maanantai 28. helmikuuta 2011

Helmikuun viimeinen viesti

Touhukas ilta snautseritalossa takana. Muonituksen ja pienen lepotauon jälkeen lähettiin Hilun ja Korun kanssa lenkille. Basenjit jäi tällä kertaa kotiin. Hieno ilma, pitkä lenkki ja hyvä seura piristi. Ei olla pitkään aikaan tehty kimppalenkkiä ja vähän arvelutti minkälaiseksi riekkumiseksi Iivarin ja Korun meno yltyy, mutta alkuhepuleitten jälkeen kävelivät erittäin siivosti ja Iivaria loppujen lopuksi kiinnosti hangen tuoksut enempi kuin Koru. Hilu käyttää Korulla kolinapurkkia, ja kas, kun sitä rämisteli, tehosi se siinä sivussa Iivariinkin. Jätkä pysähtyi, katsoi mua vähän ihmeissään ja lähes karttoi Hilun lähelle menemistä. Vielä kun Artulla oli haukunestopanta kaulassa, niin kerrankin se ei ollu snautserit jotka metelöi vastaantuleville koirille:=)

Kotia tultua oli edessä pesusouvi. Mennään huomenna Nealle trimmiin niin piti senkin takia saada karvat puhtaiksi, ja olihan tuo muutenkin jo taas korkea aika käyttää saippuaa ja suihkua. Suihkua seurasi omatoimista kuivattelua:
Sitten vielä hetki karstan ja kampojen kera karvojen oikomista ja nyt on puhtaat ja suitut parrat unilla. Arttukin 'heräsi' ennen harjausta. Herra kun yritti suihkun jälkeen jälleen olla näkymätön ja kävi muka nukkumaan pienelle kerälle kääriytyen tassut visusti mahan alla kun näki että otan kammat, harjat ja karstat esiin. Mutta kun ennen hommaan ryhtymistä tein itelleni iltapalaa, niin pakko senkin oli nousta kärkkymään. Ja siitä sitten sujuvasti joutui käsittelyyn ensimmäisenä. Eikä sitten vastaan pannut, noh, mitä nyt seisoi selkä ihme kyttyrällä, tassut jäykkänä, päätä ja häntää maata kohti roikottaen. Ei mitenkään ylväs snautserin asento. Iivari aikansa jaksoi seistä ihan kunnolla, vaan sitten sen piti alkaa pelleillä ja sätkiä selällään lattialla. No saatiin nuo molemmat kuitenkin läpikäytyä ja huomenna Nea nyppii, ajelee ja leikkelee. Aika turjakkeita molemmat jo onkin.

Aamulla käännetään kalenterin sivu maaliskuulle, sehän on melkein jo kevät!

sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Vuoden Snautseri 2010 -kilpailu

Snautserikerhon Vuoden Snautseri 2010 -kilpailun tulokset julkistettiin tänään kerhon vuosikokouksessa Heinolassa.
Vuoden näyttely-snautserikisassa Iivari sijoittui hienosti mustien urosten kolmoseksi ja oli mustien tulokkaiden kakkonen!
Onnea & Kiitos toiselle omistajalle Nealle!

Voihan sen päivän näinkin viettää:(

Nyt kyllä harmittaa ihan vietävästi. Ulkona on ollut mitä parhain kevättalven aurinkoinen ja lämmin keli ja mä oon ollut niin vetämättömissä ettei ole edes siitä jaksanut nauttia. No tehtiin me aamulla aika pitkä lenkki, ja päivällä vielä vähän pitempi, mutta mun osalta se oli enempi remmien perässä roikkumista. Mieluummin olisin vaan vetänyt peiton korville ja ottanut kunnon päiväunet, ihan oli pakotettava ittensä ylös ja liikkeelle. Useinhan sitä sitten matkan edetessä virkoaa ja piristyy, vaan ei nyt (ei virkistänyt edes lenkin jälkeen ahmitut jäätelöt...). Ihan vaan poikien ja hienon sään vuoksi pakotin itseni niinkin pitkästi kävelemään, tai pitäskö sanoa raahautumaan, kun mistään reippaasta kävelystä ei mun osalta ollut tietoakaan. Liekö sitten kuiteskin joku lentsunpoikanen vaanii vaikka eilen tuntui olo paljon paremmalta. Iskisi sitten kerralla kunnolla ettei tarviisi kärsiä tästä puolikuntoisesta olosta pitkään.
Melkein tässä jo odotan että kello olisi sen verran että voisin käyttää pojat iltapissalla ja ruokkia ne, pääsisi sitten nukkumaan. Eihän tälle mitään voi, mutta totta vie ottaa päähän kun vapaat on muutenkin vähissä, ja kun niitä sitten innolla odottaa ja luulee tekevänsä yhtä sun toista mukavaa niin jäähän se harmittamaan kun ei kertakaikkisesti jaksa mitään. Ja toi ihana kelikin vielä...
Mutta, onpahan ainakin levätty (vaikkei se siltä kauheesti tunnu) ja pojatkin ihan rauhassa nyt nukkuu päivälenkin ja puruluiden rouskuttelun jälkeen. Eipähän nuo heti seinille hypi vaikkei järkevää tekemistä aina olisikaan, ja millonkas meillä nyt niin Järkeviä tehdäänkään:)
Kamera oli ulkona mukana mutta enpäs jaksanut alkaa kuvailemaan, pari kuvaa otin, ihan sen vuoksi kun nyt se kamera taskussa oli. Mitä lie kiintoisia tuoksuja pojat hangessa taas löysivät.
Me olemme yhtä:)
Kun nyt ei enää ajatuskaan luista niin siirrynpäs soffalle katsomaan koirakuiskaajaa.
Iloista alkavaa viikkoa, toivottavasti ei flunssa vaivaa!

