sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Paljastava aurinko

Tänään aurinko paistoi koko päivän ihanasti, häikäisevän kirkkaasti ja melkein jopa lämmittävästi (ilman paikoittaista tuulenviimaa) siniseltä taivaalta. Ja paljasti jotain ikävää. Ikkunat. Apua, olin autuaasti syksyn ja talven pimeillä unohtanut ikkunat. Jotka ovat remontin jäljiltä likaiset, auts. Eikä ihan vielä ole ikkunanpesukeli, mulle ainakaan, vähän täytyy olla lämpösempää. Onni on sälekaihtimet:)

Viikonloppu mennyt ulkoillessa, ulkoillessa ja ulkoillessa. Nyt iski sitten superuupumus. En muista milloin olen viimeksi ollut näin väsynyt, liikunnasta. Piti äsken jo käyttää pojat iltapissalla, vaikka yleensä se vähän myöhemmin suoritetaankin. Tuli vaan sellanen tunne että kohta en enää jaksa sitäkään vähää ellen just nyt lähde. Eikähän me pitkää tehtykään, tai kai pojat olisi jaksanut, taas vaikka pari tuntia olisi sujunut niiltä keposasti. Mutta minulla oli täysi työ paarustaa hurttien perässä edes pieni pyörähdys jotta saivat yötä vasten tarpeensa tehtyä. Nyt nuo ovat kyllä taas lähes unessa jotta kai meidän ulkoilu-uurastus niiltäkin energiaa söi, toivottavasti:=) Multa ainakin tippui kaikki polun varrelle.

Joten pidemmittä puheitta vielä parroille ruokaa kuppiin, omien eväiden teko huomiseksi ja sukkelasti takasin soffan pohjalle kroppaa lepuuttamaan.
Toivottavasti viikosta tulee hyvä!

lauantai 29. tammikuuta 2011

Kevättä ilmassa

Ilmassa on kevättä. Päivät pitenee ja linnut laulaa. Häpeän tunnustaa, mutta lintutuntemukseni on sen verta heikko etten uskalla mennä sanomaan minkä merkkisiä visertäjiä ne on, jotka niin iloisesti visertelee, mutta jotain näitä tutumpiahan ne on, liekö talitiaisia? Talitiaisen tunnen kyllä ulkonäöltä, ainakin luullakseni, mutta kun sirkuttajia lumisilla oksilla en näe niin enpäs mene sanomaan varmaksi. Mustarastaan lauluakin on jo kuultu, se sentään on tuttu ääni.
Aamuinen työmatka sujuu jo melkein kokonaan valoisassa eikä pian iltasella kotia palatessakaan tarvitse pimeässä körötellä. Viralliset auringon nousu- ja laskuajat tälle päivälle näyttäisi olevan 8.43 ja 16.25. Johan tuossa alkaa olla päivällä kivasti pituutta. Kyllä se kevät sieltä tulee, vaikka sitten keikkuen tulisikin!

Mihin aika katoaa? Taas vierähti yksi viikko ohi niin vilkkaasti, etten oikein ehtinyt tajuamaankaan, puhumattakaan siitä että tammikuu on jo lopuillaan. Maanantaiaamusta seuraavaan perjantaihin tuntuu aina olevan ankean pitkä aika, mutta yhtäkkiä sitä sitten saa perjantaihin herätä. Oikeastaan aika kauhean kuuloista jos elää vain viikonlopusta viikonloppuun. Vaikka eihän se nyt oikeasti sentään ihan niin mene, joskin tuota vapaa-aikaa saisi hiukkasen enempi olla. Arki-iltaisinkin ehtii tehdä vaikka ja mitä, jos vaan toimeksi panee. Yleensä sitä vain on olevinaan niin uupunut pitkän työpäivän jälkeen, ettei muka saa itsestään irti mitään, mitään järkevää ainakaan, paitsi koirien lenkitykset ja muut niiden kanssa touhuamiset.
Kunpa oppisi paremmin elämään hetkessä, tässä ja nyt, eikä haihattelemaan menneitä tai toivomaan tulevaa. Tästä taidosta olen kateellinen koirille. Arjen tuoksinassa sitä usein unohtaa olla tyytyväinen siihen hyvään mitä on, ja iloita ihan vaan siitä tavallisesta arjesta. Koska sitähän tämä ihmisen elämä pääosin on, arkea iloineen ja välillä suruineenkin. Ja kun vaan osaa katsoa, niin ilon aiheita löytyy vaikka ja kuinka, varsinkin noiden partanaamojen kanssa:)

Pojillahan ilmiötä nimeltä kevättä rinnoissa on ollut havaittavissa jo pitkin talvea, ja syksyäkin itse asiassa. On tainnut tullut vissiin useemmankin kerran partojen lenkkikäyttäytymistä arvosteltua, eikä välttämättä aina niin hyvällä. Pitänee siis välillä kehuakin, kun ei ne nyt ihan joka lenkillä ihan koko aikaa ihan holtittomasti käyttäydy. Hajujen määrä ei ole vakio, ja sen mukaan sitten pojatkin ovat enempi tai vähempi kuulolla ja ottavat kontaktia pyydettäessä, tai pyytämättäkin välillä. Ja kun ulkoilun ekat kymmenisen minuuttia on rallatettu ja menty "tukka putkella" niin pikkuhiljaa alkavat sitten käyttäytyä ja huomaavat muutakin kuin vain ne ihanat hajut tienvarren lumipenkoissa. Mutta ne hajut nyt vaan on niille niin paljon mielenkiintoisempia kuin äitee. Vaikka sillä olisikin taskussaan nameja joita sieltä jakelee silloin kun pojat oikein hyvin käyttäytyy ja kuuntelee mitä sanotaan.

