perjantai 31. joulukuuta 2010

Yksi koiraruno

Minun elämäni koirat

Joka ei katso ohitseni poissaolevana,
omia asioitaan ajatellen,
vaan on läsnä tässä hetkessä,
on minua varten.
Joka ei vaihda minua nuorempaan,
kauniimpaan, henkevämpään.

Jota ei haittaa vähääkään,
jos olen liian lihava, laiha, pitkä, lyhyt
tai sairaudet ovat jättäneet minuun lähtemättömät jälkensä.
- Sinä olet sinä, sen palvovat silmät sanovat.

Jolle olen aurinko, kuu ja tähdet,
kertakaikkisen ylivertainen ja täydellinen,
maailman keskipiste.
Tämä ihailu tekee minusta ehkä paremman ihmisen.

Joka tulee lähelle,
sydämeen asti, kun kärsin.
- Sinä suret, minäkin suren.
Jonka silmät nauravat, kun nauran.
- Sinä olet onnellinen, minäkin olen.

Joka rakastaa tänään, eilen, huomenna,
aina uskollisesti, täydellisesti, ihanasti.
Joka antaa hyvinvointinsa, terveytensä,
henkensä minun käsiini.

Minun koirani.
Minun elämäni koirat.
(Anna-Liisa Suni)

tiistai 28. joulukuuta 2010

Naurattavat snautserit

Jostain joskus olen lukenut että snautserin omistajan on hyvä olla huumorintajuinen, ja että ”snautseri älykkäänä koirana huomaa pian heikot kohtasi”. Niin totta! Vaikka näiden jätkien ulkoilmassa ilmenevän korvattomuuden takia joskus vähän meinaakin äitee kilahdella ja sen hermot paukahdella, niin kyllä nuo vielä useemmin saa huumorin pintaan ja hymyn huulille. Tarkoituksella tai ei, se jäänee arvoitukseksi:)
Kuten eilen.

Tapaus 1.
Artun täytyy ehdottomasti saada vielä sanansa sanoa ohi menneelle huskylle. Kiepsauttaa itsensä peräpeili menosuuntaan (meidän) samalla kun etu- ja kait vähän takatassuillakin paukuttaa äiteen reisiä ja selkää. Uhkaa pikkuhiljaa äiteen piuhat poksahdella. Nappasen pojan tolpilleen ja tokaisen: Pitääkös meidän tästä hommasta taas ISTUa hankeen keskustelemaan… Mitä tekee snautseri, ennakoinnin mestari? Ennen kuin pääsen lauseen loppuun, istahtaa herra jo hangelle, äiteen sanomisen ennakoiden. Siinähän tuo todellakin istuu, peppu tienvieren korkealla hangella, kaikki neljä tassua sirosti auratulla tiellä. Katsoo otsatukkansa alta äiteetä ”joojoo äitee, tässähän mä jo istun”. Osaa olla niin liikuttavan viattoman ja huvittavan näköinen että meinaa tiukat torumiset hyytyä hymyn alle.

Tapaus 2.
Iivarin kuonoon osuu sellainen tuoksu että sen luo pitää päästä tuhattajasataa pää viidentenä tassuna, vähempi ei yksinkertaisesti riitä. Äitee aikansa topputtelee, ja kas, ”eiiii-vedä” näyttääkin junnulle menevän perille, aina muutaman metrin ajaksi kerrallaan. Sama toistuu X kertaa. OK, hoksaa viimein nuoriparta, tuoksulle ei siis pääse rynnimällä. Ottaa käyttöön kikkakakkosen. Seisoo vierellä, katsoo kiltisti ja tottelevaisena äiteetä. "Mennään" kuultuaan, lähtee siitä sitten muina miehinä hyyyviiin hiiitaaasti kohti tuoksuvaa lumivallia. Äiteehän ei lainkaan osaa tajuta jos hän ensin hiipii ja sitten kiihdyttää vauhtia, ihan vain vaivihkaa. Mikä tässä hymyilemään saa, on pojan asento – pää kyyryssä, hartiat kyyryssä hiippailee saalistavan pantterin lailla, reidet leviällä kuin lännen sankarilla, valmiina ottamaan sen viimeisen loikan sen ah niin ihanan tuoksun luo. Ja taas uhkaa äiteen komennolta pohja tippua kun alkaa suupielissä hymy kutkuttamaan.

Koita näiden kanssa nyt sitten nauravana olla vakuuttava. Mutta niinhän se on että koiran kanssa pitää olla Hauskaa!
Tämä vastapainona taannoiselle kirjoitukselle kahjoista koiristani; ei ne ihan aina ihan kahjoja ole:=)

keskiviikko 22. joulukuuta 2010

Me käymme Joulun viettohon...

... ja näiden runojen myötä toivotamme blogimme tutuille ja tuntemattomille lukijoille lämpöistä Joulumieltä!

Koira
Kun koirani katsoo minua, alan epäillä että Jumala
sittenkin on olemassa ja luonut koiran ja vain hänet
ja tehnyt sen huolellisesti, puhaltanut hänen
sieraimiinsa elämän hengen, ja että kaikki muu mikä on,
on syntynyt siinä ohessa, vahingossa ja sattumalta,
heidän peuhatessaan.
(Eeva Kilpi 1982)


Uppo-Nallen jouluruno:

Kuusen alla on kummaa puhinaa,
karvaisen kuonon jouluista tuhinaa,
heilahtaa kuusen katveessa tassu,
kurahtaa vihreän varjossa massu,
joulukarhu on asialla
oksien peitossa kuusen alla.

Karhulla mielessään jouluiset ilot,
pukki ja lahjat ja omenakilot.
Siksipä heilahtaa karvainen tassu,
siksipä kurisee massu,
että on tarpeen hetkinen vartoa,
odottaa, paastota, punoa vartoa.

Jälkeen koulun on odotus joulun
kaikkein kauneinta maailmassa.
Karhun mielessä joulu väikkyy,
kynttilän valo silmissä läikkyy.
Mieli on auvoinen, mieli on avoin,
viettääkseen joulua jouluisin tavoin.

Kohti valoa; jonkin sortin joulunalusjorinaa

Olipas taasen mahtava lenkkikeli, vajaat 15 astetta pakkasta, ei tuule, lumi narskuu tossujen alla, kuu paistaa... Ihan harmittaa välillä illalla kun ei pitkän päivän jälkeen oikeen aina jaksa niin pitkään kulkea kuin mieli tekisi. Kotiin tultua sitä sitte miettii, että olisi sittenkin vielä vähän voinu talsia...

Tänään on sitten talvipäivänseisaus, tästä se päivä alkaa pikku hiljaa pidentyä ja vuoden pimein kausi on pian ohi. Tosin nyt kun lumi peittää tienoon, ei pimeyttä ole huomannutkaan. Synkempäähän tuo on loka-marraskuussa kun ei ole lunta ja vettä lotisee taivaan täydeltä. Ja onhan sitä monena vuonna joulu- ja vielä tammikuussakin vettä satanut. En myönnä olevani kateellinen ihminen, mutta sen tunnustan että joskus olen tuntenut pienehköä (?) kateutta Lapin asukkaita kohtaan; saavat nauttia pohjoisen kunnollisista talvista lumineen ja pakkasineen. Nyt ei tarvitse olla kade! Kestäisi vain talvi tällaisena kevään tuloon saakka.

