myöhässä.

Tuomarina oli norjalainen Karl Eddie Berg joka ei ensimmäistä kertaa valioluokassa kilpailleesta Iivarista oikein pitänyt. Tuloksena näyttelyyn ilmoitetun neljän uroksen joukossa jumbosija eli VAL ERI2 SA PU4.
Arvostelu:
"2 year old male which I prefer a little more masculin picture on. Nice shape head with good length, but could be a little more masculin in his expression. Well set ears. Nice eyes. Good neck. A little weak in his back. Long but falling croup & too low tail set. Powerful muscularity. Could have little more substance in body & bone. Could have a little better reach in movement. Nice coat, power & temperament."

Näin siis tällä kertaa. Kun lähtiessä päästiin tien päälle, ropsi vettä tuulilasiin jonkun aikaa, liekö pilvet kastelleet myös näyttelyyn jääneet? En tiedä, mutta me ainakin onneksi päästiin pois alta. Nyt on taivas täällä pilvessä ja käy puuskittainen viileä tuuli, ihanaa, ei tarvitse hikoilla!

Valmistautumista näyttelyyn,
Iivari eilisillan kokovartalopesun jälkeen

Viime hetken valmistelut ennen kehää
Ja kaikkien valmistelujen jälkeen esiintymässä
Mulla on kesän ensimmäinen pitkä viikonloppu, eli huomennakaan ei tarvitse herätä herätyskellon soittoon (paitsi tuon karvaisen, joka onneksi toimii hiukkasen myöhemmin kuin työherätin). Ihanaa! Tämä tuntuu lähes lomalta kun en vielä ole lomailun makuun päässyt. Sekin kyllä on ihan tuossa lähitulevaisuudessa edessä. Onneksi!!

perjantai 19. elokuuta 2011

Ihanaa, viikonloppu!

Eipä tullu tämäkään viikonloppu turhan aikaisin, harvoinpa sellaista on tapahtunukkaan. Takki on totaalisen tyhjä nopeasti menneen, mutta kiireiden vuoksi tooodella pitkältä tuntuneen työviikon jälkeen ja ihanaa kun pääsee lataamaan akkuja. Edes hetkeksi.
Sen verta on lämmintä että kun lenkillä (sellasella puolipitkällä) nähtiin tuttuja ja jäätiin juttelemaan, yritti Iivari vetää itteensä pois auringosta, pensasaidan alle varjoon. Oli kerranki rauhallinen ja uskalsin antaa pikkutyttöjen sitä rapsutella ja vetää vähän partakarvoistakin. Yleensä tuo on sellanen loikkija että pienten ihmisten kanssa täytyy olla varovainen ettei kaada kumoon. Arttu osaa käyttäytyä vaikka vähäinen on seniorinkin kokemus lapsista. Toisaalta nämä tytöt ovat isoihin partaisiin otuksiin tottuneet, heillä kun aiemmin oli riiseni, joten tietävät miten koirien kanssa tulee käyttäytyä. Paitsi että aika tiukka ote oli partakarvoista, mutta pojat kestivät miehekkäästi pienten käsien tukistukset. Artulta taisi ulvahdus päästä, muttei sen enempiä näyttänyt moisista hellyydenosoituksista olevan moksiskaan eikä viiksikarvat värähtäny sen merkiksi että nyt riittää. Vaikka tarkkanahan sitä tarvii olla vähän oudommissa tilanteissa, ettei mitään satu, kellekään. Molemmat pojat jakeli auliisti pusuja tytöille ja niiden äidille:=) Ehkäpä niiden pusuttelutarve on hetkeksi tyydytetty kun kotona ei saa pusutella, paitsi toisiaan.

Tiistaina mennään sitte viimeistä kertaa (ainakin tällä erää) Emilialle. Huh, hiukka on huono omatunto, saadaankohan pyyhkeitä tai jäädäänköhän luokalle, kun varsinaisia koulutuslenkkejä on tehty vähemmän mitä olisi pitänyt. Noh, ehtiihän sitä viikonloppuna... Turha selitellä, mutta olen kertakaikkiaan ollu niin uupunut, että helpompi (??) on ollu lähteä kahden kanssa. Ja toki niilläkin lenkeillä on koulutettu, ei ne mitään lällytyslenkkejä ole ollu. Mikä tietty itteä vähän rassaa, kun täytyy koko ajan täysillä keskittyä poikien käytöksiin. Ei voi rennosti vaan antaa mennä.

Vaan kyllä se kannattaa. Eilen taas sain sen todeta. Tultiin iltalenkiltä kotiin ja pihalla oli meidän talojen ehkä pahin (tai yksi niistä) "vihollinen" poikien mielestä. Lapinkoirauros (leikattu tosin) jolle varsinkin Iivari on aina halukas sanomaan monta kovaakin kovempaa sanaa. Eikä vastapuoli paljon ole näitä hiljasempi. Kaveri alkoi flexissänsä riekkua eikä totellut mammansa istu-istu-istu-noh-istuhan nyt nätisti -komentoja. Ensi tuntemus oli että kierrän varuiksi toista kautta, mutta päätin että sowhat, tästä mennään mistä oli aikomus. Joten pojille tiukka komento ja varuiksi käsi kolinapurkkitaskuun. Ja kas, nausserit ei puhua pukahtanu. Vaikka mieli molempien teki, sen näki! Mutta olivat sentäs hiljaa toisen riehuessa vaikka vähän vetoa sinne päin olikin. Ei saanu tällä kertaa naapurit iltojensa iloksi seurata miten snautserinpojat juttelee. Ehkä olin vähän ylpiä pojistani!
No, ei kaikki ohitukset aina ihan noin mallikkaasti suju, vähänhän se riippuu siitä vastapuolestakin. Mutta kaikenkaikkiaan kyllä sen huomaa että etiäpäin ollaan menossa, siinäkin asiassa. Vaikka onhan sitä työtä vielä roppakaupalla edessäkin päin. Saan muuten varmaan taas hullun maineen lähitienoolla. Tai oikeammin sanottuna hullun maineeni kasvaa. Onhan se joillekin kauhistus että 'uhkailen' koiriani kaljatölkillä.. Vaan mitäpä siitä. Onneksi olen jo vuosiavuosia sitten lakannut välittämästä siitä mitä muut ajattelevat ja ovat mieltä. Jos kaljatölkki toimii, niin koliseva kaljatölkki taskussa me lenkkeillään ja sillä siisti;)

Katotaan tuleeko viikonlopusta televisioton. Digiboksi kun alkaa ilmeisesti vedellä viimeisiään, buuttailee itte itteänsä kesken ohjelman kun on ollu tarpeeks kauan päällä. Jää ohjelmat vähä pätkittäisiksi. Uusi on vasta har(n)kinnassa. Johan tuo on hintansa arvosta kestänykki. Halvin mahdollinen vaihtoehto eikä suinkaan hyväksi haukuttu aikaan jolloin digiaika valtasi meidät, ja montakos vuotta sitä ollaankaan eletty, ei jaksa ees muistaa?? Ihan mallikelpoisesti on vekotin toiminut, tähän saakka. Joten jos tuo alkaa liikaa kuumua, ei telkkaria tuijotella. Mikä ei muuten tee yhtään huonoa, sen olen jo huomannu. A) eipä sieltä mitään olennaista tule mitä ilmankin ei tulisi toimeen. B) jäähän sekin aika johki tärkeämpään tekemiseen. Mietinnässä jopa on että josko koko tv:stä luopus kokonaan... Saa nähdä.
Mutta nyt tämä snautseriväki vetäytyy taka-alalle ja toivottaa kaikille teille erinomaisen mukavaa ja rentouttavaa viikonloppua!!

keskiviikko 17. elokuuta 2011

Ei laumasta karatakaan

Tänään illalla ajeltiin Helin perässä Helin ja AJn tontille. Tarkoituksena tehdä viereisessä metsässä laumasta karkotusta molemmille pojille. Mutta sen verran tottelevaisia (vai arkajalkoja mammanpoikia?) nuo on että ei tullu häädöstä mitään. Arttu oli ekana vuorossa, eikä se kauaksi meistä lähtenyt ja tuli aina luo kutsuttaessa. Mikä oli yllätys, olin odottanu että jästipää vauhkoontuu ja pinkasee hevosaitaukseen tai ties minne eikä ota kutsuhuutoja kuuleviin korviinsa. No, tosin ei onnistunu saamaan pupunhajuakaan nenäänsä. Kerran jätti suorilta luoksetulokutsun noudattamatta, jäi kauniisti Helin viereen istumaan. Mutta ei siitäkään kunnon häätöä sitte tarvinnu toteuttaa.
Iivari vuorollansa kulki myös tarkasti meitä silmällä pitäen ja joka kerta lähti tulemaan luokse kun kutsuin. Että se niistä häädöistä sitten;=) Pitkälle ei arvattu lähteä kun Helikään ei tuntenu metsää että miten lähellä tie menee ja ettei tupsahdeta läheisen talon pihaan, missä kuulema on uroskoira. Jätettiin se tutustuminen toiseen kertaan.