Nyt siis vähän nameja taskussa lähdemme katselemaan ja kuuntelemaan (ja haistelemaan) kevään tuloa. Täytynee varoa puista tippuvaa lunta, sen verta näyttää tuulevan että oksilta lumet putoilee. Ainiin, ja täytyykin muistaa tullessa katsoa mikä tilanne meidän katolla on, ettei saa pojat partsilla vahdatessaan lunta päähänsä. Viime vuonnahan siellä oli pelottavan isot lumilipat. Rentouttavaa viikonloppua!

maanantai 24. tammikuuta 2011

Arki jatkuu

Ei ollut lottopallojen asento suosiollinen snautserien punainen tupa & puuhamaa suunnitelmille joten illalla piti kello taas viritellä varhaiseen herätykseen. Vaikka niitä numeroita miten päin tiiraili, niin ei ollut samalla rivillä tarpeeksi montaa oikean näköistä numeroa. No, ehkä hyvä niin, ei tarvia ressailla mitä kaikilla rahoilla tekisi (vaikka ei kai tuota kauan pohtia tarvitsisikaan…) eikä miettiä mistä päin pojille se puuhamaa hankitaan. Pääasia että onnea muutoin riittää, raha on vain rahaa.

Eilinen päivä oli kokolailla lauantain toisinto, niin sään puolesta kuin meidän tekemistenkin. Eli aamusta heti päiväruoka uuniin muhimaan, sitten kiireen vilkkaa pihalle mahtavasta talvipäivästä nauttimaan. Otettiin jälleen suunta alueille missä ei usein tai siis ei koskaan tule kuljettua, virkistävää sekä nuuskamuikkusille että äiteelle tutkia ja katsella uusia maisemia. Parituntinenhan siinä äkkiä vierähti tallustaessa. En tiedä kilometreistä paljonko mahtoi mittariin kertyä, mutta kait sentäs jokunen. Tiet ei ollu samanlaista mössöä kuin lauantaina niin vauhti oli kovempi, ja välillä jopa juostiin pikkupätkiä, paitsi ettei toppatakki päällä ja jaloissa ei-oikeastaan-juoksutossut hurjan hauskaa juosta ole... Tuntui vaan että piti vähän saada vauhdin hurmaa. Välillä sitten pojat sai rauhassa harrastaa hankien haistelua. Äkkiähän se päivä ohi sujahti, lenkin jälkeen ruokaa ja lepoa ja sitten taas ulos ja sitten olikin iltapuhteitten aika.

Tänään tehtiin ulkoa tultua vähän kotihommia, eli harjoiteltiin temppuilua, enimmäkseen sellasia höpöhöpötemppuja kuten vaa'an päällä seisomista ja sormien nimiä (mitkä Artulle kyllä on tutut, mutta Iipalle osin uusi juttu) sun muuta. Harmittavan harvoin tulee tollasta tehtyä, se kuuluisa saamattomuus, kun ei vaan saa alotetuksi... Noiden kanssa on niin hauska puuhata, ovat aina tohkeissaan ja innostuneina mukana hommissa, että sitä sitte itekkin innostuu ja aika kuluu kuin huomaamatta. Liekö tuosta sitte mitään hyötyä, sitä en tiedä, mutta hauskaa ainakin on. Ja ehkä ne uudemmat temput vähän niitä oletettuja herneitä aivokopassa rasittaa, ainakin Iipalla oli niin ihanan mietteliäs ja vähän kummastunut ilme kun pistin pojan pohdiskelemaan, mitä 'pikkurilli' mahtaisi tarkoittaa:)
Mutta nyt kotikatsomon pariin, temppuiluista ja muustakin lisää jonain toisena iltana. Levollisia unia & hyvää viikon jatkoa!