Koiraihmisen toivekelejä muutenkin nämä pakkaset. Kuratassujen putsaus on muisto vain, eikä imurissa rapa rapise. Paitsi ettei tässä ole tullut imuria kulutettua muutenkaan. Viikonloppuna oli tarkoitus tehdä ”joulu”siivous. Joojoo, minut paremmin tuntevat saavat nyt hörähtää nauruun, ai että tuoko tekisi JOULUsiivouksen… Ja tekemättähän se jäi. Joskos sitä ehtisi huomisiltana pikasesti pahimmat pölypallerot pois huitasemaan. Eikös se sillon käy joulusiivouksesta, viimeinen siivous ennen joulua? Tai jos ei ehdi (=saa aikaiseksi), se jää tekemäti. Pyhien tunnelma ei siitä pilalle mene.

Joulua kun ei meillä hössötetä. Kauppa-asiat hoidan pääosin muutenkin ruokatunnilla, samalla tullu hoidettua pyhien tarjoomukset. Ei tarvia illan vähäisiä tunteja hukata stressaantuneiden ihmisten tönittävänä kassajonossa. En muutenkaan kaupallisuuden päälle perusta niin miksi joulunakaan vaivautua aikaansa (ja hermojansa!) sinne kuluttamaan. En suostu joulun takia myöskään nurkkia nuohoomalla vapaitani hukkaamaan. Onneksi ei ole pakko. Jostain ihan muualta tulee Joulun mieli. Sitäpaitsi, hangessa rämpiminen snautsereiden perässä on koko porukan mielenterveydelle kosolti hyödyllisempää kuin pölyrätti kädessä kotona koheltaminen.

Kun tätä lumista kautta on jatkunut jo näinkin kauan, välillä tulee mieleen että mitäs kivaa sitä pojille sitte lenkillä keksii kun ei enää ole lunta (kun turha kai toivoa että tämä olisi ikuinen olotila). Iivari ei hankihyppelyihin kyllästy. Muuta houkutinta ei tarvita kuin vähän lumen pölläyttelyä, ja pikkuhäiskä innoissaan ryntää hakemaan ympärillään pöllyävää lunta valtavilla loikilla ja pompuilla, välillä tunkien päänsä hankeen niin syvälle kuin mahdollista. Arttu taitaa olla vähän tosikko. Se ei paljon Iivarin riemuihin yhdy, seisoksii vaan tärkeän näköisenä ympärilleen tähyillen. Tai ehkä syynä on se että usein ollaan ladun läheisyydessä ja Arskan mielestä hiihtäjien bongaaminen on paljon tähdellisempää kuin lihaskunnon kohotus hangessa.

Eilen haettiin sitruunapanta vuokralle. Sitä käyttää nyt alkuun Iivari, se kun enempi reagoi talon ääniin. Ja saa siinä sitten provosoitua vanhempaansa hommaan mukaan. Tuli nimittäin noottia että naapureita häiritsee haukunta, joten ongelmaan on saatava ratkaisu. Paitsi että, en ole ihan ollut perillä että on ongelmaa, enää, kun ei kukaan ole tullut suoraan sanomaan... Mutta naapurisovun säilyttämiseksi kokeillaan miten sitruunasuihkaukset vaikuttaa, alku ainakin tuntuu lupaavalta. Aiheesta lisää myöhemmin kokemuksen myötä.

Ihanat tuoksut ulkona on pistäny meitin nuoren hormonihurtan pään sekaisin eikä meinaa taas ruoka maistua. Muonitusaikaan Iippa ei välttämättä tule edes keittiöön, kyttäilee vaan eteisen perukoilta että kannattaakohan, tokko siellä mitään extraa… Laiskasti sitten käy nuuhkasemassa ja parit nappulat kupin ympäristöön heittelemässä, samalla nenällään tarkistaa etteihän sillä Artullakaan mitään kummosempaa tarjolla ole, ja poistuu. Näin on käyny aikaisemminkin joten tuttu juttu sinänsä. Tosin sen jälkeen kun syksyllä vaihdoin Eaglen ruokaan, on kuppi tyhjentyny ilman että kuono kupista nousi. Nyt harrastaa enimmäkseen kerta/päivä ruokailua. En ole edes täysiä annoksia laittanu, mitä turhia kun tietää ettei se syö kaikkea kuiteskaan. Kropan puolesta ei olis tarvis nirsoilla, mutta eiköhän tuo pahimman hormoniheilauksen jälkeen taas palaa ruotuun siltäkin osin.

Artulla ei ruokahalun kanssa ongelmia ole, se on siinäkin suhteessa aina valmiina –tyyppiä. Tuskin saa kupin eteensä, niin se on jo tyhjä. Olenkin alkanu antaa sille taas ruoan turvotettuna kun tuntui että vatsassaan kipristeli kun hotkasi isot nappulat lähes kertaheitolla ja pureksimatta kitaansa. Tämäkin on Iivarin vaikutusta, aikaan ennen Iippaa Arttu oli erittäin rauhallinen ruoan suhteen ja söi lähes nautiskellen. Nyt ei ehdi katsoa mitä kupissa on, kiire vain on kova saada vatsan täytettä.

Tai ehkä Iippa paastoaakin että jaksaa Jouluna herkutella ja nautiskella, kaverit on kai kertonut että silloin saa yölläkin syödä… Saas nähä mitä se joulupukki poikain kippoihin tuo:=)

sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Sydäntalven aikaan

... lunta tulvillaan on raikas talvisää ... liinakkomme kiitää ...Mikäpä laulu se paremmin sopisikaan tähän upeaan talveen. Lunta toden totta alkaa tienoo olla tulvillaan ja viikonlopun aikana on kirpakka poskia nipistelevä viima lisännyt talvisään raikkautta. Vaikkei pakkasta ole kuin kymmenisen astetta, nostaa navakka tuuli pakkaslukemia jonkin verran.