Muutenkin on menny ihan kivasti, vähän vaihdellen. Arttu se vaan juntittaa ja varsinkin alkumatkasta ei meinaa ei:t eikä EI:t mennä jakeluun. Onhan se vähän tohotettava ensimetrit. Mutta loppumatkasta jo malttaa kuunnellakin, ei vaan aina sitte muista että se 'ei' pitäisi kantaa pitemmälleki ku muutaman metrin päähän. Iivari kävelee lähes kuin unelma, lähes kaikki reitit. Eikä sitä tarvitse paljon komentaa kun jo löysää hihnaa, ja katsoo perään että olinkos mä nyt hyvä.

Tällä viikolla ei korjaamolla oltukaan, oli väliviikko ja pitäsi vaan kotiläksyjä tehä. Ensi tiistaina viimeinen kerta siellä, katsotaan mitä silloin on ohjelmassa. Siihen mennessä toivottavasti taas hieman lisää edistystä saadaan aikaiseksi. Täytyy myöntää että on tullu vähä laistettua yhden koiran kanssa kävelyistä. Se kun on niin paljon helpompi ottaa molemmat kerralla mukaan. Ja onhan siinä saanu huomata että ne kuuntelee lähes yhtä lailla oli yksin tai kaksin. Jopa kaksin jättävät oravan tai pupun perään vouhkaamisenkin. Mikä on kyllä aika iso asia, saaliin perään kun aina pitäsi päästä. Eivätkä aina pelkkää ei:tä tottele, vähän pitää perään purkkia rämistellä. Mutta silti, yleensä kun noiden elukoiden perään vouhkataan kieli sinisenä ja ihan sama mitä itte suustansa päästää.

Sunnuntai-iltana tehtiin kaverilenkki, joka sekin kyllä jääkauden aikana on kiellettyjen listalla (hyi minua!). Mun vaan oli pakko saada juttuseuraa, käy vähän tylsäksi kuunnella omaa monotonista ei-ei-stop-hyvä-vasenlaita-ei... yksinjuttelua. Niinpä Hilu ja koiruudet teki meille seuraa, ja meillä oli kivaa! Hilu epäili pojat nähdessään että olen teettäny niille lobotomialeikkaukset, kuulema olivat kuin eri koiria. Ja Hilu jos kuka tietää minkälaisia reuhupellejä nämä pahimmoillaan on ollut. Että vaikka joskus itestä tuntuu ettei tässä paljon, jos yhtään, parannusta ole saatu aikaseksi, niin ehkä sittenkin:) Siispä korjaustoimet jatkukoot!

lauantai 13. elokuuta 2011

Kyllä työ tekijäänsä kiittää

Sanotaan että lopussa kiitos seisoo. Meidän korjaukset ei ole lopussa, tokko koskaan loppuukaan, eiköhän tämä ole loputon suo. Mutta kyllä sitä kiitosta saa pienistäkin eteenpäin vievistä askeleista. Ja sehän antaa tietysti taas uskoa huomiseen ja voimia jaksaa jatkaa. Plus osoittaa sen että tämä kaikki sittenkin on ison vaivan väärtti. Vaikka sitä välillä meinaakin haluta työntää päänsä pensaaseen kun tuntuu ettei mistään tule mitään.
Monen asian yhteissummana olen ollu aika stressaantunu. Tai ei vain aika vaan erittäin. Ja kun eilen tulin uupuneena töistä oli olo sellanen että viis siitä että meiltä on kielletty yhteislenkit, mun (ainakin mun, ja varmaan poikienkin) on päästävä KUNNON lenkille. Ei vain pariksikymmeneksi minuutiksi tepastelemaan ensin yhden kanssa ja sitten toisen kanssa. Niinpä otin molemmat mukaan ja lähettiin. Silläkin uhalla että siitä olisi jotain hallaa korjausurakalle. Sen riskin olin valmis ottamaan, niin paljon hinkusin normaalia liikunnallista lenkkiä. Olin kyllä tarkka kaikista vetämisyrityksistä ja vouhotuksista, pakkohan sekin on oppia niin että on käsissä kaksi remmiä ja joutuu kahteen koiraan keskittymään ja kahta kieltämään. En sentäs aio lopun aikaa näitä erikseen kulettaa, vaikka se toisaalta helpompi onkin, sitä ei voi kieltää.
Enkä tiedä kenestä voisin ylpein ja iloisin olla. Itsestäni, että olen sisukkaasti ja itsepäisesti jaksanut nipottaa ja kieltää ja kieltää ja kieltää ja nipottaa, vai pojista jotka pikkuhiljaa alkavat tajuta homman jujun ja ovat oppineet käyttämään korviaan. Niin tai näin, kaikki meni hyvin ja lenkki, joka oli pitempi kuin sallittaisiin koulutuksen merkeissä, teki ihan hirrrmu hyvää paitsi mulle mutta olipa nuo pojatkin tyytyväisen oloisia kun kotiin tultiin. Mikä kotiin tulo oli oivasti ajoitettu, just kun päästiin sisään, alkoi sataa ihan kaatamalla. Että jos ei just sillon oltas lähdetty kuin lähdettiin niin olisi voinu kaiken sortin ulkoilut jäädä tosi vähäisiksi. Parvekkeelta oli mukava katsoa kuinka vettä tuli taivaan täydeltä.
Eli kyllä noilta kuuliaisuutta ja nöyryytäkin löytyy, Iivarilta hiukka enempi kuin Artulta. Arttu kyllä reagoi kuulevansa 'ei'n muttei aina, varsinkaan alkumetreillä, kuitenkaan heti tottele. Eli vaatii paljo enempi työtä kuin tuo junnu.
Tänään ollaan tehty 'koulutus'lenkkejäkin, mutta sama homma kuin eilen tehtiin nyt illalla. Ja hitto vie, kyllä sitä voi olla pienestä iloinen. Äsken se yleisesti pieni asia, oletetaanhan koirien osaavan käyttäytyä siivosti, mutta mulle iso asia oli että kaksi rullaluistelijaa vieläpä sauvoin varustettuna sai mennä ohi ilman snautserien kannustusälämölöä. Se osoitti että oppi alkaa mennä perille. Kieltämään jouduin, mutta kumpikaan ei äännähtänytkään;) Että ei tässä ihan turhaan olla rehkitty, kun jo näinkin pian alkaa tulosta näkyä. Rullaluistelijat kun on näitten inhokkilistalla ihan kärkipäässä.

Tuli tässä mieleen että pari viikkoa päälle kaksi vuotta sitten Iivari muutti taloon. Sen kunniaksi, kun ei ole uusia kuvia tullu viime aikoina otettua, kaivelin taas sen aikaisia kuvia Pikku-Iistä ja sen silloin isommasta veikasta, varmaan kuvat ennenki näytillä ollu, mutta aina yhtä ihania. On tuo Iippa vaan ollu pieni:=)
Ihanaa viikonlopun jatkoa!

keskiviikko 10. elokuuta 2011

Korjaamolla – 2. oppitunti

Tämän illan korjauslenkit on tehty, joten nyt on aikaa raapustaa eilisillan käynnistä korjaamolla. Sitten onki nämä asiat kirjattu ajan tasalle.

Ohjelmassa oli luoksetuloa, laumahäätöä ja ohitusharjoituksia. Mutta ennen hommiin ryhtymistä taas alkuun pieni jutustelutuokio Emilian kanssa menneen viikon kuulumisista. Kerroin Emilialle mm. Iivarin haukkuhepuleista viikonloppuna. Oli kyllä sitä mieltä mitä itsekin, että varmasti vähäinen liikuntakin vaikuttaa, mutta myös jääkausi itsessään kun sitä silloin oli jatkunut jo lähes kaksi viikkoa. Ekalla viikollahan ei mitään tontapaista ollut. Pientä protestoinnin poikasta siis huomioimattomuuteen.