lauantai 22. tammikuuta 2011

Liikuntaa, lepoa, lottoa

Tämä lauantai valkeni erinomaiseen mahtavaan talvisäähän. Joten ei kun ylös, ulos ja lenkille. Parempaa keliä ei voi toivoa; pakkasta viitisen astetta, ei tuulenhenkäystäkään ja maailma luminen ja kaunis.
Nälkä kasvaa syödessä (ja ulkoillessa), ja meillä ulkoilunhimo matkan edetessä. Mentiin sinne minne tassut vei, ja eksyttiinpä sellaisillekin poluille missä en ole koskaan kulkenut, tai jos, niin monen monta vuotta sitten. Yöllä oli satanut jälleen sievän kerroksen lunta. Ehdittiin liikkeelle ennen aura-autoa (paitsi ladut oli näköjänsä kyllä jo aurattu aamun varhaisia hiihtäjiä varten, näkyy ne olevan ykkösenä kaupungin tärkeysjärjestyksessä) ja tiet oli aika mössöä ja raskas kävellä eikä vauhti kova. Mutta mihkäs sitä kiire olisi joten annoin poikien nuuskutella tienvarsia mielinmäärin ja itse nautin olosta. Taivas oli harmaa, välillä auringonkajo pilkisti pilvien raosta. Maisema kerrassaan upea.
Eihän tuosta kelistä tarpeekseen meinaa saada ja lenkki vaan piteni piteni ja piteni. Kunnes ennen ulos lähtöä nautittu liian iso muki kahvia ja liian pieni kippo partaäijää alkoi vaikuttaa ja todettiin jotta nyt on aika kääntyä kotia kohti tankkaamaan. Ja johan nuo poikien tassut ja parratkin oli sen näköiset että sulattamaan pitäisi välillä päästä. Tassuja tosin putsattiin aika ajoin matkan varrella. Iivarin oli alkutalvesta kovin vaikeeta kävellä jos tassuissa oli pieniäkään lumipalleroita, mutta talven edetessä Iippa on siihen tottunut eikä tassuja paljon tarvii putsailla. Kotona siis partojen ja tassujen sulatus, lenkkiraksut pojille ja ruokaa äiteelle, onneksi oli valmiina odottamassa, hiukka nimittäin jo huikoi kahden ja puolen tunnin lenkin jälkeen. Ja pian oli jätkät jo unessa.Kauaa eivät kuitenkaan ehtineet nukkua kun olikin jo aika lähteä asioille. Muakin väsytti ja lötkötti, mutta piti ehtiä PetPostiin palauttamaan vuokralla ollut sitruunapanta. Vähän hieraisivat silmiään että täh, taasko mennään, mutta valmiinahan nuo heti ovat kun jotain menoa on tiedossa. En tiedä olivatko sitten pettyneitä vai tyytyväisiä kun autoon ne pistin, mutta mukaanhan pitää päästä vaikka sitten vaan asioita hoitamaan. Hetken sai taas lumiharjaa käyttää ennen kuin liikenteeseen pääsi, onneksi pakkaslumi on helppo pois pyyhkästä. Kun oltiin käyty kaupassa mieli teki ihan hirmusti lähtee kävelemään, mutta olo oli aamusen lenkin jälkeen sen verta raukea ja väsynyt että kotiahan sitä tultiin. Lepäämään.Ostin loton, sen toisen niistä noin kahdesta kupongista vuodessa. Saas nähdä saisko äitee lomaa loppuelämäksi ja punaisen tuvan keskeltä ei mitään. Pojat saisi sen punaisen tuvan perunamaan, tai ainakin osan siitä, puuhamaakseen. Eipä ole ennen tuuria ollut joten tuskin tänäänkään. Vaikka toisaalta, ainahan joku voittaa, ainakin jotain. Ja riittäisihän se vähempikin kuin ihan täysipotti. Perästä kuuluu:=)
Jotta päivän ulkoilukiintiö ei jäisi vajaaksi, niin äsken tehtiin vielä reipas tunnin lenkki. Vähän oli pojatkin väsyneitä, vaan on se kumma että oltiin ulkona miten paljon tahansa niin aina kun lähdetään, menee ne kuin eivät ois ikuna ennen lenkille päässeet, vauhtia riittää:) Oletteko muuten huomanneet miten lumi vaimentaa maailman? Sitä piti ihan pysähtyä kuuntelemaan. Ei kuulunut liikenteen melua eikä ketään näkynyt missään, oli aivan hiljaista. Ihanan rauhoittavaa ja rentouttavaa.Lenkin jälkeen pojat murraten vielä jaksoivat kokeilla miten vanha solmuleluksi tuunattu pyyhe vetoa kestää, ja kestihän se, ainakin tämän kerran vaikka vähän jo alkoi repeillä. Nyt odottavat iltaruokaansa. Mutta ensin laitettava pyykit kuivumaan koneesta, päivän ainoa tehdyksi saatu kotityö muuten. Sitten snautserien iltamuonitus ja vähän iltapalaa äiteellekin. Jonka jälkeen pääsenkin hyvällä omalla tunnolla lötköttämään soffalle telkkaria kattelemaan. Epäilen että ihan sama mitä sieltä tulee niin unta ei tarvii kauan odotella:) Huomenna jatketaan menoa ja meininkiä. Reipasta viikonlopun jatkoa itse kullekin!

torstai 20. tammikuuta 2011

Tammikuisia tuulahduksia

Tänä aamuna oli taas älyttömän kauniit maisemat kun töihin ajelin. Teki ihan mieli pysähtyä ja jäädä valon lisääntymistä rauhassa seuraamaan kun taivaanranta oli sinertävä ja punertava, ja koko maisema lumen peitossa.Eikä kurja keli ollut nyt illallakaan, ihan mieluustihan tuolla lenkillä aikaansa kulutti. Muutenhan tän kuukauden sää on ollut tosi vaihtelevaa. Reilun viikon aikana on ehtinyt tulla vettä, lunta, räntää pyryttänyt, välillä vähän taas vettä, sitten taas räntää. Lämpömittari näyttäny millon plussaa, nollaa tai kovastikin pakkasta. Tiellä sen mukaan sitte sulaa, sohjoa, jäätä. Ajotiet paikoin kuin perunapeltoa, ja risteyksissä vaarallisen korkeita lumivalleja joiden takaa varsinkaan tällanen jonka pää ei niin korkealla keiku ei meinaa nähdä, tuleeko jostain suunnasta joku vaikka kuinka kurkkisi. Mitähän tämä talvi vielä tullessaan tuo? Mun puolesta mitä tahansa muuta, kunhan ei enää niitä liukkaita… Eikä vesitihkukaan tammikuussa kivaa ole, se nyt vaan ei kuulu tähän vuodenaikaan. Kernaasti saisi vielä talvi parisen kuukautta jatkua, sittenhän se olisikin jo kevään aika saapua.

Arttu ei kamalasti välitä kieriskellä vastasataneessa pehmeässä lumessa, ainakaan samalla lailla kuin Iivari joka hankiin sukeltelee tuon tuosta. Mutta ans olla kun on sellaista mukavan kovaa lunta mikä on ensin sulanut ja sitten jäätynyt, siinä Arska kierisi vaikka kuinka kauan. Saattaa keskellä kävelytietä alkaa yhtäkkiseltään itseänsä tienpintaan hieroa. Ja mitä isot edellä, sitä pienet perässä (tai pitäis varmaan sanoa mitä vanhempi edellä sitä nuorempi perässä, Iippahan on jo aikaa sitten kasvanut isommaksi kuin ”iso”veljensä). Arttu haluaisi ihan itseksiänsä ja rauhassa hierontarituaalejansa tehdä, ja kun Iivari syöksyy sen viereen (eli useimmiten päälle) samoihin hommiin, lähtee Arttu hakemaan itelleen uutta paikkaa. Iivari perässä. Siinä sitten möyryävät kylkimyyryä eteenpäin pientä nautinnollista mörinää pitäen.