Meidän snautseriliinakko puolestaan on kiitänyt taas ympäristöä pitkin ja poikin. Nyt paljon nautinnollisemmin kuin pari päivää sitten. Muistin nimittäin eilissä aamuna, sen jälkeen kun Iivari oli aamuvarhaisen pikapissalenkin jyrännyt höyryveturin tapaan, että mullahan on Artulle joskus muinoin hankitut vedonestoveljaat. Joten ei kun valjaat juniorille päälle kun lähettiin uudemman kerran ulos, ja voi että oli mukavaa ja rentoa menoa! Ulkoilusta pystyy taas nauttimaan ja rentoutumaan talvimaisemia ihaillessa.
Eilen päivällä oltiin jäällä, ensimmäistä kertaa tänä talvena. Cittarin tienoon ja keskustan ruuhkista päätellen koko muu kaupunki hikoili jouluostoksilla, ja me saatiin nauttia tyystin ruuhkattomasta jäätiestä. Kirjaimellisesti jäätie se olikin. Toistaiseksi sinne on latujen lisäksi aurattu vain väylä luistelijoille jota jalan kulkevatkin nyt käyttää. Ja kun mulla oli vaan lyhytvartiset kengät luikasteltiin sitä pitkin menemään. Keskellä olisi ollut ihana hanki viipottaa, mutta jo viima kävi naamaan niin vilusesti etten halunnut kenkiä täyteen lunta enää oloa lisää vilustuttamaan. Mutta aivan mahtavaa oli, ja mikä rauha kun ei yhden yhtä ihmistä ollut lähistöllä! Poikien päitä sekoittavia tyttötuoksujakaan siellä ei ollut joten snautseritkin enempi malttoi keskittyä ihan vaan liikunnan ja ulkoilun iloon eivätkä kouhkanneet hajujen perässä:=)
Iivarin hankihyppely alkaa olla hieman turhan extremeä. Kierrettiin äsken lenkkiä Haarajoen kautta. Moottoritien ja oikoradan ylittävää siltaa reunustaa aita, ja aidan korkuinen lumivalli. Kun tultiin Haarajoen suunnasta nuoriherra iloisena pompotteli menemään ja yks kaks yllättäen moottoritien kohdalla hyppäsi yhdellä loikalla tuon aidanviereisen lumivallin päälle. Äiteeltä pääsi pelästynyt älähdys ja sydän jätti jokusen lyönnin väliin kun nyppäsin remmistä herran maankamaralle. Lumivallilta on siis suora pudotus moottoritielle. Mitä olisi tapahtunut jos vauhtia olisi ollut hypyssä hiukkasen enemmän...? En edes uskalla ajatella. Kylmät väreet menee pitkin selkäpiitä. Mahoton vauhtiveikko sai kyllä sitten pienen matkan päässä möyriä ja pomppia selkään asti ulottuvassa lumessa. Arttu on välillä olevinaan hieno herra joka ei moiseen kakaramaisuuteen alennu, vierestä tyytyi katsomaan junnun peuhaamista. Ja piti sitten vähän mennä niskasta kurmuuttamaankin ja ruotuun laittamaan.Oltiin ulkona juuri 'sinisen hetken' aikaan, samoin eilen jäälenkillä. Käveltiin läpi omakotitaloalueen joka oli kuin suoraan joulupostikortista; lumipeitteiset talot joiden ikkunoista loistaa jouluvalot ja pihoja valaisee pihalyhdyt. Kyllä voi talvimaailma olla kaunis hämärän muuttuessa pimeydeksi, kun valkoinen maa hohtaa ja satava lumi lisää oman loisteensa maisemaan.

torstai 16. joulukuuta 2010

Jääkukkia

Sään lauhtuessa on ilmojen haltija kirjaillut parvekelasit täyteen upeita jääkukkia, ja kuin hienon pitsiverhon takaa katsomme nyt talvista maisemaa.

Kahjot koheltajat

Koirien kanssa ulkoiluko rentouttavaa? Yleensä kyllä, vaan ei aina. Ei ainakaan tällä hetkellä näiden kahden ympäriinsä koheltavan snautserinpojan kanssa. Näillä ei järki toimi eikä korvat, ainoastaan nenä. Kouhkaamista, sinkoilua ja suhaamista sinne, tänne, tuonne, oikeaan, vasempaan, eteen ja taakse. Yritä siinä nyt sitten olla cesarmillanmaiseen tapaan ’calm’ ja rentoutua. Ei oikein onnistu vaikka kuinka hokisi jotain ’relax’ mantraa mielessään. Välillä meinaa huumori ja pitkä pinna loppua:(

Kun tossa joku aika sitten alettiin jälleen ottaa hieman kurinpalautusta lenkkikäytökseen, ehdin jo parina iltana iloita, että noillahan on sittenkin ihan toimintakykyiset korvat ja pääkopassakin tuntuisi jotain järkevää tapahtuvan – koirat reagoi kun niille jotakin sanoo! Liian aikaisin iloitsin. Nyt on taas lähitienoon tyttösillä näköjään talven juoksubuumi menossa eikä mikään järkipuhe, tai puhe yleensä, tavoita muulle maailmalle (poislukien vastaantulevat koiruudet) kuuroutuneita ja sokeutuneita snautsereita.

Eilen kesti jokusen tovin että päästiin edes kotiovesta ulos, alkoi eteisessä nimittäin melkonen vinkukonsertti ja edestakainen sähellys mun keräillessä ulkovaatteita päälleni. Rapustakin piti palata sisälle rauhottumaan kun duo teki täysrynnäkön hirveällä älämölöllä höystettynä sillä silmänräpäyksellä kun ovea raotin. Oli tainnu naapurin juoksuset tytöt mennä ulos just ennen meitä.

Oli lenkki miten pitkä tai lyhyt tahansa, ei Iivari paljon maisemia ehdi ihailla. Juniorin kaikki aika menee tasan hajuviestien lukemisessa. Artulla taitaa hormonikapselin vaikutus hiipua, se kun samoin vouhkaa kuin nuorempansakin, ehtii tosin välillä hieman ympärilleen katsella. Kultaako aika muistot, mutta mun muistini mukaan se ei nuorempanakaan noin kamalasti hinkunut juoksutuoksujen perään? Vai onkohan sillä varhainen viidenkympin villitys, 5,5 vuoden iässä...?

Mistäköhän muuten johtuu että välillä niiden hajujen perässä mennään tuhatta ja sataa kuono maata viistäen, ja sitten jotakin toista hajua pitää ensin jäädä tutkailemaan ja sitten hipihiippailuvauhtia hipsutellaan eteenpäin? Kertooko se jotain hajunaiheuttajan omasta vauhdista vai onko toiset tuoksut vaikeampiselkoisia kuin toiset, vierasta kieltä kenties?

Voisikohan joku kehittää jonkun sortin tuoksunestotulpan poikakoirien nenään?? Kysyntää varmaan lötyisi… Tänne saisi pistää tulemaan pikana pari.

Mutta, pojat on poikia. Ja suurimman osan aikaa ihania sellaisia:=)

sunnuntai 12. joulukuuta 2010

Pari kuvaa viikonlopulta

Arttu takilla ja ilman. Ladun varrella ja metsässä.
Asento sen kertoo milloin ladulla tapahtuu.

Voittaja 2010

Tämän päivän saldo: NUO ERI1 PU4 varasert!
Iivari päätti siis ensimmäisen näyttelyvuotensa messarin Voittaja 2010 -näyttelyssä hienosti eilisen tapaan voittamalla luokkansa ja sijoittumalla 23 mustan snautserin joukossa urosten neloseksi:=) Tänään tuli myös varaserti. Tuomarina Damir Skok Kroatiasta.

Arvostelu:
"Good size and type, should have longer neck, bit straight in hind quarters. Should have harsher hair. Balanced, moves well."