Harjoitukset eilen tehtiin vain Iivarin kanssa. Junnu kun on se kukkoilija ja kiipijä niin näillä viimeisillä tunneilla keskitytään vain siihen. Artun kanssa osaan (toivottavasti) sitten tehdä vastaavat jutut kotioloissa Emilian ohjeiden mukaisesti. Vaikka mieluusti olisin ainakin häätämisen ottanut Artullekin Emilian ohjeistuksessa ja taustatuella. Se kun aina tuntuu helpommalta tehdä kaikki kun toinen on vieressä ja neuvoo, mutta omin päin on pelkona että jotain tärkeetä pääsee unohtumaan ja toimiikin väärin.

Korjaamolla on iltaisin melkonen häslinki kun on agilitytreenit käynnissä monella kentällä, niin ajettiin pienen matkan päähän metsään jossa voisi rauhassa ja turvallisesti treenata. Otin Iivarin autosta mukaan matkaan ja jonkun matkaa kävelyä Iivari remmissä. Sitten päästin pojan vapaaksi. Tehtiin ensin luoksetuloa. Mikä ei ollut vaikea pala. Tilanne oli Iivarille vähän outo ja yllättävä niin oli alkuun hyvin kuulolla. Kulki pienen matkan meidän edellä ja vähän väliä katsoi taakseen että tullaanko varmasti perässä. Kutsuin sen muutaman kerran luokse ja kehuin heti kun alkoi tulla ’tykö’ ja jätkä sai paljon silityksiä ja kehuja kun oli ihan vieressä ja aloillaan. Sitten vapautus ja sama homma uudelleen. Pikkuhiljaa Iippa alkoi saada itsevarmuutta ja tajusi että hänpä tässä näköjään voikin rallatella vähän pitemmällekin menemään. Mikä oli tarkoituskin, eihän häätöä voi tehdä ellei koira jätä noudattamatta luoksetulokomentoa.

Emilialla oli kassillinen kolinapurkkeja mukanaan ja antoi niitä mulle tarpeen mukaan. Tarkoitus oli että kun Iivari jättää tulematta parin ’tykö’-komennon jälkeen, kävellään poispäin ja kun se sitten yrittää tulla perässä ja päästä seuroihin, se häädetään laumasta kovalla rähinällä ja kolinapurkin heitolla maahan. Tämä toistettiin pari kertaa. Ja teki tehtävänsä. Iivari jäi jonkin matkan päähän seisomaan ja katsoi hämillään että mitäs tämä nyt on. Ja kun kutsuin sen luokse, epäröi ensin tulla kun tiellä herran edessä oli kolinapurkkeja, mutta tuli sitten heti kun toistin kutsun. Palkaksi reilusti rapsuja ja kehuja. Jatkettiin matkaa autolle päin ja tehtiin vielä muutama onnistunut luoksetulo ennen kuin otin hihnaan. Totteli upeasti ja sai palkaksi isot kehut ja silitykset.

Ajettiin takaisin korjaamon alueelle harjoittelemaan ohituksia. Oli jo sen verta myöhä että agilitykoirat oli poistunut maisemista mutta Emilian oma koira oli pihassa aitauksessa ja saatiin häiriötä sen haukkumisesta. Jälleen oli kolinapurkit salaisena aseena, ’ei’n tehosteena. Kävelin Iivarin kanssa tietä pitkin ja heti kun alkoi tuijottamaan ja höristämään korviaan aitauksessa olevaa koiraa kohti, kielsin, toisenkin kerran ellei ensimmäistä totellut, ja jos ei vieläkään, ravistin purkkia. Se riitti, Iivari vähän alkoi reagoimaan toiseen koiraan eikä totellut kieltoja. Eikä tarvinnut kuin vähän ravistaa purkkia ja jo kulki siivosti vierellä, jopa vähän mun takana. Pihan ohi palattaessa ei tarvinnut enää edes kieltää. Seuraavaksi Emilia otti oman koiransa hihnaan ja kohdattiin tiellä mennen tullen. Hienosti oli jätkällä korvat paikoillaan, ei paljon tarvinnut siinäkään kohtaa kieltää kun toisen koiran kohdalle tultiin. Vähän koitti ensin luimuilla toisen suuntaan mutta uskoi kieltoa eikä yrittänytkään sen enempiä koheltaa. Kauniisti ja rauhallisesti käveli.

Tietty tuohon ohituksen onnistumiseen niin hienosti vähän vaikutti se että oli just tehty laumahäätö, ja kolinapurkit oli hyvin muistissa. Ja selvästi Iivari piti silmällä Emiliaa, tajusi että siitä naisesta se kaikki paha kolina on lähtösin:) Mutta myöhemmin illalla kotona ja tän päivän lenkeillä on tullu todettua että kyllä se sittenkin muuallakin tottelee. ’EI’ saa nyt nimittäin ihan eri reaktion aikaan kuin vielä pari päivää sitten, kunhan kierrokset ei pääse nousemaan turhan ylös.

Tunnin päätteeksi istuttiin alas vielä juttelemaan ja sain ohjeita tulevia paria viikkoa varten, ennen viimeistä koulutustuntia.
Nyt pitää sitten tehdä lisää kolinapurkkeja että riittää. Huomioimattomuus kotona jatkuu. Lisänä entiseen, ’ei’:n tehosteena käytetään kolinapurkkia (tehoaa varmaan hyvin Iivarin haukkumisiin) ja nyt vihdoin saan lällyttää poikia lyhyesti. Arttua ykköskoirana kolmasti päivässä ja Iippaa kahdesti. Ei koiran aloitteesta, mitä ei koskaan pitäsikään tehdä, vaan niin että kutsun koiran luokseni ja niin että aina toinen sen huomaa kun toista pidän hyvänä. Luoksetuloa ja häätöä pitäisi päästä harjoittelemaan. Lenkit jatkuu lyhyinä. ’Ei’:n noudattamista vaaditaan entistä enemmän, tehosteena kolinapurkki. Samoin ohituksissa kolinapurkki jollei pelkät kiellot tehoa. Juuri kun olin oppinut tekniikan ei+nyppäsy niin nyt pitää ensin vain sanoa ei, ja jos se ei tehoa niin uusi ei ja tiukka nyppäsy. Ja sitten purkin kolistelua ellei sekään auta. No ja johan siinäki on ollu opettelemista taas mulle että muistaa miten mikäkin nyt pitää tehä.
Mitähän vielä… hirmusesti tuntui tulevan taas ohjeita, kun muistaisi vaan ja osaisi niitä kaikkia oikein noudattaa.
Jotta tästä se jatkuu, snautserien korjaus, ja niiden ihmisen.

Lopuksi vielä lyhyt katsaus tän päivän korjauksiin. Eilinen käynti korjaamolla selvästi toi mulle uutta puhtia ja uskoa huomiseen ja jaksoin lenkeillä korjata tosi tarkasti pienetki virheet. Kun viime viikolla oli suotavaa välttää vastaantulevia koiria, missä ihme kyllä lenkkipaikkoja valkkaamalla onnistuttiin aika hyvin, niin nyt niitä koiria sitte pitäsi kohdata että pääsee harjottelemaan. Ja kun täällä toisinaan tulee koiria vastaan ihan kyllästymiseen asti, niin en tiedä mihin kaikki koiranulkoiluttajat oli tänään kadonnu, ei kai ne meitä peljänny? Vain pari koiraa tuli molempien kanssa vastaan. Saman koiran kanssa kummallakin parralla vähän samat reaktiot, no olihan se ehkä vähän uhkaavan näkönen, ja rähisevä. Pientä tempomista molemmilla ja yritys rähähtää vaikka yritin tarpeeksi ajoissa kieltää. Iivari tokeni ruotuun purkkia kolisuttamalla, Artulle jouduin viskaamaan purkin maahan ennenku lopetti. Mutta ei ehtiny kuin yhden lyhyen rähähdyksen päästää, joten jotain parannusta sekin. Muutoin meni molemmilla lenkit ihan mallikkaasti, tuskin vois parempaa toivoa tässä vaiheessa!