Onneksi viime viikon liukkaudet häipyi uuden lumen alle. Mulle joka en osaa missään enkä milloinkaan kävellä hitaasti, muutamat köpöttelypäivät oli täysin tarpeeksi. Ja taisi olla snautsereillekin. Eli nyt on sitten taas meno maittanut. Välillä rynnitään pää viidentenä tassuna kirsu hankea viistäen, välillä ehditään vähän katsella maisemiakin, ja ehkä jopa kävästään äiteetä kuonontökkäsyllä tervehtimässä. En haluaisikaan että koira koko lenkin seuraisi vierellä naamaan tuijottaen, mutta olisihan se joskus kiva jos edes pari kertaa parin tunnin lenkin aikana osoittaisivat huomiota tänne hihnan nokkaan.
Aina ei tiedä pitäiskö noiden kahjokohtauksille itkeä vai nauraa. Välillä haksahdan uskomaan että niiden korvathan toimii, ja jo seuraavana hetkenä sellanen tuntuu täysin utopialta. Muistelen sitä paitsi opettaneeni molemmille aika monen muun asian muassa EI-sanan merkityksen. Ehkä muistini pettää, opetus on jäänyt vajavaiseksi tai sitten nuo ovat ko. sanan merkityksen unohtaneet, ainakin ajoittain. Niin tai näin, niin aina ei mene ei perille, tai jos toiselle niin sitten ei toiselle.
Lisäksi Arttu on kehittänyt vähemmän toivottavan tavan protestoida ei:lle silloin kun se koskee vauhdikasta etenemistä. Kuten meidän liukkaalla pihalla kun menoa hillitsen, saan Artulta louskuttavan vastauksen ”kiirekiire, pitäs mennä jo, ei tässä nyt ehdi mitään kuuntelemaan saati hiljentämään”.
Kyllähän pojat sanomista uskoo, mutta yleensä vasta siinä vaiheessa kun mulla jo hihat käryää. Silloin huomaavat että jaahas se taitaa äitee tarkottaa sitä mitä sanoo, niinku tässä parina iltana kun ollaan koiria ohitettu silleen vähemmän hiljaisella ja erittäin ei-toivotulla tyylillä. Mitä ilmeisimmin en siis osaa olla riittävän vakuuttava ennen kuin otsasuoni tykyttää ja paineet verisuonissa hipoo taivaita.
Noniin, eli syytä ilmeisesti jälleen vilkaista peiliin ja sisulla jatkaa pinnojen pidennystä ja mielenmaltin tuplaamista. Kiitos ahkerasti vaihdettujen 'vertaistukiviestien', tiedän kyllä että on niitä muitakin vähän samanmoisia hurveloita snakupoikia että ei tuo kaikki kai sentään ihan itsestä kiinni pelkästään ole (?). Tympii vaan kun tulee kilahdettua, kun onko siitäkään loppujen lopuksi paljon hyötyä? Noh, onneksi harmistus yleensä menee ohi askeltahtia tiukentamalla, eikä näytä pojatkaan jälkeenpäin olevan moisista kilauksista moksiskaan, ja seuraavaan kahjokohtaukseen mennessä ovat jo koko asian unohtaneet... Taitavat vaan yksissä tuumin tuumailla, että toi äitee nyt on tollanen. HUOH!

En ole mikään himoshoppailija. Itse asiassa en ole shoppailija ollenkaan, inhoan kaupoilla juoksua melkein yhtä paljon kuin sanaa shoppailu. Käyn ostoksilla vasta kun on viimeinen pakko. Eilen oli pakko.
Poikien reposteltavaksi en jätä yhtään kenkäparia kun ovat keskenään, mutta mun tultua töistä Iivarilla on tapana kenkiä kannella. Ei pure, mutta varrensuusta, tai lenkkareita nauhoista, roikottamalla ilosena kipittelee kenkää ympäri korviansa heilutellen ja ravistellen. Pari iltaa sitten tällaisen jannun tehokäsittelyn jälkeen huomasin että toisen nilkkurin korko alkaa olla irti. Noh, vanhat nilkkurit, mitäpä noita enää suutariin, ajattelin, jotta eiköhän ne vielä tämän talvenlopun kestä. Vaan ei. Seuraavan kerran Iivarin kenkää taas riepoteltua irtosikin jo melkein koko pohja.
Kun ei ollut siltä istumalta aikaa kauppaan lähteä, kaivelin komeron kätköistä vanhat saapikkaat. Kas kummaa, enpä ollut muistanut, nekin irvistelee. Tosin pohja on kiinni, vielä. Niin se vain oli eilen ruokatunnilla suunnattava paikalliseen prismaan nilkkureiden ostoon. Ihme ja kumma sieltä löytyikin ekayrittämällä ihan passelit, ja vielä ale-hintaan. Yleensä kun noin ex-tempore lähtee jotain hakemaan, niin eihän sitä sitte mitään löydä. Ja kamalinta on kierrellä kaupasta toiseen sen sopivan toivossa. Samalla tarttu mukaan uudet rukkasetkin, entiset kun alkoi nekin vedellä viimisiänsä ja pakkasella tuuletusta oli liiankin kanssa.
Onhan tässä koko talven pitänyt hommata niin talvilenkkarit kuin sellaset ”paremmat” popot myös, mutta kun vanhoillakin on pärjännyt, niin on sitten jäänyt. Vaan ilman pohjia on vaikea kulkea, eikä kiva jos lunta tulvii varpaiden väliin, joten se oli sitten todella se viimeinen pakko kipittää kenkäkauppaan.