Näihin tuloksiin on hyvä päättää tämä kausi, ensi vuonna jatketaan!

lauantai 11. joulukuuta 2010

Helsinki Winner 2010

Iivarille messarin tämän päivän näyttelyssä nuortenluokan voitto ja sijoittuminen urosten neloseksi eli NUO ERI1 PU4 :=)
Rob Douma Alankomaista tuomaroi. Mustia snautsereita kehässä 23.

Arvostelu:
"1,5 years male of correct size, square build, masculine head. Correct length, parallel line, dark eyes. Scissor bite, correct ears. Good neck, good winkler, slightly sloping (?) topline. Good croup. Well adhered (?) in front and rear. Good bone and catfeet. Middleharsh coat. Moves very easily. Lovely temperament. Well presented."

Aikaisen aamun askareita

Iivarilla on tänä viikonloppuna edessään vuoden viimeiset näyttelykoitokset. Tänään Helsinki Winner 2010 ja Voittaja 2010 huomenna, messarissa molemmat. Nea oli tulossa poikaa hakemaan vaille seitsemän joten kello oli herättämässä 05.15.

Paljon ehtii kun aikaisin herää. Kellon nyt näyttäessä vähän jälkeen puolen kahdeksan on ruokittu Iivari, ruokittu äitee (kahdesti), käytetty nausterit reilun puolen tunnin lenkillä, jätetty Iivari Nean hoiviin, ruokittu Arttu, laitettu paikat järjestykseen (mikä homma enimmäkseen tarkoittaa Iipan ympäriämpäri levittämien lelujen siirtämistä niille kuuluvaan nurkkaan), pistetty ensimmäinen koneellinen pyykkiä koneeseen peseytymään, pesty kylppäri osin (loput jahka pesukone lopettaa omat hommansa), juotettu äiteelle monta mukillista kahvia... On se onni että on lunta maassa eikä rapa roisku. Muutoin tähän rupeamaan olisi vielä pitänyt lisätä näyttelyhurtan pesu, ja sehän olisi tiennyt vieläkin aikaisempaa herätystä...

Arttu-aamu-uninen jatkaa patjallaan mielestään liian aikaisin keskeytettyjä uniansa ja äiteellä on nyt sitten "omaa" aikaa. Ihanan pitkä ja rauhaisa päivä tiedossa, tässähän ehtii vielä vaikka mitä! Pysyisi vaan tämä työvire päällä, mutta ainakin on ollut ahkera alku päivälle ja jahka aamu tästä valkenee, lähdemme ihailemaan talvista maisemaa.Olen viime aikoina huomannut että sitä jästipäisinkin välillä joutuu pyörtämään mielipiteitään ja periaatteitaan (ja onkos tuo nyt niin paha asia?). Esim.: olen aina ollut vakaasti sitä mieltä että en missään nimessä halua parvekelaseja, eihän niistä ole kuin haittaa (= lisää lasista pesupintaa). Nyt kun ne remontin myötä tuohon tuli, kun ei kieltäytyäkään saanut, olen todennut ne tosi käytännöllisiksi, melkein jopa pidän niistä, mutta vain melkein. Ei tule vedet eikä lumet parvekkeen lattialle eikä myrskykään riepota siellä ollessa niin kuin lasittomalla partsilla. Vaikka juu, onhan niissä sitten se pesemisen vaiva. Mutta onneksi nyt on niin pimeetä ettei näy vaikkei ne ihan kirkkaat olekaan, syksyllä pestyt. Tuplasti itse asiassa. Pesin ne remontin jälkeen itse kun en tiennyt että ne tullaan pesemään talon puolestakin. Tosin, sitä pesua en oikein huomannut, liekö syynä pimeys vai likaiset rillit vai mikä lie...

No, toinen juttu missä olen tällä viikolla pyörtänyt sanani on snautserin vaatetus. Kunnon turkilla varustettu snautserihan ei toppatakkeja tarvitse, paitsi tietty jos joutuu pitempään autossa kylmällä ilmalla istumaan. Vaan kuinkas kävikään. Nea trimmasi Artun torstaina, samalla kun teki Iivarille näyttelytrimmin. Milloinkahan Arttu on nypitty kunnolla viimeksi, en muista, mutta siitä on aikaa, kun aiemmin syksyllä ei vielä karva irronnut kunnolla. Nytpä nypittiin, voi sitä karvakasan määrää mikä tuosta lähti! Herra on nyt siis aika klani (mutta ei kyllä ihan noin kamalan värinen kuin kuvassa, salama hiukkasen haalistaa). Niin klani että äiteetä paleltaa poikansa puolesta, lähes pelkkää pohjavillaa, kaula, rintamus ja reidet paljaina eikä mahassakaan paljon lämmittävää villaa ole. Joten Arska on saanut lenkkeillä vaatetettuna. Illalla kulki polleana pomppaduur-takissansa. Niin, siis takkihan on oikeasti Burberry, mutta kun en koskaan muista tuota burberriä niin mulle se on pomppaduur. Ja mistähän muuten sekin nimi on päähän pälkähtäny, en tiedä, eihän sellaista takkia kait olekaan hohhoijjaa... Nyt aamusella laitettiin Hurtan lentäjänkauluksella varustettu toppis ettei kävis vilu käpälään. Arttu vaikutti tyytyväiseltä eikä toppis menoa ja pupubongailua haitannut. Ja äiteellä hyvä mieli kun ei tarvinnut huolehtia mahdollisesta palelemisesta.
Torstai-ilta oli aika haipakkaa. Töistä tultua koirien nopea lenkitys, sitten Nealle trimmattavaksi. Hyvä että päästiin perille. Jäin nimittäin taas siihen viimeiseen jyrkkään mäkeen sutimaan, ei ollut ensimmäinen kerta, hmph. Oltiin jo melkein mäen päällä jippii mutta siihenhän se matkanteko tyssäsikin, sohjoon sutimaan piru vie. Eikä etiäpäin päästy. Olin jo soittamassa Nealle, jälleen kerran, apujoukkoja auttamaan meitä pulasta, kun sitten jollain konstilla sain auton ryömimään hiukkasen etiäpäin ja parempaa pitoa renkaiden alle ja liikkeelle päästiin, tuskan hiki otsassa. Reilut parisen tuntiahan siinä poikia trimmatessa meni, Artun karvapehko se työläämpi tapaus, ja kotona oltiin puoli kymmenen huitteilla kun vielä pieni lenkki heitettiin. Sitten ruokailu ja Iivarin kylvetys. Pesussa sinänsä ei iso homma ole, Iippa onneksi ihan itse tulee suihkuun eikä sen sinne houkuttelemiseksi sen enempiä tarvita.
Mutta sitten se kuivaus, ettei tulisi pörröturkkia, sehän se on se vaikein osuus, mulle ainakin! Jokunen hetki siinä kului föönatessa ja harjatessa, äitee jo pitkän päivän uuvuttamana puoliunessa. Ihan hyvä siitä lopulta saatiin, ei ehkä paras mahdollinen kun jokunen karvatupsu ei suostunut tottelemaan ja itsepäisesti (onhan se snautserin turkki) vääntyi taivutteluista huolimatta väärään suuntaan: ylös. No, ainakin on puhdas ja kiiltävä, ja väri upea syvän musta:)