Tähän olotilaanhan voisi jopa tottua;) Ei kiristä hermoja, ei verenpaineet kohise, ei otsasuoni tykytä. Joskos tässä päästäs, toivottavasti, sellaseen positiiviseen noidankehään, että kun mun ei tarvii niin kovasti hermoilla ja osaan olla hihnaa kiristämättä niin poikienkin reaktiot vastaantuleviin laimenee ja sitä kautta mun vielä vähempi tarviis hermoilla...

Tuo jääpi nähtäväksi, mutta nyt riittää tämän päivän korjailut ja kertoilut - hyvää yötä ja mukavaa loppuviikkoa!!

Korjaamolla – 1. oppitunti

Kertomus snautserien korjauksesta alkaa vihdoin viimein olla ajan tasalla, tosin ei ehkä ihan heti loppusuoralla. Eilen meillä oli korjaamolla toinen koulutustunti. Nyt taas pari viikkoa tiukkaa treenausta ja sitten on viimeinen tunti. Olikin ihan hyvä päästä juttelemaan Emilian kanssa, viikonloppuna kun vaivasi jonkun sortin epäusko.

Mutta jotta edettäs aikajärjestyksessä niin jatkan viimeviikkoisesta ensimmäisestä koulutustunnista.

Aiheena oli hihnakäytös, koskien hihnan molempia päitä. Sen nyt luulisi osaavansa kun noita koiria on tullu hihnassa kuletettua useempikin vuosi. Vaan kävi ilmi että enpäs osaakaan, oikealla tavalla. Uutta oppia tuli. Tai jos ei ihan uutta, niin ainakin unohtunutta. Sitä kun jostain kumman syystä vaistomaisesti kiristää hihnaa, tahtomattaan, ja vielä kiertää sen muutaman kerran kämmenen ympärille ettei vaan pääse ote lipeemään. Sen sijaan hihnaa pitäisi pitää kevyesti lenkistä kiinni, niin että hihna on koko ajan löysänä ’mutkalla’. Vaan se on helpommin sanottu kuin tehty, ainakin pupujen perään hilluvien snautserien kanssa. Tosin kyllähän se helposti vaikuttaa koiraakin kiristävästi kun hihnasta pitää kaksin käsin kiinni, sitähän sillä jo ikään kuin valmistautuu tiukkoihin paikkoihin. Niin, kyllähän minä sen(kin) tiedän, mutta…

Tuon lisäksi alotettaisiin ei-sanan vahvistaminen. Sen tarkoitus opetettaisiin uudelleen. Ja minä kun juuri tunnin alla tulin sanoneeksi Emilialle että pitäiskö lopettaa koko ei:n käyttö kun se tuntuu kokeneen inflaation. Että jos käyttäsi sen tilalla komentoa (’irti’, ’alas’ yms), kun tuntusi toimivan paremmin. Vähän ihmettelinkin kun Emilia ei suuremmin tuota kommentoinut, hiljaa vaan myhäili mun pähkäilyille.

No mutta, aluksi juteltiin Emilian kanssa kesän ja jääkauden sujumisesta ja sain ohjeistusta mitä tunnin aikana tehtäisiin. Sitten lähettiin tien päälle opiskelemaan mitä Emilia juuri oli neuvonut. Iivari pääsi ensimmäisenä oppilaaksi. Aluksi Emilia talutti Iivaria ja näytti kuinka talutin pidetään löysällä ja jos kiristyy hiukkaakaan (tai ei saa edes kiristyä, kielto jo siinä vaiheessa kun on suoristumassa), niin heti ’ei’ + pieni terävä nyppäsy. Helppoa. Kun sen osaa. Ja aika äkkiä sen taidon oppi tällanen tumpelo kuin minäkin, kun oli vaan yksi hurtta hihnan päässä eikä isoja häiriötekiöitäkään liiemmälti. Ja kouluttaja vieressä neuvomassa.
Koiran tuli kulkea tien vasenta laitaa, välillä se pysäytettiin ’stop’, jolloin piti pysähtyä täysin niille aloilleen, yksikään tassu ei saanut liikkua. Jos otti askeleenkin, niin ’ei’ + ’stop’. Sitten kun oli hienosti paikallaan, kehuttiin runsaasti ja silitettiin pää-niska-selkä ja jatkettiin matkaa ’mennään’. Stoppaamisen pojat kyllä osaa kun se aina ennen tien ylitystä tehdään, mutta uutta se, ettei saa yhtään liikkua komennon tultua. Mä olen ollu vähän höllempi sen suhteen, että kunhan nyt siinä hollilla ovat mihin pysähtyivät. Oppia ikä kaikki tässäkin.

Sama tehtiin Artun kanssa. Se nyt on vähän vaikeempi tapaus kun on saanu noita kommervenkkejänsä harrastaa paljon kauemmin kuin nuorempi kaverinsa joten kaikki ei menisi välttämättä yhtä helposti kuin Iipan kanssa. Ja vähänhän se meinasi ruveta jännittää kun vastaan tuli monta koiraa kerralla. Ihan pakko oli keskittyä siihen ettei vahingossakaan kiristä hihnaa. Enkä kiristäny. Eikä kiristäny Arttukaan. On se piru vie vaan kumma juttu että kun kouluttaja kulkee vieressä niin snautserikin osaa käyttäytyä. Arttu tuskin vilkaisi kolmea yhtaikaa kapeahkolla hiekkatiellä vastaan tullutta koiraa. Hihna oli löysällä ja koira hiljaa. Vähänkös tuntui hyvältä. Vaikka tiedänkin että nuo osaavat sen verran olla vieraskoreita ja fiksujakin ovat että tietävät milloin pitää käyttäytyä, tajuavat että nyt on jotain spesiaalia tapahtumassa. Jotta oikeassa elämässä ei kaikki suju ihan yhtä hyvin. Kuten ei sitten ihan aina sujunutkaan.

Seuraavan viikon kotiläksy olisi sitten tuon kaiken harjoitteleminen.
Lenkit yksin molempien kanssa, ei kuntolenkkejä, mahdollisimman monta lyhyttä koulutuslenkkiä päivässä.
Koiran tulee kulkea tien vasenta laitaa, nuuskia ja haistella saa niin paljon kuin haluaa, hihnan oltava ’mutkalla’ koko ajan, sitä ei saa kiristää koira eikä ihminen, maan ruopiminen kiellettävä (dominointia), koira pysäytetään mahdollisimman usein, muutenkin kuin ennen tien ylitystä… Siinä joitakin ohjeita.
Kotona edelleen totaalinen huomioimattomuus, paitsi että nyt saisi kieltää ei-toivotusta tekemisestä.

Kaikki ei aina käy kuin elokuvissa. Eikä snautseri ihan aina kulje niin täydellisesti kuin kouluttajan ollessa mukana. Mutta turha kai sitä on täydellisyyttä vaatia –itseltä tai koirilta–, vaikka miten siihen pyrkiväinen olisikin, vielä tässä vaiheessa. Ja siinähän se epäusko välillä koettelee kun tuntuu että jatkuvista muistutuksista huolimatta ei niitä korvia tunnu löytyvän, tai jos löytyy niin hyvin ajoittain vain. Kun on kärsimätön ja kun on viikon verran tuntenut itsensä hölmöksi kulkemalla pitkin teitä toistaen papukaijan lailla samaa mantraa ei – ei – vasen reuna – ei – stop – ei – vasen reuna jne jne ja nyppinyt, nyppinyt, nyppinyt niin tuntuu että johan sen nyt pitäisi olla selvä asia mitä sillä tarkotetaan, joka ikiselle, jopa jästipäiselle snautserinpojalle.