Kotosalla pojat on pikkuhiljaa jättäneet pahimmat riekkumiset ja formuloinnit mitkä ennen oli jokailtaista aktiviteettia. Joskus ne kyllä intoutuu painimaan. Muuten peuhaavat ihan nätisti ja sovinnolla, mutta sitten kun riehaantuvat ja kierrokset nousee, alkavat astua toisiaan, yleensä Arttu Iivaria. Ja tästähän se astuttava, siis yleensä Iivari, ei pidä laisinkaan, ja rähähtää. Jota se toinen osapuoli ei tietty jätä huomiotta. Siinä sitten pian saattaisi olla vähän totisempi leikki kyseessä joten tollasia kotileikkejä pitää vähän rajoittaa. Muutenhan nuo ovat kuin paita ja peppu ja ihan ilmeisiä kaveruksia. Liikuttavia kun iltapuhteitten päätteeksi syvään huokaisten aivan toistensa kylkeen käyvät nukkumaan, kerälle tai pitkin pituuttaan tassut tassuja vasten. Iivari saattaa siitä vielä lähteä unilelua hakemaan. Kuten eräänä iltana, eteisestä kävi itselleen vanhan hanskanreuhkan tai minkä lie ja palasi kyljellään kellottavan Artun viereen, ja siinä alkoi leluansa nutuuttaa, Artun kaulan päällä. Kaverin kyljessä on hyvä olla:=)

Tässä vielä pari kuvaa viime lauantailta kun oli jälleen upea talvikeli, pakkastakin lähes parikymmentä astetta. Latujen läheisyyteen kun eksyttiin, niin pitihän latupartion hoidella hommia.

tiistai 11. tammikuuta 2011

Jumittava jomotus

Voi tuskien taival. Nyt on kuulkaas pistettävä pitkät hikilenkit boikottiin. Siihen saakka kunnes maahan tulee taas aimo kerros lunta, tai tiet sulaa. Mun vanhat lonkka- ja selkävaivat taas ilmaantui liukkaiden kelien myötä eikä paikat meinaa kestää kävelyä pitkin liukkaita röpelöisiä teitä. Hammasta purren taivalta taitetaan ja normaalisti reilun puolen tunnin lenkkiin sujahtaa äkkiä reilu tunti. Hiki ei ehdi siinä vauhdissa tulla, paitsi tuskanhiki kun joka askeleella tuntuu niin kuin naulaa väännettäis lonkassa. Vasen on pahempi, ja tietty kun sitä varoo eikä askel ole normaali niin pianhan siinä alkaa toistakin lonkkaa jomottaa, ja sitten polvia. Plus sitten onki jo reidetkin ihan jumissa ja siitä etiäpäin vähitellen jumittaa ristiselkä ynnä koko selkäranka niskaan tai itse asiassa päälakeen saakka. Ihan on tärähtänyt olo, muuallakin kuin päässä joka se nyt ei ole harvinaista:) En ole kokenut, vielä ainakaan, mutta voisin kuvitella että putoaminen selälleen korkealta kovalle pinnalle saisi aikaan tällasen jomottavan ja tärähtäneen olon.

Mietiskelin tuossa jo eilissä iltana että pitäsköhän hommata rollaattori. Sen eteen kun valjastaisi partamoottorit niin minä voisin vaan seistä jalustalla kun pojat tekisi rankan työn. Ehdittäisiin tunnissa viipottaa aika pitkälle. Tosin nelivetoisten, turboahdettujen snakujen siivittämänä meno varmaan äkkiä rikkoisi nopeusrajoituksia ja saatettaisiin saada peräämme sinisillä välkkyvaloilla varustetut autot. Kumpaahan ne sitten ylinopeudesta syyttäis, kyytiläistä vaiko ’kuskeja’?

No juupa, ehkä kaiken kaikkiaan ei ihan niin hyvä idea, moisen kyydin jälkeen voisi montaa muutakin paikkaa särkeä... Ei auta kuin toivoa että näitä liukkaita ei kauan kestä ja päästään pian taas hilppasemaan pitkälle ihan ilman mitään vekottimia ja vempaimia, ja tätä tuskaa.
Siihen saakka ylimäärästä energiaa yritetään purkaa erilaisilla pääkopan väsyttämisjutuilla. Mm. Artun kanssa kauankauan sitten aloitettua hajuntunnistusta ollaan taas herättämässä henkiin, pääsee Iivarikin tutustumaan sen saloihin. Sitä varten on teepurkissa parhaillaan vanutuppo hajustumassa. Muutakin poikien pään menoksi yritän keksiä, olishan noita temppuja jos jonkinmoisia maailma pullollaan. Olen vaan välillä niin ideaköyhä että tulee kerrasta toiseen tehtyä vanhoja tuttuja juttuja.