Aluksi puhuttiin Nean kanssa että Iivari menee Nealle yöksi kun kuiteskin tänään messarissa menee myöhään ja aamusta taas aikaiseen sinne lähtevät. Mutta Nealla on kotonaan nyt muitakin vieraita uroksia niin todettiin tossa että taitaa sittenkin olla Iipan mukavampi tulla kotio nukkumaan rankan päivän päätteeksi. Eivät ne pojat siellä ihan kavereita keskenään ole niin voi turhaan stressata. Ja huomenna taas pitkä päivä edessä. Meillä näinollen siis aikainen herätys jälleen huomenissa jotta saadaan Iivari Nean kyytiin. Vaan mitäpäs sitä ei koiransa eteen tekisi=:)

Tätä kirjoittaessa on tovi vierähtänyt, kone jo linkoamassa ja päiväkin alkaa pikkuhiljaa valjeta. Saiskohan tässä pyykin kuivumaan ripustamisen jälkeen talon tällä hetkellä ainokaisen koiran herätettyä lenkkikaveriksi. Herra vetelee sikeitä edelleen kun ei ole pikkuveikka häiritsemässä ja korvia nuolemassa. Pakkasta on kymmenisen astetta, taivas on harmaa ja pakkaslunta leijuu hiljakseen maahan muttei tuule, illalla olikin muuten melkosen vilee viima. Eli tuntuisi jälleen olevan täydellinen ulkoiluilma - ihanaa! Siispä reipasta lauantaita itse kullekin!

Näyttelytuloksia odotellessa...

maanantai 6. joulukuuta 2010

Lumikenttien kutsu

Kuten uumoilin, oli lenkkeily aikamoista tarpomista. Paikoin oli tiet aurattu, mutta lunta jo sen jälkeen tullut niin paljon ettei voi puhua auratulla tiellä kulkemisesta. Näin paljon meillä on lunta nyt:Kovasti hommia sai jätkätkin tassuillaan tehdä etiäpäin päästäkseen, ja siihen kun lisätään vielä hangessa hyppelyt niin tunnin lenkki näyttäs vieneen pahimmat energiat.

Kotia tultua pistettiin juurespata uuniin, kokkikolmoset tietysti assistentteina. Porkkanaa saivat palkaksi. Tosin Iivari ei paljon porkkanan päälle ymmärrä, ottaa kyllä palasen ja vähän sitä nakerteleekin, matolle. Mutta ottaa täytyy jos annetaan ja niinpä Iivari katsoi parhaaksi panna maate, porkkananpala leuan alla. Kaverille ei anneta:) Nyt ruokaa odotellessa vielä lyhyt katsaus kuvineen viikonlopulta. Joka taas, vaikka päivän normaalia pitempi olikin, tuntuu jonnekin hujahtaneen ihan yks kaks yllättäen.

Eilisellä Haarajoen lenkillä aamuauringon kajo valaisi tienoota upeasti. Iivari pysähtyi tarkkailemaan moottoritien hiljaista liikennettä.
Välillä intouduttiin puutöitä harrastamaan.Lauantaina UKUn pikkujouluihin oli hieno talvinen keli houkutellut koiruuksia runsain määrin. Nautiskeltiin kinkkupiirakkaa ja pipareita kera glögin ja seurusteltiin. Iivarin mieleen pippaloista taisi parhaiten jäädä Sarin 7 kk ikäinen käppänäneito Nala, jota herra kovasti koitti liehitellä.
Pojat juhlatamaneisiinsa sonnustautuneina
Iivari Nalaa liehittelemässä
Hyvin onnistui lumileikit toppavaatteet päälläkin
Lahjat avattiin heti kotiin tultua. Miten olivatkaan lahjojen antajat arvanneet mistä nämä snautserit pitää ja paljon tuli taas nameja ja raksuja:) Poikien mielestä vaan oli ihan epistä ettei kaikkea saanut heti herkutella vaan äitee tylsänä pisti maistiaisten jälkeen herkut hyllylle.Nyt näyttäis lumen tulo ainakin enimmäkseen lakanneen joten eiköhän tässä tassut pistetä kohta taas kohti lenkkipolkuja, ja täytyisi kai käydä autokin kaivamassa lumikinoksen alta esiin. Mutta ensin syömään.

On hanget korkeat nietokset...

Eipä näköjään tullut eilen säätiedotuksia tsekattua, hämmästys oli nimittäin suuri kun Itsenäisyyspäivään herättiin ja luntahan tupruttaa oikein sankasti (tai ei kai tuo nyt niin suuri hämmästys pitäisi olla kun joulukuuta elellään...). Kivahan se on, vaikka olishan tota aika riittävästi maassa jo ennestäänkin. Koko yön on näköjään tuprutellut, nilkkoja myöten tuli aamupissalla kahlattua auraamattomilla teillä. Aura-autojen äänet kuuluu kaupungista, eivät taida tänne meidän suunnalle heti kohta ehtiä joten melkoista hangessa tarpomista on tiedossa isommalla lenkillä. Asteita on alle viiden, mikä taasen tietää sitä että lumi oivasti tarttuu partojen karvoihin. Eli karvaisten lumipallojen kanssa tullaan kotio:)

Olin ajatellut lähteä rantaan aamulenkille, mutta taidetaan jättää se retki päivemmäksi, en noinkaan lyhyttä matkaa viitsi tuolla pöperössä ajaa. Odotellaan että tiet on edes jotenkin aurattu, joten mennäänpä nyt sitten tähän lähimaastoon ja päivemmällä rantsuun katsastamaan jäätilanne.Pojat tossa kuluttaa aikaansa partsilla naapuruston ohikulkeville haukuille meuhkaten, ja Iivari on ties montako kertaa jo kuskaillut äiteen partsitossuja sinne tänne, vaikka hyvin pitäisi tietää että ne ei ole leikkeihin tarkoitettu, kun on veijarilla omatkin tossunreuhkat mitä kuljettaa ja järsiä. Lievää aamuenergiaa havaittavissa... Siispä täytyy tästä alkaa sonnustautua lumivarustuksiin ja myöhemmin laitella lisää kuvia partojen pitkästä viikonlopusta. Hyvää & talvista Itsenäisyyspäivää!

perjantai 3. joulukuuta 2010

Iivari the Jäämies 1,5 v ja aikuistumista (?)