Kuitenkin vasta viikon verran tämän sortin koulutusta takana, ei kai monen vuoden hölmöilyt hetkessä mihkään katoa, vaikka miten paljon nipottasi ja nyppisi. Joten joskos opettelis lisää hyvettä nimeltä k-ä-r-s-i-v-ä-l-l-i-s-y-y-s. Kuitenkin verrattuna entiseen, eroa on, parempaan roimasti. Ja silti mietin vähän väliä että niin, NYT menee hyvin mutta entä sitten jos ja kun. Mistä ei ole yhtään mitään hyötyä, tekee vaan itelleen hallaa kuvitella olemattomia. Helpottikin paljon kun eilen sain Emilian kanssa jutella tästäkin. Sanoi että se on ihan normaalia ja vakuutti, ja sai mutkin vakuuttuneeksi, että kyllä ne vielä oppii ja tajuaa, kunhan aikaa kuluu ja koulutusta sisukkaasti jatketaan. Ja niinhän myö teemme:=)

maanantai 8. elokuuta 2011

Ei enää huomiota

”Koulutuksen aikana omistaja opetetaan käyttäytymään hyvän laumanjohtajan tavoin, jotta ongelmilta vältytään myös tulevaisuudessa. Koulutuksemme ideologia on että tottelevaisuustemppujen tekemisessä käytämme parasta mahdollista palkitsemista, mutta jos koiralta halutaan pois joku väärä käyttäytyminen, toiminta täytyy tehdä sen verran epämiellyttäväksi että koira omassa viisaudessa jättää väärän käyttäytymisen pois."

"Huomioimattomuuden tarkoituksena on poistaa kaikki tavat jotka koiran mielestä tukevat sen asemaa ja näin saada koira tuntemaan epävarmuutta asemastaan."
---
"Ensimmäisen viikon aikana koiraa ei saa huomioida kotona millään tavoin eikä missään tilanteessa!”
Lainauksia koirakorjaamolta saamistani ohjeista huomioimattomuutta varten.

Jääkausi alkoi viikkoa ennen kuin meillä oli ensimmäinen koulutustunti korjaamolla.
Tuolloin koirien pitäisi olla omistajille kuin tyhjää ilmaa. Mikä, kun talouden kaksi runsaspartaista koiraa tiputtelee tippatolkulla vettä pitkin lattioita, ei ihan helppoa ole:)
Ensimmäisellä viikolla kotona täysi huomioimattomuus. Paitsi ruoka-aikaan tai ulos lähtiessä, jolloin koiria saa kehua ja rapsuttaa kun istuvat ja odottavat rauhallisesti.
Ulkona saa kieltää ja käskyttää ja kehua jos koira tekee oikein, mutta ei muuta huomiointia. Koirat saa nuuskutella niin paljon kuin haluavat. Kavereiden kanssa ei leikitä ja treenit on jätettävä väliin. Parratkin oli pestävä ennen jääkautta kun suositus on ettei hoitotoimenpiteitä jääkauden aikana tehdä, tai jos pitää tehdä niin’tekemättä niistä suurta numeroa’. Ja mä en kyllä osaa suihkusessiota niin huomaamattomasti hoitaa.

Etukäteen vähän jännitti miten itse muistan että MITÄÄN huomiota ei saa nuille antaa, ei vaikka mitä tapahtusi. Ja toisaalta eihän sitä tiennyt miten pojat suhtautuisi. Vaikken ole mikään kamala lällyttäjä enkä alituiseen koiria rapsuttele ja taputtele tai muutenkaan huomioi (mitä nyt päivän mittaan olevinaan niille höpöttelen ettei kukaan voisi itekseen puhumisesta syyttää), niin onhan ihan totaalinen huomion puute yhtäkkiseltään iso muutos. Eikähän sitä ekoina päivinä meinannukkaan muistaa. Välistä olin jo esim. komentamassa Iivaria haukkumisesta ja samassa muistin että ainiin suu kiinni, haukkukoon jos haukkuu. Tosin tuossa kohden oli lipsuttava säännöistä sen verran että yöllä annoin tiukkaa kieltoa jos metelöitiin. Ei tässä nyt sentäs häätöä oteta tämän takia.

Parissa päivässä kaikkeen tottui, eikä ollut edes kovin vaikeeta. Paitsi kun Iivari iloisena häntää heilutellen tuli vanha pyyhkeenriepu suussaan jotta joskos vähän vetoleikkejä leikittäs, ja se oli pakko ärähtää likeltä pois. Tai kun Arttu parvekkeella päätään tuolilla kannatellen syvään huokaisten yritti katsoa mua vetoavasti kauniilla ruskeilla silmillään jotta eikö hälle edes yhtä katsetta suotaisi, ja piti vaan tuijotella taivaita… Silloin tuntui ikävältä.

Koiran reaktiot jääkauteen voi olla voimakkaitakin ja koira voi yrittää saada huomiota osakseen keinolla millä hyvänsä. Ja juuri sen takia ei pahantekoonkaan saa reagoida. Sillä kun koiralle negatiivinenkin huomio on huomiota niin jos kerrankin kiellät jostain mitä se ei saisi tehdä, niin äkkiähän koira sen huomaa ja pahanteko yltyy, vain huomiota saadakseen. Eli vaikka sohvaa repisivät niin täyty vaan olla kuin ei mitään olisi tapahtumassa. Mutta meidän sohva on vielä ehjä, ja tapetit seinillä. Eipä poikia muutenkaan, paitsi Iivarin satunnaisia haukkumisia, tarvii kotona juuri mistään kieltää tai komentaa.

Pojat siis suhtautui koko hommaan heti alusta tyynesti, itse asiassa yllättävän tyynesti. Olivat lähinnä hämillään ja ihmeissään mutteivät protestoineet. Itekseen mahtoivat tuumailla jotta mikäköhän tässä oikeen on homman nimi. Molemmat yritti kyllä välillä kerjätä rapsutuksia ja tehdä itteänsä tykö mutta pahin yritys loppui kun huomasivat että saavat vain ärähdyksiä osakseen. Tämä siis sen jälkeen kun olin ensin oppinut murahtamaan vakuuttavasti, sekään kun ei ollut ihan helppoa, alkuun Iivari vain heilutti häntää kun ärähtämällä yritin komentaa sitä pois.

Lähes normaaliin tapaan on siis eletty, vaikkei huomiota ole saatu eikä sitä ole jaettu.

sunnuntai 7. elokuuta 2011

Onko tästä mitään apua?

Kertomus snautserien korjauksesta ei mene nyt ihan aikajärjestyksessä, jatkokertomukseen on kyllä tiedossa jatkoa, työn alla on, kunhan taas jaksan sitä eteenpäin työstää. Mutta tähän väliin pieni tilannekatsaus. Meillähän on siis jääkauden toinen viikko menossa ja ensimmäinen korjaamokäynti takana, näistä tarkemmin jatkokertomuksen seuraavassa osassa.

Tiistaisella korjaamokäynnillä sain koulutusta siihen miten hihnaa tulee käyttää Oikein. Sitä ei saa kiristää koira eikä ihminen, kun koira vetää sen suoraksi pitää sanoa "ei" ja nyppästä. Pojilla pitää käyttää vain ketjukaulaimia, eli siis sellasia täyskuristavia, koko koulutuksen ajan (3 viikkoa). Piti ostaa molemmille omat kun en löytäny Artulle joskus vuosia sitte hankkimaani vaikka olevinaan kolusin kaikki mahdolliset paikat. Ehkä se on jossain auton syövereissä jälkikeppien, liinojen ja patukoitten seassa, en niin tarkkaan kattonu. Ja minä hölmöhän aliarvioin jätkien koon ja ostin hiukka liian pienet. Ei toimi niin hyvin kuin jos olis vähän pitemmät, jää niskakarvoihin (joita molemmilla taas aika runsaasti on) jumiin eikä löysty aina iteksiään. No, yritetään selvitä tämä aika.

Nyt ei saada tehdä mitään kunnonkohotuslenkkejä, eli ei päästä purkamaan energiaa. Lenkkien pitää olla lyhkäisiä, yksin kummankin kanssa ja pienestäkin hihnan kiristymisestä pitää nipottaa "ei" + nyppäsy. Lisäksi koiraa pitää usein käskeä pysähtymään "stop" ja kun on kauniisti aloillaan, silitetään pää-niska-selkä ja kehutaan runsainmitoin. Koiran pitää antaa haistella hajuja niin paljon kuin se haluaa. Tai no ei sitä nyt puoleksi tunniksi tarvii yhden hajun luo antaa jäädä eli raja siinäkin, mutta periaatteessa koira saa sen puolesta määrätä tahdin. Kotona ei saa muutoin huomioida, mutta kieltää saa "ei" ei-toivotusta tekemisestä.
Lyhyesti sanottuna jääkauden tarkotushan on että kun kotona ei saa mitään huomiota eikä aktiviteettia niin ulkona pitäs sitten niitä korvia löytyä.