Lauantain lehdessä oli surullinen juttu miten jouluaattona irti juossut iso koira (lehden mukaan hovawart) oli tappanut pienen villakoiran meidän lähellä. Tällaisista tapauksista on aina ikävä lukea (ja liian usein niistä saa lukea), mutta nyt varsinkin meni kylmät väreet pitkin selkäpiitä, me kun nähtiin tuo samainen irrallaan seikkaillut koira juurikin aattoiltana. Kellonaikojen mukaan heti kohta sen jälkeen kun se oli tuon kamalan tekosensa tehnyt. Oltiin lyhyeltä pissalenkiltä kotio palaamassa kun pojat sai yhtäkkiä ihan hirveän hepulin ja lähtivät kiskomaan kohti pientä metsäkaistaletta tossa meidän talojen vieressä. Oletin että siellä olisi jänis, mutta tien toisella puolella asuva rouva varoitti että siellä on iso koira irrallaan. Oli juuri kohdannut sen tanskandogginsa kanssa. Ja niinpäs se koira, uros, sieltä puiden välistä meitä kohti häntä sojossa astelikin. Poikien reaktiot varmaan arvaattekin, oli vähän remmeissä pitelemistä. Käännyin koiraa kohti ja karjuin että tänne et tule! Joskus on onni että omistaa kovan äänen. En sitten tiedä pelästyikö koira rumaa ääntäni vai kahta ei myöskään niin kauniilla äänellä rähisevää partanaamaa, mutta kääntyi ja lähti poispäin sinne mistä oli tullutkin. Ja minä vapisevin polvin vedin pojat pikapikaa kotipihalle ja kotiin.

En asiaa ollut juuri ajatellutkaan enää, kunnes sitten lauantaina tuon jutun luin. Lehdessä kerrottiin koiran liikkeistä mitä tiedossa oli että missä ja moneltako se oli nähty. Tässä meidän ympäristössä se oli pyörinyt. Kuolleen koiran omistaja pyysi ottamaan yhteyttä jos kellä vielä olisi lisää havaintoja irtolaisesta. Laitoinkin hänelle viestiä tuosta meidän kohtaamisestamme ja sain kiitosvastauksen että asia pikkuhiljaa etenee. Koiran omistajia kun ei vielä ollut löydetty, ehkä sekin alkaa nyt selvitä. En muista moista koiraa nähneeni, ja onhan tässä näitä polkuja jo jokunen vuosi päivittäin tallattu. Liekö sitten joku vierailija. Toivon todella että asia selviää ja omistajat joutuvat vastuuseen koiransa tekemisistä, vaikka eihän mikään tuota pientä menehtynyttä koiraa enää takaisin tuo. Kuvitella vaan voi miten koiransa noin kamalalla tavalla menettäneen perheen joulu on jatkunut... Ei riitä sanat kuvaamaan (nimimerkki yhden koiran tappelun seurauksena menettänyt).
Onhan tässä käynyt mielessä sekin että mitä jos irtokoira ei olisi mun karjunnoista välittänytkään… huh, en tohdi edes ajatella. Harvoin meillä päin koiria ilman omistajia näkyy. Mikä on iso onni, kun ei koskaan tiedä minkä sortin hurttia ovat ja millä mielellä liikkeellä. Ja olivat nyt miten kilttejä tahansa, niin pojat ei sellaisia hyvällä katso.

Auts, jos ei tee hyvää lonkkavikaiselle kävely liukastellen, ei tee hyvää tämä istuminenkaan, heti jo alkaa taas kolottaa! Vaan ei auta valitus, täytynee ottaa jätkien kanssa vähän iltapuhdetta eli teen tuoksuttelua purkista:=)

sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Tammikuun vesisade

Olipa tympeetä aamulla herätä kun vettä lotisi ikkunoihin. Sitä on pikkuhiljaa tullut koko päivän, ei kivaa, tammikuussa:( Ulkoilut on jäänyt minimiin. Jos en muuten olekaan niin nirso kelien suhteen niin vesisade tammikuussa on jotain mitä en oikein jaksaisi. Onneksi eilen tehtiin lenkkiä urakalla vielä talvisessa säässä. Tiet alkaa olla liukkaat, sellaset sohjoliukkaat ja jos/kun tästä nyt pakastaa niin sittenhän ne onkin yhtä luistinrataa. Ekaa kertaa kyllä tänä talvena tällaista, mutta mieluusti tämäkin keli olisi voinut odottaa sinne lähemmäs kevättä.

Lenkkeilyä korvattu kotihommilla ja eteistottistelulla, pitkästä aikaa. Ja sehän on pojille passannut, hyvin keskittyneinä ovat olleet touhuissa mukana ja tuntuu että jaksaisivat treenausta vaikka kuinka. Täytys vaan kehitellä vaihtelevia juttuja ettei olisi aina niitä samoja temppuja ja pysyisi mielenkiinto yllä.

Vähän jo ahdistaa huominen aikainen herätys, se on aina pahin se eka aamu loman jälkeen kun on herättävä kellon soittoon. Vaikka johan tässä on levätty. Nyt täytyisi sitten pitkä kevät jaksaa ahertaa ennen seuraavaa lomaa. Ainahan tuo pikkusesti jänskättää että miten pojat taas sopeutuu työpäiviin, tosin hyvinhän nuo yleensä loman loppumisen on ottanut, enempi kai tässä äitee vaan hermoilee. Turhaan, toivottavasti. Yleensä tietävät että kun kello soi, niin niinä aamuina ei ole mukaan tulemista aamuruoan jälkeen.