Vuodet vierii ja lapset kasvaa, Iivari tänään 1,5 v. Kohti aikuisikää rientämässä, jos nyt snautserin ylipäätään voi koskaan sanoa aikuistuvan…

Tietynlaista rauhoittumista on juniorissa kyllä ollut havaittavissa, vaikkei jossain vaiheessa olisikaan uskonut. Raskaamman luokan formuloinnit on tätä nykyä pojilla ihan minimissä, suihkun jälkeinen kuivatus tehdään formuloiden, muutoin eivät vauhtileikkejä sisällä juurikaan harrasta. Enempi tyytyvät toistensa nutuuttamiseen. Joka nutuuttaminen tapahtuu siten että pojat makaavat kyljellään kuonot vastakkain, huitovat toinen toistaan etutassuillaan ja kirputtavat toisiaan parrasta, kaulasta, poskista ja korvista. Ja tähän liittyy tietysti snautserimainen ölinä ja mölinä. Kun Arttu aikansa on pikkuveikkaa korvanjuuresta hampaillaan nutuuttanut päästellen valikoiman mitä oudoimpia äännähdyksiä wäywäyvouvouuväyyymumummumäm:stä alkaen, kirpoaa Iivarilta syvä ulvonta. Ei voi olla huvittavampaa näkyä kuin snautserinpoika joka lattialla selällään maaten ketarat yläilmoihin oikosenaan kuono kohti taivaita ulvoo:=) Aikansa kun ulvoo, alkaa Arttukin hiljaisena ihmetellä että mikä tuolle tuli ja päätään käännellen kuuntelee pikkuveikan susimaista ulinaa. Olen tällaisen kohtauksen joskus puhelimen videolle nauhottanut, en vain vielä osaa sitä purkaa mihkään näytille, taitaa tarvittava johto puuttua...

Iivari on meidän the jäämies. On pakkasta miten paljon vaan, juniori napsii tieltä suuhunsa jää- ja lumipalloja niitä sitten matkan jatkuessa autuaasti rouskutellen:=) Samoin kun tullaan kotiin ja äitee alottaa lumien putsaamisen Artun tassuista, ehtii Iivari sillä välin putsata omat tassunsa lähes kokonaan, ja kun äitee on saanut Iipankin tassut pyyhittyä, alkaa maton puhtaanapito johon myös Arttu innolla osallistuu. Pikaseen syövät kaikki lumipaakut niin ettei matolle jää juurikaan mitään sulamaan. Myös partsilla vahtivuoroa suorittaessaan Iivari ajan kulukseen syö, imee ja rouskuttaa kaiteelle kerääntyneen lumen ja jään. Eikä näytä poikaa koskaan paleltavan:)
Pitkin syksyä on Iivarilla ollut menossa mörkökausi ja milloin millekin hämylle hommalle pitää pikkasen pöristä. Nyt lumen peittäessä tienoon näitä hämärähommia on tietty vielä enempi, missä milloinkin, ja yhtäkkiä saattaa jätkä alkaa kumean haukuntansa tasajalkaa pomppien karvojen noustessa niin pystyyn kuin mahdollista. Siinä äiteekin välillä säikähtää että häh, mitä, kuka, missä. Kunnes tajuaa että jaahas juu, onpas siinä toosi oudon näköinen kuusi, roskis tai postilaatikko joiden päällä lepää paksu lumikerros ja saa aikaan oudonnäköisen hahmon. Mutta myös vaikkapa bussipysäkillä seisova toppavaatteisiin sonnustautunut matkalainen saa Iipassa aikaan suuren hämmennyksen, jolle tietty pitää öristä. Vaikka ollaanhan tässä noitakin jo nähty.

Jaa niin, siitä rauhoittumisesta vielä. Eipä tuo junnu kokonaan ole kakara-aikojen hommia unhoittanut, kyllä ipana aina jotain jäynää keksii, jos ei muuta niin aikansa kuluksi. Matot on saanut eteisessä olla rauhassa (mitä nyt joku mikä lie naskali kerran iskenyt kynnysmattoon isohkon reijän...). Samoin posti saa olla rauhassa, tosin varmaankin vain siksi että se jää pääosin välioven taakse eikä sinne ole Iipalla asiaa. Ei ole onneksi opetellut oven avaamista, vaikka ei sekään mikään ihmeempi homma olisi jos vaan hoksaisi. Posti siis on snautserin hampaiden ulottumattomissa, mitä nyt joku ohkasempi lappu välillä sujahtaa oven alta eteisen puolelle, ilmeisesti suoraan sitä odottavan junnunausterin kitaan. Kuten tämä paperi jossa julkisivuremontin urakoitsija informoi taloyhtiön osakkaita tulossa olevasta lopputarkastuksesta ohjeineen mitä tulee tehdä että tarkastajilla olisi esteetön pääsy asuntoihin ja miten toimia kotieläinten, kuten kahden snautserin, kanssa etteivät ole tarkastukselle esteenä. Tai niin ainakin LUULEN, että siinä sanotaan...
Iippa nimittäin ajatteli tehdä hommasta äiteelle hieman haasteellisempaa ja napsaisi palan keskeltä pois, ilmeisesti tsekattuaan totesi ettei ollut niin tärkiää just siinä. Joten tätähän sitten aikani tavailin ja pähkäilin... Onneksi yhteyshenkilön tiedot Iippa ystävällisesti jätti jäljelle joten soitollahan kaikki selvisi. (Ja kun ei tänne ketään vierasta voi päästää kun pojat keskenään ovat, niin sain sovittua että tulevat ekana meille niin olen kotona kun tarkastelevat meitin partsin ja pääsen sitten lähtemään kohti työmaata.)

Huomenna on UKUn pikkujoulut koulutuskentällä. Perinteiseen tapaan seurustellaan, nautitaan glögiä ja pipareita ja tehdään temppurata, johon myös (tai eritoten) ohjaajan pitää osallistua eli ei riitä että koira radan kunnialla suorittaa:) Parhaille luvassa palkinnot. Onpa hyvä että on tällainen sää, viime vuonna oli vähän tympeämpi keli. Äsken pistettiin poikain kanssa lahjat pakettiin. Perinteisen pikkujoulutavan mukaan koirat vievät pienen lahjan, ja saavat myös! Samalla piti jo mallata pojille toppavaatteet valmiiksi, joutuvat kuitenkin jonkun aikaa autossa istuksimaan. Iivarihan ei suvaitse minkään sortin vermeitä pannan ja remmin lisäksi ja seisoi taas tönkkönä keskellä eteistä kun sovitin sille Artun punaista ManMatin toppista. Se kun näköjään passaa Iivarille paremmin kun jätkä on pitempi kuin Arska. Joten Iippa käyttäköön sitä ja Arttu Aunelta saatua Oonan 'perintö'toppista á la Hurtta. Vaan taisi Arttu olla hiukka mustis kun Iivarille hänen vanha takkinsa laitettiin. Alkoi nimittäin kovasti Iivaria ja toppista nutuuttamaan. Vai liekö näin kertoneen miten Hieno toppis se on, ja miten se päällä tulee käyttäytyä. Iippa kuitenkin suhtautui hommaan vähän että voijjee, kaikkeen sitä joutuu...
Nyt on iltapuuhat hoidettu ja aika käydä lepäilemään jotta huomenissa jaksetaan pikkujouluissa touhuta. Ainiin ja nythän onkin kokonaista kolme päivää vapaata - IHANAA! Siispä toivotamme pirteän talvista ja reipasta viikonloppua!

torstai 2. joulukuuta 2010

Tapahtui iltalenkillä - ällistyneen purkaus

ARGH HUOH voi hyvää iltaa! Kolmisenkymmentä vuotta olen koirien kanssa lenkkeillyt ja tavannut jos jonkinmoista vastaantulijaa. Enimmäkseen koirafaneja, joskus harvemmin koirista vähän vähemmän pitäviä ihmisiä. Mutta koskaan ei ole vastaan tullut sellaista tapausta kuin äsken iltalenkille lähtiessä.