Tällä hetkellä mua vaivaa pieni epäusko. En kritisoi metodia, vaikka myöntää täytyy etten kaikkia Vilanderin oppeja ihan sellasenaan niele, ja Vilanderin oppien mukaanhan Emilia kouluttaa. Kouluttajia on paljon, samoin koulutusmetodeja, ja mikä sopii yhdelle ei sovi toiselle.
Mutta kai se on ensin haettava vikaa omasta ittestä. Tiedän ja yritän jatkuvasti itelleni hokea ettei kaikki tapahdu hetkessä, ei päivässä eikä parissa eikä parissa viikossakaan. Ei tämä ole mikään ihmedieetti eikä taikasauva jota heilauttamalla kaikki viat on ykskaks korjattu. Työtähän tulosten saavuttaminen vaatii, kyllä mä sen tiedän ja olin siihen varautunut.
Mutta...

Kun kohta viikkoon ei olla päästy tekemään kunnon lenkkiä, niin johan se alkaa naussereissa näkyä. Arttu kestää liikkumattomuuden kyllä jotenkuten, makoilee enimmäkseen masentuneena. Iivari sen sijaan on eilisillasta lähtien ravannut reittiä koirahuoneen ikkuna - eteisen ovi - parveke - eteisen ovi - koirahuoneen ikkuna.... edestakaisin, edestakaisin. Ja haukkuu pienintäkin rasahdusta. Eikä usko kieltoa. Iivarikaan ei yleensä ole levoton kotona, kunhan on päässyt liikunnalla purkamaan energiaa.

Noiden lyhyiden lenkkien, jolloin koira saa haistella mielin määrin ja sitä huomautetaan vetämisestä, pitäisi olla koiran(kin) pääkoppaa rasittavia, mulle ne kyllä on kun täytyy koko ajan olla tarkkaakin tarkempi ettei hihna pääse missään eikä koskaan kiristymään, mutta eipä voi sanoa että rasituksen jälkiä näkyisi noissa hepuissa. Ehkei ne tajuakaan olevansa koulutuksessa saati että siitä pitäisi jotenkin väsyä. Ylimääräistä energiaa on siis roppakaupalla. Miten mikään koulutuskaan menee perille jos sitä energiaa on liikaa?? Kun mietin Millaniakin, niin sehän monesti vie ensin koiran pitkälle rullaluistelu- tai fillarilenkille ja sitten vasta alkaa kuntouttaa. Mä kyllä uskon siihen että vaikka koira vaatii sitä pääkopankin rasitusta, niin kyllä se enin energia purkautuu liikunnalla. Parin tunnin reipas lenkki viikonlopun aamuina, ja Iivarikin nukkuu rauhassa monta tuntia.

Ei silti, kyllä nuo kuuntelee sitä mun 'ei':tä nykysellään aika hyvin, ulkona, joten ei tämä kaikki ihan turhaan ole ollu. Ja kuten sanottu, vasta vajaa viikko koulutusta takana. Ja on tässä muitakin pieniä edisyksiä havaittavissa. Artulta on jäänyt vinkuminen minkä aloitti siinä vaiheessa kun pantaa laitettiin kaulaan, eikä rapuissa enää huuda sitä ilon mölinää että pääsee ulos (mikä ei varsinkaan kuuden jälkeen aamulla ole kivaa). Ja autossakin on hiljaisempi kuin ennen, ei tarvii jokaiselle ohiajetulle koiralle huutaa, tai rullaluistelijalle.

En vaan saisi olla kärsimätön, mutta minkäs sitä ihminen luonteelleen voi. Jos jotain ruvetaan tekemään, sen pitäisi tapahtua heti, eikä hetken päästä, tai ainakaan viikkojen. Huoh, oman pään kanssa tässä eniten joutuu töitä näemmä tekemään. Alkaa vaan olla energia aika lopussa, joltensakin rankka kesä, ja kun ei noi koirat ole ainoita asioita mitä tässä elämässä joutuu pohtimaan. Olisi varmaan tämä koulutus pitänyt sovittaa loma-aikaan niin olisi jaksanut paremmissa voimissa ja paremmalla kärsivällisyydellä tehdä koulutuslenkkejä kun olisi ollu kaiket päivät aikaa.

Tiistaina on seuraava korjaamotunti, sitten kuullaan mitkä on jatko-ohjeet. Jokohan saatais tehä kunnon mittasia lenkkejä, vai vieläkö täytyy jatkaa noita lyhyitä. Alkaa jo itelläki tuntua että juokseminen tekisi enempi kuin hyvää. Mutta tiistaihin asti jatketaan näin ja yritetään tsempata, että jotain paranemistakin tilanteessa näkyisi. Siitähän sitä sitte saisi taas uutta puhtia ja uskoa huomiseen.

keskiviikko 3. elokuuta 2011

Luonteiden testausta

”Tunnin kuluessa määritellään koiran ja omistan välinen suhde sekä kartoitetaan ongelmat ja niiden syyt.”
-Koirakoulu koirakorjaamo-


Kesäkuussa suunnattiin ensimmäistä kertaa kuonot kohti paikallista koirakorjaamoa. Neuvolatunnin aluksi keskustelin koirankorjaaja Emilian kanssa koirien odottaessa autossa. Hän kyseli tilanteestamme tarkemmin, sitten käytiin läpi mitä luonnetestissä tulee tapahtumaan. Sen jälkeen oli aika näyttää miten meidän lenkkeily sujuu. Siispä pojat ulos autosta ja lenkille.

Ensin käveltiin pellon viertä kulkevaa tietä pitkin edes takaisin molempien partojen kanssa, sitten yksin Artun kanssa ja viimeiseksi Iivarin ollessa hihnan päässä. Piti toimia kuin normaalilla iltalenkillä konsanaan. Tai olisi pitänyt toimia. Mitenkään normaalilta en sitä ulkoilua parhaalla tahdollanikaan saanut tuntumaan. Kouluttaja kulkee vieressä, seuraa omia ja koirien tekemisiä silmä tarkkana ja kyselee samalla asioita arjestamme, koirista, niiden tavoista, harrastuksista, ihan kaikesta. Yritä siinä olla normaali… Oli sen verran jännä paikka että tuppasi hikeä pukkaamaan pintaan ja suuta kuivamaan. Minä, mokomakin jännittäjä. Johan tuohon koiratkin reagoi. Lisäksi agilitykentillä oli treenit täydessä käynnissä ja koiria kentillä ja tiellä ja autoissa vaikka ja kuinka. Sitä paitsi, uusi paikka ja uudet tuoksut, peltojen keskellä. Ne jo sai pojat melkosen vauhkoiksi ja kierrokset nousemaan heti alkujansa, niin kuin aina uudet ja mielenkiintoiset paikat. Joten arvata saattaa että snautsereilta putosi korvat aika äkkiä ja meno oli sen mukaista kun piti haistella, merkkailla, haistella, ja vielä tiristää muutama tippa heinätuppoon jos toiseenkin. Ja tietenkin oli kommentoitava jokaikistä vastaantulevaa kuonoa.

Tämän olevinaan rentouttavan lenkkeilyn jälkeen oli vuorossa pienimuotoinen luonnetesti. Mulle ja Artulle melko tuttua virallisesta luonnetestistä, junnulle sen sijaan ihan uutta, outoa ja jännää. Testin kolme osiota on samantapaisia kuin LT:ssäkin.

1. Tynnyri
Kävelen koiran kanssa tietä pitkin. Kun olemme kohdalla, tien vieressä oleva tynnyri nousee maasta rämisten. Vähän matkaa kävelyä eteenpäin, tien toista puolta lähtöpisteeseen ja uudelleen tynnyrin ohi. Tällä kertaa tynnyri maassa paikoillaan.

2. Lautaukko
Haalareihin puettu laudoista tehty ukko nousee jalat ja kädet levällään ylös puiden väliin kun lähestyn sitä koiran kanssa. Menen rauhallisesti ukon luo ja kutsun koiraa viereeni sitä tutkimaan. Kehun kun / jos tulee.

3. Kelkkakoe
Kelkassa haalariin ja kypärään puettu nukke, kelkka lähestyy pikkuhiljaa koiraa. Olen koiran kanssa paikoillani. Kun kelkka on pysähtynyt, kyykistyn kelkan viereen, taputtelen nukkea rauhallisesti, silittelen hihasta. Samalla houkuttelen koiraa tutkimaan omituista otusta ja kehun kovasti kun / jos tulee.