Joten tästä on lähettävä miettimään ja kattomaan että mitäs sitä töihin pitääkään päällensä pistää ja sitten vielä tehtävä yksi pitempi lenkki. Laitettava varmaan sadekelin vermeet päälle. Kaikesta huolimatta: hyvää alkavaa viikkoa!

perjantai 7. tammikuuta 2011

Vuoden alun kuulumisia snautseriduolta

Aika kuluu kuin siivillä, hurrjaa ja kamalaa... Taas on uusi vuosi alkanut. Takana jälleen yksi vuosi, sen viimeinen kuukausi juhlineen, ja meidän vuoden alun pitkään odotettu lomakin. Niinno, kauankos tuota puolentoista viikon lomaa nyt sitten ehtiikään viettää... Jäänyt on kaiken muun jalkoihin blogin päivityskin, vaikka sitä on pitänyt päivänä jos toisena tehdä, mutta niin se on vain jäänyt (tai kai tässä on käynyt kuten pöytälaatikkorunoillut äitini aikanaan sanoi "ei ole henki päällä"). Mutta tässä nyt jonkun verran snautseriherrain kuulumisia.Uusi vuosi - kotosalla muutaman vuoden tauon jälkeen.
Meillä asuu erittäin paukkukammoinen äitee ja pari vähän vähemmän paukkukammoista snautseria. Oma inhoni paukkuja ja räiskeitä kohtaan sai alkunsa jo vuosia sitten erään erittäin paukkuaran koirani, Toffon, myötä. Turhaa hommaa kaikkinensa moinen räiskyttely, yhtään ei harmittaisi jos rakettien myyntiä ja paukuttelua tästäkin tiukennettaisiin, tai mikä parasta olisi, kiellettäisiin kokonaan. Arttu ja Iivari eivät mitenkään paniikissa olleet, onneksi, sekin kammotus kun on em. Toffon kanssa koettu (joka koira mm. asui pahimmat paukutteluajat kylpyhuoneessa suostuen ulos vain kerran vuorokaudessa). Tosin puoli seitsemän aikaan illalla kun käytiin viimeinen lenkki heittämässä, ei kumpaakaan kamalasti huvittanut tienvieriä pitemmälti nuuskutella, hyvin kulkivat kiltisti vierelläni ja äkkiä tekivät tarpeensa ja sitten suuntasivat kiiruusti kotia kohti. Sisätiloissa ei paukuttelu poikia häirinnyt, tarkkaavasti kyllä kuuntelivat meteliä, joka tietty yltyi mitä lähemmäksi h-hetkeä mentiin, mutta ihan rauhallisesti muuten olivat. Olin varautunut aamulla nousemaan ennen kukkoa, mutta taisi paukuttelu käydä jätkien voimille sen verran että kas kummaa, kello oli lähemmäs kahdeksan kun noustiin ja ulos taas uskaltauduttiin.