Oltiin siis vasta lenkille lähdössä ja menossa tuossa läheisessä risteyksessä. Olin keräämässä toisen pojan jätöksiä pussiin kun pistin merkille että mäkeä alas tulee keski-iän ylittänyt pariskunta kävelysauvaillen. Varsinkin lujaa vauhtia ohitse viuhuville sauvoille Arttu saattaa räsähtää (= yleensä räsähtää) joten otin pojat lyhyelle remmille kun mentiin suojatien vieressä olevalle roskikselle, aikomuksena sitten ylittää suojatie. Olin saanut pussin roskikseen ja samassa herra ja rouva sauvaurheilijat pysähtyivät ihan meidän viereen (voi vaan kysyä että miksi ihan viereen, olisihan siinä ollut tilaa kauemmaksikin meistä mennä...). Vaikka Arttu oli ihan lyhyessä remmissä, en ollut tarpeeksi tarkkaavainen ja se pääsi hypähtämään herraa kohti, ei kuitenkaan ääntäkään päästänyt, enempi sillä tavalla moikkaustyylillä oli menossa. Käännyin miestä kohti aikomuksenani pahoitella koirani huonoa käytöstä. Vaan jäi anteeksipyynnöt sikseen... Kas kun siinä samassa alkoi tulla kävelysauvasta osumaa kohti Arttua kera kiroilujen että vie pois ne helvetin rakit siitä pyörimästä. Sai äijä vielä vettä myllyynsä kun Iivari pääsi tekemään piruetin edessään, vaikka Iivari ei edes reagoinut pariskuntaan millään lailla. Ja silloinhan alkoivat molemmat sekä herra että rouva suojatiellä seisten hullun lailla sorkkia sauvoillaan Iivariakin ja törkeät kommentit mun rakeista yltyi. Mulla alkoi tosissaan keittää ja vastasin vihaisesti takaisin että ei sitä nyt tarvitse sentään sauvoilla koiria törkkiä, mutta valitus sen kuin jatkui tyyliin että sohivat sauvoilla kun rakit pyörivät heidän tiellään. Kun lähtivät siitä katua ylittämään huusin erittäin jäätävällä äänellä peräänsä että parempaa illan jatkoa. Johon mies vielä vaan jatkoi sitä samaa että ei tarvitse tänne tuoda niitä rakkeja pyörimään.....

APUA! Olen ihan ällistynyt, en ole moiseen alhaiseen ja moukkamaiseen käytökseen todella koskaan törmännyt enkä voi sitä käsittää. Hyvin ymmärrän sen ettei kaikki koirista pidä, mutta ei kai sitä koiravihaa tarvitse sentäs sauvoilla sorkkimalla osoittaa???!! Enhän mäkään mene potkimaan ohi päristelevien mopopoikien kulkupelejä vaikka kuinka pännisi kaahailu. Toisen omaisuuteen nyt vaan EI KOSKETA, oli kyseessä auto, mopo tai vaikka "vaan" koira. Ja asiathan voisi ilmaista monella tavalla, jos olisi yhtään älliä päässä.

Mulla meni pasmat ihan sekaisin ja jäin hetkeksi totaalisen ällistyneenä paikoilleni seisomaan ja kokemusta sulattamaan. Sitten se poikasiaan puolustava tiikeriemo mun sisällä heräsi ja ajattelin että pirkules tämä ei jää tähän, perään mennään ja sanotaan pari valittua sanaa, mun koiria kun ei noin kohdella. Niin tehtiin, mutta arvon herrasväki oli jo sen verta kaukana että yritin rauhoitella itseäni että anti olla, ja parempi ehkä niin, sillä siinä vaiheessa oli viha kuohahtanut jo täysin yli laidan ja olisin varmaan sanonut ennen kuin ajatellut mitä suustani päästän. Näin vain että heitä vastaan tuli taas koiria ja mielenkiinnolla seurasin josko jälleen sauvat heilahtaa, mutta tyytyivät vain väistämään nuo koirat. On se varmaan heillä rankkaa lenkkeillä kun koiria täällä tulee vastaan jatkuvasti:(

Huoh, täytyy tästä yrittää rauhottua, vieläkin kuohuu kun ajattelen, ja silmissä näkyy punaista. Onneksi ei jälkiä sentäs jäänyt vaikka Iivariakin kylkeen tökkivät. Taisi olla pariskunnalla pipo tiukalla ja unohtunu päivän pillerit purkkiin. En muista kyseistä herrasväkeä koskaan nähneeni, ja toivottavasti en ihan kohta näekään! Eikä moisen kokemuksen jälkeen muuten olisi ihme vaikka Artun reuhaaminen sauvakävelijöitä kohtaan vaan yltyisi. Kyllähän snautseri kokemansa muistaa!

Mutta kuten sanottu, tällaiset moukat on ONNEKSI hyvin harvassa ja yleensä saadaan lenkkeillä ihan rauhassa ilman pelkoa sauvan reijistä kyljissä. Kaikkea sitä maa päällään kantaa. ARGH ja HUOH vielä kerran ja nyt hermosauhuille ja sitten pojille antamaan iltaraksut.

Äitee ja addiktio

Kenellekään joka tätä poikien blogia vähänkin enemmän lukee ei liene jäänyt epäselväksi että olen talvi-ihminen. Upean alkutalven myötä muhun on iskenyt todellinen talviaddiktio. Viime aikoina ollaankin menty tassut lumessa suihkien ja adrenaliini suonissa virraten pitkin poikin lähitienoita. Sisällä olo tuntuu pieneltä kärsimykseltä, haluaisin vain päästä nauttimaan raikkaasta talvi-ilmasta. Viikonloppuna hyödynnettiin valoisa aika ja tehtiin pitkät lenkit auringon paisteessa ja illalla sitten vain lyhyempi pissalenkki. Silti pimeän tullen tuntui siltä että miksi ei oltu ulkona vieläkin enemmän… Eikä haittaa pimeyskään, eihän nyt edes ole pilkkosen pimeää lumen valaistessa maisemaa. Voisin siis ulkoilla loputtomiin, paitsi että eihän sitä määräänsä enempää jaksa kuitenkaan, mikä on harmittavaa sinänsä:( Mistä sitä tietää miten kauan tätä iloa kestää ja milloin taas vettä sataa ja kura lentää eikä ulkoilu maistu näin hyvälle. Joten joka hetkestä pitää nauttia täysin siemauksin. Harvinaista herkkua tällainen talvi täällä etelässä.