Kuten virallisessakin LT:ssä, ei ohjaaja saa kiinnittää koiraan mitään huomiota, vaan koiran pitää antaa tehdä mitä tekee, ohjaajan on vain katsottava tiukasti eteenpäin, ettei vaikuta koiran reaktioihin. Muuta ei tarvitse tehdä kuin pitää hihnasta kiinni (tiukasti). Ja yrittää pysyä pystyssä koiran tempoessa.

Artun arvelin testissä toimivan kuten aikanaan LT:ssä. Oikeassa olin. Reagointi kaikissa osioissa oli melko voimakkaat, mutta palautui suht nopeasti ja tuli kuitenkin pian tutkimaan niin lautanukkea kuin kelkkaakin. Tosin kelkkaa ei juurikaan välittänyt (?) haistella, sen sijaan alkoi syödä vieressä ruohoa (sijaistoimintoko?). Tynnyriä säikähti ja tempaisi itsensä kauemmaksi, mutta kun käveltiin uudelleen maassa olevan tynnyrin ohi, ei enää kiinnittänyt siihen juurikaan huomiota.
Emilian mielipide Artusta sanoi samaa kuin LT:ssä (suluissa LT-pisteet); pehmeähkö (+1) koira jolla toimintakyky melko pieni (-1), hermorakenne heikohko (+1 hieman rauhaton). Ei siis mitään uutta eikä ihmeellistä.

Iivarin kanssa ei vastaavasta ollut kokemusta mutta jotenkin arkipäivän kokemusten pohjalta aavistelin sen toimivan aikalailla kuten Arttu. Tosin ihan niin voimakkaita reaktioita en ollut odottanut mitä se sitten näytti. Tynnyrin rämähtäessä yläilmoihin Iivari sinkosi rajusti poispäin, mahdollisimman kauas tynnyristä. Eikä ihan pian keljusta kokemuksesta palautunut. Käveltiin tynnyrin ohi kahdesti, silti vielä epäröi ja varoi, yritti päästä tien toiselle puolelle, kun tultiin kohdalle. Puiden väliin nostettavan lautaukon edessä otin tiukan otteen hihnasta ja mahdollisimman tukevan asennon muutenkin. Osasin aavistaa mitä tuleman pitää. Mutta kun ukko pämähti puiden väliin, tempaisi Iivari taaksepäin sellasella voimalla että tuntui että käsi irtoaa. Eikä siinä tukevasta asennostakaan ollut hyötyä, takapakkia piti ottaa että sain pidettyä itteni pystyssä.

Kelkkakoe jätettiin Iivarin osalta tekemättä, reaktiot kahdessa ensimmäisessä osiossa oli sen verran voimakkaat. Kuten Emilia sanoi, testillä ei ole tarkoitus koiraa turhaan paineistaa ja rasittaa. Hän oli jo tarpeeksi nähnyt Iivarin luonnetta; pehmeämpi kuin Artun, hermorakenne aikalailla samankaltainen. Perus-snautsereita molemmat, sanoi Emilia;)

Illan päätteeksi, kun lenkit oli lenkkeilty ja testit tehty, istuttiin Emilian kanssa juttelemaan lisää. Hän kertoi mitä havaintoja oli meitä illan aikana tarkkaillessaan tehnyt ja mitä mieltä tilanteestamme on ja ehdotti toimenpiteitä jatkoon.

Arttu on selkeästi ykköskoira. Ja vaikka kakara toisin luulee, niin Iivari on alempi ja siellä se tulee myös pitää.
Eipä noilla paljon ole korvia tai mielenkiintoa mun kielloille ja komennoille tai muillekaan tekemisille siinä vaiheessa kun on muuta ja mielenkiintoisempaa näköpiirissä. Auktoriteetti ja hallinta kateissa noissa tilanteissa. No eipä ole yllätys.
Artun remmiräyhäämisestä sanoi kuten olen itekkin ajatellu ettei ole aggressiivista eikä puolustavaa, vaan toisaalta epävarmuutta, toisaalta turhautumista siitä ettei pääse toisten koirien luo.

Miten tästä sitten jatketaan.
Alkuun meillä olisi viikon jääkausi, totaalinen koirien huomioimattomuus. (Mikä kyllä alkuun tuntui aika pahalta, mutta sitten kun itse asiaan pääsi, ei ollutkaan yhtään niin paha, paitsi välillä...) Sen jälkeen kolme koulutustuntia korjaamolla. Ensimmäinen koulutus viikon kuluttua jääkauden alotuksesta, siitä viikon kuluttua toinen ja kolmas sitten kahden viikon kuluttua toisesta tunnista. Eli kuukauden rupeama siis kaikkiaan.
Jääkausi olisi aloitettu heti, mutta kun tuosta muutaman viikon päästä oli Iivari lähdössä Ranskaan, niin ei olisi hyödyttänyt, kun koulutukseen kokonaisuudessaan se kuukausi tarvitaan. Heinäkuun oli Emilia lomalla, joten koulutus alotettaisiin vasta elokuun alussa, eli siis tämän viikon tiistaina kun tätä näin paljon jälkikäteen kirjottelen. Viikkoa aikaisemmin alkaisi jääkausi. Jolloin koiria ei siis lainkaan huomioida, ei hyvällä eikä pahalla, teki ne MITÄ tahansa. Ainoastaan ruokaa antaessa saa silittää ja kehua, samoin ulos lähdettäessä. Lenkkeilyä saa harrastaa, ja koira saa, ja sen pitää antaa haistella niin paljon kuin se haluaa.

Ihan jänskä kokemus kaikkinensa. Mielenkiintoista kuulla ulkopuolisen ja asiantuntevan ihmisen kommentteja paitsi koirista, niin omista tekemisistään, ja tekemättä jättämisistään. Mitään isoja yllätyksiä ei Emilian kommentit ollu, tiedossahan tuo kaikki aika hyvin oli.
Harmitti vaan että ei heti päästy korjauksen alkuun, sitä olisi heti halunnu ryhtyä tuumasta toimeen, mutta minkäs teet, odotettava oli elokuulle…

tiistai 2. elokuuta 2011

Ongelmia - meilläkö?

Helposti, aivan liian helposti, ihminen sokeutuu omiin jokapäiväisiin asioihin, niihin vaikeisiin ja hankaliinkin. Sitä ei vaan suostu ajattelemaan, saati hyväksymään tosiasiaa, että jossain kohtaa saattaisi olla Ongelma. Meillähän ei ole ongelmia, niitä on vain muilla. Selityksiä löytyy, aina ja kaikkeen. Eihän nämä, mutta … ja: kyllä se siitä … sitten kun … Ja sitä paitsi: nämähän on Snautsereita …
Vaan sitten sitä jonain päivänä tajuaa, että ”kyllä se siitä” ei yksinkertaisesti toimi. Ja ”sitten kun” on pelkkää haaveunta. On pakko nostaa kädet pystyyn ja myöntää ettei omat resurssit ehkä riitäkään asioiden ratkaisemiseksi parhain päin. Että meillä sittenkin saattaa olla ongelma. On tajuttava että enää ei selittelyt auta. Ei, vaikka sitä luulee monen kymmenen koirallisen vuoden jälkeen olevansa tällä saralla viisas, osaava ja kaikkitietävä, lähes ainakin.