Nuo huumaavat, häijyt hajut - huumavia pojille, häijyjä äiteelle.
Välillä tuntuu, remmien tempomista lukuunottamatta, että olen lenkillä vallan yksin. Pojat ei ehdi tänne remmin toiseen päähän kiinnittää niin minkäänlaista huomiota. Kaikki aika menee tienvarsia tonkiessa. Huoh, meneeköhän tämä aika ikuna ohi? Jossain vaiheessa tuntui jo, että meno olisi hiukan rennompaa ja rauhallisempaa. Mutta sitten taas, joku uusi ihana tuoksuvana valtasi tienoon, ja korvattomat snautseripojat sinkoilevat jälleen yksissä tuumin etiäpäin, tai eikun taaksepäin, ja kohta jo sivulle tai/ja toiselle. Eihän nyt yhtään hajua saa jättää huomioimatta ja tutkimatta.Iivari on mun viides uros (tai kuudes, jos mukaan lasketaan lapsuuskotini Miki-snautseri, josta by the way tämä rotuhulluus alkunsa sai, mutta toisaalta silloin olin vielä sen verta nuori etten sen ongelmiin joutunut kantaa ottamaan, vaikka muistankin ettei sekään mikään ihan helppo tapaus ollut, hmmm, Mikistähän ja tästä mun snakuhuumasta saisikin ihan oman aiheensa, pistetäänpäs työn alle...). Ja vasta nyt musta alkaa tuntua, että vasta nyt tiedän mitä Uroksen kanssa eläminen on. Aiemmin olen salaa ihmetellyt ja päivitellyt kun olen kuullut ihmisten kastroivan uroksensa vain sen vuoksi, että se on niin hankala narttujen juoksujen aikaan, ilman mitään terveydellisiä syitä. NYT alan ymmärtää... (Ja ei, kastrointia ei silti meillä todellakaan edes harkita.) Kuten olen kai aiemminkin maininnut, Arttu ei nuorempanakaan ollut mitenkään hullu tyttötuoksujen perään. Ei se ollut moksiskaan vaikka tapasi kadulla juoksuisen nartun, tai ei ainakaan sekoittanut päätänsä moisella vastaantulijalla. Ja tietty viimeisen vuoden ajan kun sillä oli se hormonikuuri päällä, se vähät välitti tuoksuista, mutta nyt alkaa ilmeisesti hormonihuurut hälvetä ja se kait nuoremman jannun kanssa elää jonkinlaista nuoruuden uutta tulemista hajuihin humahtaen. No, huumoria ja pitkää pinnaa sitkeästi kasvattaen (ja välillä silti niitä vähän vielä lisää kaivaten) uskon ja toivon, että tämä taas on vain yksi vaihe näiden viriilien viipottajien elämässä ja kohta taas alkaa seesteisempi kausi. Onhan se näin?Lomailua, laiskottelua, löhöämistä.
Miksi sitä aina ennen lomaa pitää mennä siihen halpaan että miettii ja suunnittelee että nyt sitten teen sitä tätä ja tuota, niin ja näin? Kun ei se koskaan, tai ainakaan juuri koskaan, mene niin? Tai ainakaan mulla ei mene. Niin nytkin. Etukäteen tuntui että puolessatoista viikossa ehtii vaikka ja mitä. Ja pöh, nyt on loma lopuillaan, ja mitä olen saanut aikaiseksi? No, melkein hävettää tunnustaa, etten juurikaan mitään (tai no, käytin sentään auton katsastuksessa tänään). Vaan kai se on loppujen lopuksi loman tarkoituskin että lomailee, ja vain Lomailee, ja siinä sivussa vähän löhöilee. Ollaan kyllä ulkoiltu, se kai se tärkein on noiden kahden vuoksi, mutta silti tuntuu että sitä(kin) olisi voinut tehdä vielä kaksinverroin enempi. Niinköhän se on, ettei ihminen ole koskaan tyytyväinen aikaansaannoksiinsa?... Eli teet niin tai näin, aina on väärinpäin... Ei silti, ihan tosi hyvä loma kyllä ollut, ja tuli taas tarpeeseen, milloinkas ei. Ja niiden tekemisten osalta, onhan sitä taas kevään lomalla aikaa tehdä, tai tuleehan noita viikonloppuja... Onhan se niiiin ihanaa välillä kun ei ole aikataulua eikä kiirettä suuntaan tai toiseen. Paha vain että se loppuu aina aivan liian aikaisin. Jaksaisihan tuota kauemminkin.Vieras kaukaa pohjoisesta.
Osku-Artunpojan omistaja Oulusta tuli Järvenpäähän sukuloimaan, mutta ihan ensimmäiseksi halusi treffata snautserit. Haettiin siis Kaija juna-asemalta, kaffiteltiin meillä ja tehtiin iltalenkki ennen kuin vietiin Kaija siskollensa. Pojat olivat valmisteluissa mukana kun tehtiin kinkkupiirakkaa ja laitettiin tarjottavaa pöydälle. Hyvin aavistavat jos on jotain erikoista tiedossa, ja kun Kaija soitti junasta aikataulutietoja, oli meno eteisessä jo sellaista että matkaan olisi pitänyt päästä HETI eikä minuutin päästä. Autossa matkalla keskustaan kiekuivat, ja asemalla eivät olisi malttaneet odottaa junan saapumista (joka, ihme kyllä, kulki ihan ajallansa), vaan tsekkailivat joka ikisen ohi ajaneen autonkin, että missä se Kaija oikein viipyy. Eli meillä jätkät rrrakastaa kun käy vieraita. Varsinkin sellaisia jotka rapsuttavat niitä ja hömpöttävät niiden kanssa. Vielä kun saivat tuliaisina ison namipussin, niin niiden päivä oli aivan täydellinen:=) Ja hauskaa oli äiteelläkin. Meillähän riitti paljon juttua Kaijan kanssa, ja siihen tulokseen jälleen kerran päädyttiin, että samat on kujeet meidän ja heidän pojilla, aiemminkin jo todettua, eikä ole Osku-poika kauas Arttu-iskästä pudonnut, se perimä nääs... Samanlaisia nuo ovat niin luonteeltaan kuin ulkonäöltäänkin. Kiitos Kaija vierailustasi, toivottavasti päästään pian taas ottamaan uusiksi, milloin vain täällä päin visiteeraat niin teretulemas kyläilemään! Ja sillä välin, jatketaan viestittelyä herrojen metkuista!On tosi hyvä keskustella näistä snautserien toilailuista välillä sellaisen kanssa jonka tietää niitä omasta kokemuksestaan ymmärtävän. Joskus kun tuntuu että muunrotuisten omistajat ei sittenkään ehkä niinkään ihan täysillä ymmärrä snautserien sielunelämän päälle. Vaikka siltähän se kyllä tuntuu välillä itsestäkin. Kiva olisi joskus päästä edes hetkeksi snakun pään sisään tarkkailemaan, että mitä siellä liikkuu, vai liikkuuko ylipäätään mikään...Taakse päin jos katsotaan, niinkuin kai yleensä vuoden vaihtuessa tapana on, niin ollaan tätä blogia pari vuotta kirjoiteltu. Välillä näitä raapustaessa mietin, että ketäpä nämäkään jutut paljon jaksaa kiinnostaa, tavalliset arjen höpötykset. Mutta onkin ollut tosi kiva huomata että poikien puuhailuilla on kuin onkin oma vankka seuraajakuntansa:) Kiva on Teiltä aina saada viestejä ja kommentteja tavalla jos toisella, isot kiitokset niistä! Siitä tiedetään että joku sittenkin näitä äiteen tulkkaamia hölpötyksiä viitsii lukea. Jatketaan siis samaa rataa jatkossakin!

Vielä pari kuvallista todistetta siitä mitä snautserit nauttii pyhinä; samoja herkkuja nämä saavat kuin ihmisetkin, ja usein vähän enemmänkin :=)
Jouluaaton aamupala: yön yli uunissa haudutettua ohrapuuroa
Uudenvuodenaaton iltapala: nakit & kokkipartasten avustuksella valmistettu perunasalaatti omamuonapedilläAi niin, ja ne paljon puhutut uuden vuoden lupaukset, tai lähinnä toiveet; äiteelle paljon lisää pitkää pinnaa ja huumoria roppakaupalla, snautsereille hieman enempi, tai vaikka vielä vähän enemmänkin, mielenmalttia hajujen hullussa maailmassa. Näitä toivomme kaikille samojen ongelmien kanssa painiville:=)

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Hyvä Uusi Vuosi

Uusi vuosi, vanhat kujeet...
HankimönkijäLatupartio
Iivarin pesemät Artun korvat tuulettumassa
Vuosi 2011 alkaa meillä lomailulla; ensi viikko saadaan ulkoilla, rentoutua ja nauttia kiireettömästä ajasta. Loman tunnelmia tuonnempana.
Onnellista alkanutta vuotta!