Snautserit ovat enempi kuin tyytyväisiä addiktiäiteen intohimoiseen ulkoiluun ja rientävät pikapikaa eteiseen verryttelemään ja lihaksiaan venyttelemään kun havaitsevat äiteen sonnustautuvan lenkkitamineisiin. Onneksi on koirat jotka eivät kovemmastakaan pakkasesta ole moksiskaan eikä isompikaan lumipyry vauhtia hidasta.

Yläkerran ukolle on lähetetty useampi kuin yksi harras pyyntö että talvi jatkuisi tällaisena, aina kevääseen saakka… En sitten tiedä riittävätkö suhteeni tuonne ylös toiveen toteutumiseen, mutta yritän olla kiltti:)

Siispä pidemmittä puheitta – monot jalkaan ja talvi-illasta nauttimaan!

maanantai 29. marraskuuta 2010

Arttu ja latujen ihmemaa

Arttu sekoaa hiihtäjän nähdessään. Johtuuko tuo vauhdista, sivakoinnin äänestä vai mistä, en tiedä, mutta jotain ihmeellisen tenhoavaa Arttu hiihtäjissä näkee. Näin on ollut sen ensimmäisestä talvesta lähtien. Viime talvena kun oli paljon lunta ja päivittäin nähtiin hiihtäjä jos toinenkin, jäällä vielä monin verroin enempi, toivoin ja odotin että se siedättyy ja tottuu tuohon talviseen ilmiöön. Ja Pah, vielä mitä! Joka ainoa hiihtäjä saa jätkän suuren mielenkuohun valtaan. Sitä on ihan turha yrittää rauhotella tai kieltää, se on totaalisen kuuro ja immuuni kaikelle muulle. Perään mieli veisi jos vain äitee hihnasta irti päästäisi. Sama kuin jänisten kanssa.Vaan sitä tässä itsekseni olen pohdiskellut että mistä herra snautseri tietää että pellon reunaan on taas jokatalviseen tapaan tehty latu jolla niitä ihmeellisen ihania suksijoita liikkuu? Onhan se äiteen mielestä maailman viisain snautseri, mutta silti... Kun vielä viikko sitten samaisella pellolla ei latua ollut, eikä liioin hiihtäjiä. Mutta seuraavana viikonloppuna kun lähestymme vasta tehtyä latureittiä, aloittaa Arttu, jo kauan ennen kuin edes ladun näkee, tutun kuvion ja tohottaen hyppii ja pomppii pään kääntyillessä valppaana korvat höröllään suuntaan jos toiseen nähdäkseen ja kuullakseen edes vilahduksen suksilla menijästä.

Olenkin tullut johtopäätökseen että hiihtäjillä ja laduilla on ihan oma ominaistuoksunsa, tuoksu joka kertoo snautserin pojalle pitkän matkan päähän että hei nyt valmiina, edessä latu ja suihkivia suksijoita. Ja kuljettiin nyt melkein mihin suuntaan tahansa niin aina on jossain latu vastassa. Joten jos talvi tällaisena jatkuu niin herra ehtii kieli pitkällänsä melkosen monta sivakoitsijaa bongata. Vai jokohan tuo niihin nyt tottuisi?

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Lunta, pakkasta ja kuurapartoja

Lumi narskuu tossujen alla, pakkanen nipistelee poskia, snautserit kulkee parrat huurussa - se on talvi nyt! Viime viikonloppuna kun lunta oli vielä sen verran vähän ettei latukoneet olleet päässeet hommiin kierrettiin kaikki läheiset pellot ja niittypolut. Onneksi niin, sillä nyt niille reiteille ei ole enää mitään asiaa, ilman suksia. Mua muuten jaksaa aina huvittaa tämä pellon laidassa oleva kyltti. Mun lapsuudessa kun hiihtäminen tarkotti nimenomaan sitä että on sukset jalassa, mutta ehkä kieli on muuttunut vuosien varrella ja hiihtää voi nykysin ilmankin?!
Pellolla lumen alla asuu paljon myyriä, siitä on Iivari varma. Vielä ei ole saalista kuitenkaan tullut.
Talvisessa metsässäkin tuntui kuuluvan kummia, ties mitä öhkömönkiäisä siellä asustaa, tiukasti ainakin piti partojen vahtailla.
Tänään aamulla pakkasmittari näytti -15 ja taivas oli aivan kirkas. Pikapikaa aamupuuhien jälkeen suuntasimme rantaan nauttimaan sunnuntaiaamun rauhasta. Järvi oli saanut jo jääpeitteen ja jokunen urhea retkiluistelija jäällä näytti jo menevän. Me tyydyimme toistaiseksi kulkemaan kiinteällä maalla. Mutta jos tätä menoa jatkuu niin varmasti pian pääsee jo jäällekin, turvallisesti.
Kamera oli matkassa, mutta pakkanen kipristeli äiteen sormia sen verran että ihan kauheasti ei tullut sitä käytettyä, jokunen talvikuva kuitenkin taas saatiin. Tosin osa jäi vajaaksi kun ei kamera pysynyt snautserien vauhdissa mukana:)Jos ulkoilua voisi pistää varastoon pahan päivän varalle, meillä olisi varasto täysi melkosen monen päivälenkin verran. Eli tassut viipottaen ollaan menty, välillä käyty syömässä sekä partoja ja tassuja sulattamassa ja sitten taas lähdetty. Harvoinpa on marraskuussa eteläisessä Suomessa näin mahtavat talvikelit. Ei tässä malta paljon sisällä olla, eihän sitä tiedä miten kauan tätä iloa ja nautintoa kestää. Siispä lähdemme taas nauttimaan häikäisevän aurinkoisesta iltapäivästä.

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Jyväskylän KV-näyttelyn tulos

Tuomarina Jyväskylän KV-näyttelyssä oli italialainen Walter Residori. Mustia snautsereita mukaan ilmoitettu 15.

Nuorten luokassa kisannut Iivari pärjäsi jälleen mainiosti ja sijoittui urosten neloseksi: NUO ERI1 PU4 SERT!

Lisäksi Nean kasvattajaryhmä sijoittui hienosti rodussaan ykköseksi - onnea ROP-kasvattajalle! Muutenkin Nealla menestyksekäs näyttelyviikonloppu, siispä siitäkin Onnea!

Arvostelu:
"Good dog with correct head length, but has a little cranio-facial axel diverging. Very beautiful topline. Good croup. Good angulation. Good coat. Moves well."

Rantalenkki ja -leikkejä

Vaihtelu virkistää - ettei aina tulisi tallottua samoja lenkkipolkuja ajettiin Artun kanssa aamulenkille rantapuistoon missä ei ihan hetkeen olla käytykään. Harmaata, märkää ja tuulista oli. Mutta ihanan hiljaista, vain jokunen lenkkeilijä lisäksemme. Haettiin autosta liina ja frisbee jota heiteltiin litisevän märällä nurmikolla. Pian Arttua kuitenkin taas kiinnosti enempi pupunpapanat kuin frisbeen hakeminen äiteelle. Ja kun äiteen tossut ja hanskatkin aikas pian kastu läpimäriksi, oli aika suunnata takasin kodin lämpöön ja kahvin keittoon.