Ja kaikkihan lähti siitä että …

Artulla ja Iivarilla on alusta lähtien sujunut yhteiselo yleisesti ottaen hyvin ja sovussa eikä mitään isompia riitoja ole ollu. Arttu on se rauhallisempi, rauhaa rakastava osapuoli joka ei kahnauksia hae eikä niitä aiheuta. Jos huomaa nuoremman yrittävän jollakin tapaa kukkoilla, ennemmin rauhoittaa ja väistää kuin vastaa haasteeseen. Nuori herra Iivari sen sijaan aika ajoin on koittanut nostaa asemiaan ja pomottaa vanhempaansa. Saattaa esim. kierrellä Artun edessä ja estää tätä kulkemasta tietystä kohtaa lattiaa, tai jää seisomaan keskelle parvekkeen oviaukkoa vähän kuin puolivahingossa, ettei toinen pääsisi siitä ohi. Pientä kiusantekoa siis. Tai kun rapsuttelen Iivaria, sen jälkeen kun ensin olen rapsutellut Arttua, se saattaa mennä Artun luo silmissään tiukka katse ja nostaa päätänsä vanhemman sään päälle ”MINÄÄkin sain rapsutuksia”. Yhteen aikaan Iippa pomotti ruoka-aikaan. Mutta se loppui siihen kun muutin ruokkimisjärjestystä niin että ensin syö Arttu ja sitten vasta Iivari. Aiemmin söivät yhtä aikaa, vaikka Arttu aina saikin ruokansa ensin. Tuolloin Iivarilla oli tapana oman ruokansa saatuaan ensin käydä haistelemassa mitä Artulla on kupissaan. Ei kuitenkaan yrittänyt mennä Arskan kupista syömään, kunhan kiusallaan siinä kierteli. Sittenkään ei aina alkanut heti omaansa syödä, vaan palloili ees ja taas. Ja kenen vika: MINUN! En osannut alusta alkaen tuon(kaan) suhteen olla tarpeeksi tiukka. Kuppi kun olisi pitänyt ottaa pois HETI jos ei alkanu muona maistumaan (selitys: kun tuo kakarana oli muutenkin huono syömään ja mahoton honkkeli niin minähän ajattelin että kunhan kuppinsa tyhjentää niin odotellaan, oli kommervenkit mitkä tahansa … taas yksi surkea selitys). Nykyisellä järjestelyllä Iivari kiltisti istuu omalla paikallaan omaa vuoroaan odottaen eikä yritäkään lähestyä Arttua sen syödessä. Ja kun Iivari syö, on Artulla oma paikkansa ikkunan edessä jossa patteriin nojailleen istuu ja antaa pikkuveikan nauttia ruokansa rauhassa. Ruokarauha se on oltava, jokaisella!

Suurimmaksi osaksi Iivarin osoittama kukkoilu on kuitenkin ollut aika lievää ja ehkä juuri sen vuoksi en ole kaikkeen tajunnut oitis puuttuakaan. Tilanne on yleensä mennyt hetken päästä ohi iteksiään tai viimeistään hieman kakaralle mörähtämällä jotta mitä höpöhöpöhommia noi nyt on. Ei ole kotona koskaan johtanut vakaviin yhteenottoihin, pari kertaa on tainnut lyhkäsesti karvat pöllähtää. Sitä paitsi nuo elkeet Iivarilla on keväästä vähentyny. Taisi keväinen juoksuaikapiikki tehdä oman osansa ja molemmilla jätkillä hormonit hyrräsi turhan vilkkaasti ja tuolloin kahden vuoden ikää lähestyvä junnu kokeili kohentaa asemiaan laumassa. Koko kesänä ei ole ollu näitä ongelmia. Tavallista rauhallista arkea elettäessä.

Ongelmia aiheuttaa meillä Iivarin paluut näyttelyreissuiltansa. Oli pojat erossa puolitoista viikkoa tai vain päivän, niin sopuisasti ei suju kohtaaminen eikä ilonpilkettä ole silmäkulmassa kaverin jälleennäkemisestä. Iivari se nuokin tilanteet aloittaa. Ja niin rauhaisa kuin Arttu onkin niin tottahan itteänsä puolustaa siinä vaiheessa kun toinen tulee niskavilloihin pörisemään ja puhaltelemaan. Tiedä sitten miten paljon tuossa on Iivarilta varsinaisesti kukkoilua, ennemminkin taitaa olla reissaajan väsymystä ja turhautumista. Ja ehkä reissun aikana vähän päässy pissikin nousemaan päähän kun on saanut olla huomion keskipisteenä. Niin on tilanne valmis. Rähinätuokio(t) kestää aikansa, ja vaatii yleensä useemman ojennuksen (Iivarin) ennen kuin on rauha jälleen maassa. Sitten kun päästään kotiin asti, on Iivarikin yleensä jo rauhottunut ja sitä ollaan taas ihan kavereita.

Keväällä parin tällasen pahemman räsähdyksen jälkeen tuli sitten se hetki jolloin oli paras nostaa kädet pystyyn. Jos ja kun ei omat avut riitä, on parempi pyytää apuja ammattilaiselta. Pelastaa mitä pelastettavissa on, hyvissä ajoin. Kun kuitenkin poikien välit on muuten hyvät, ja kuten sanottu, normaali elämä sujuu sopuisasti ilman riitelyjä. Ulkopuolinen ammattilainen osaisi katsoa tilanteen oikein, missä mättää, mitä pitää tehdä toisin, ketä pitää korjailla ja miten …

Kauan sitä ei tarvinnut pohtia. Hetsillään laitoin viestiä paikalliselle ongelmakoirakouluttajalle Emilia Rainetojalle. Pian sainkin Emilialta vastauksen josta jo osin selvisi mitä olisi luvassa: ” Koulutus riippuu aina koiran luonteesta ja tietysti myös ongelmakäyttäytymisen syistä, joten pidän tosiaan aina ensin ns. neuvolatunnin, jonka aikana kartoitan koiran luonnetta ja käyttäytymistä. Samalla kun tutustun teihin näen minkälainen suhde koiran ja omistajan välillä on ja mikä tärkeintä, mistä ongelmat johtuvat. Neuvolakäynnin pohjalta suunnittelen koulutuksen sisällön ja keston.”

Tuolloin elettiin toukokuun puolta, aika neuvolatunnille ja luonnetestiin saatiin vasta kesäkuun puolessa välissä. Ei siis olla alueen ainoita ongelmaisia. Nuo viikot tuntui pitkältä odottaa. Mutta silti oli helpottavaa tietää että homma oli saatu aluille. Jospa meillä sittenkin olisi vielä mahdollisuus, jospa meidän pientä rakasta laumaa ei tarvitsisikaan hajoittaa… Sitäkin kun tuli mietittyä, ja monet itkut itkettyä.

Niin vei snautserinpoikien tie koirakorjaamolle…


Pieni jälkikirjoitus:
Kun ohimennen olen maininnut että meillä eletään jääkautta ja luvannut päivittää aiempia tapahtumia ja kun nämä kaksi liittyy toisiinsa niin ryhdyinpä vihdoin tuumasta toimeen. Ettei jäisi jälleen vain pelkäksi hyväksi aikomukseksi ja tyhjäksi lupaukseksi. Muistanhan itsekin myöhemmin mitä ollaan tehty ja mitä tapahtunut kun on ’mustaa valkoisella’. Paitsi että olisi pitänyt kaikki aikanansa kirjottaa, olen varmasti jo nyt hyvästi ehtinyt unohtaa yhtä sun toista. Toisaalta omat ajatukset on ollut välillä aika myllerryksessä joten ei siinä olisi välttämättä mitään järkevää saanutkaan aikaiseksi. Ja jos joku tunnistaa meidän ongelmat omikseen, ja saa meidän korjauskertomuksesta edes jotain apua tai vinkkejä, niin hyvä:=)
Jatkoa seuraa…

IIVARISTA RANSKAN VOITTAJA!

Iloinen yllätys elokuun alkuun:
Lähes kuukausi Ranskan Voittajanäyttelyn jälkeen on varmistunut että Iivari on Ranskan Voittaja 2011!

Melkosta touhua ranskanmaalla. Alunperin titteli olisi sertin voittaneelle koiralle kuulunutkin, kai… tai näin ainakin silloin ainakin hetken luultiin. Paikan päällä oli ranskalaiset kuitenkin väittäny ettei näyttely olekaan voittajanäyttely (vaikka sitä oli sellaisena mainostettu), vaan normaali heidän kansallinen näyttely missä jaetaan sertejä, muttei mitään voittajatitteleitä. Nyt sitten on fransmannit nuo sanomisensa pyörtäny pahoittelujen kera ja myöntäneet että kyllä se titteli sertivoittajille sittenkin kuuluu. Mikä lie syynä moiseen eestaas vatvomiseen, mutta hällä väliä, meillä on kotona Iivari mallia FrW-11.

Ei ole ollu huono kesä; ensin tuli kesäkuussa muotovalion titteli kotomaasta ja nyt voittajatitteli Ranskasta. Valio- ja sertikakut on jo nautiskeltu, täytynee alkaa leipoa voittajan kakkua (= käydä leipomossa ostoksilla) ;)