lauantai 26. helmikuuta 2011

Aamuenergiaa, tai sitten ei...

Pystyispä joskus heräämään yhtä nopeasti kuin snautserit. Iivarin kuulin jo jonkun aikaa mouruuvan ja kiekkuvan makkarissa, ei vaan olisi tehnyt mieli nousta, vielä. Kun sitten viimein nousin, oli klo 7.05... Nuoriherra oli jo täydessä vauhdissa, Arttukin pian virkosi, minä sen sijaan en vieläkään ole ihan tolkuissani. Mutta yritetään.

Sää on pilvinen ja tuulee, pakkasta vain 5 astetta, ihan sellanen alkukevään suojakelin fiilis. Mitenköhän sitä osaa pistää tarpeeksi vähän vaatetta päälle, jättää ne parit pakkaskerrokset pois?
Pari päivää mua väsytti ja paleli koko ajan ihan kamalasti, olin sisälläkin jäässä aivan luita ja ytimiä myöten. Ehdin jo aavistella että onko flunssa iskemässä, mutta nyt ei siltä onneksi tunnu. Taisi olla vaan työviikon aiheuttamaa rasitusta.

Snautserit on pikapissatettu ja syötetty. Paitsi Iivari, joka ei taas suostunut syömään, ei illallakaan syönyt. Nyt vähän närppi kupistaan, mutta vain vähän, loput meni sitten herran katsellessa roskiin. Tiedä mikä dieettikausi sillä taas on, noin joka toinen päivä syö ja joka toinen sitten taas ei. On tainnut ymmärtää snautserin rotumääritelmän kohdan "mieluummin tanakka kuin solakka" nurinpäin. Eihän tuo nyt liian solakka vielä ole, mutta ei olisi tarvis hirveesti paastotakaan. No, harmaita hiuksia tuosta on turha itselleen haalia, kyllä se sitten taas syö kun siltä tuntuu. Viikonloppuisin on yleensä parempi ruokahalu kun lisukkeeksi saa ihmisten ruokaa, joka tänä viikonloppuna näyttäisi olevan lihapullia (ihan itse tehtyinä). Luulisi maistuvan.

Muuten Iivari onkin sitten ehtinyt jo touhuta, luki tuossa aamun lehden repien pienenpientä silppua lattioille, yritti omia äiteen partsitossut, pesi Artun korvat ja yhdessä tuumin haukkuivat partsilta parit ohikulkijat. Paremman (= koirien tai muiden elukoiden) puutteessa vahdittavaksi passaa ihmisetkin. Täynnä virtaa näyttää junnu olevan. Arttu sen sijaan makoilee ja sulattelee omaa aamiaistaan. Artulla tuota ruokahalun puutetta ei ole, päinvastoin taitaa aina tuumailla että joko se loppui kun on kipponsa tyhjentänyt. Ja vielä kun viikonloppujen aamuina saavat vaan pienen annoksen kun kuitenkin pian lähdetään liikkumaan niin taisi taas tuntua satsi ihan vajaalta. Mutta luvassa onkin sitten vielä kaksi ruokailua tänään.

Ilo se on pienikin ilo. Eilen päivän päätteeksi tehtiin tuokio temppuilua. Ja molemmat pojat nosti äiteen käteen sen avainnipun joka on tehny tiukkaa ja jota on yleensä vaan tassulla sohittu jotta josko siitä jotain palkkaa heruisi. Kyllä oli äitee iloinen, ja tuntui jätkätkin onnistumisestaan ja siitä saamistaan isoista kehuista olevan polleita:) Siitä sen näkee ettei heti kannata luovuttaa jos joku tökkii, ajan kanssa onnistuu.

Ei tässä nyt auta kuin pistää heräämisvaihde päälle ja suoriutua pihalle. En edes muista millon viimeksi ollaan tehty oikein kunnollinen pitkä lenkki. Täytynee ottaa kamera mukaan josko tuolla jokusen kuvankin saisi otettua tekstien piristykseksi. Leppoisaa lauantaita!

torstai 24. helmikuuta 2011

Vielä yksi koiraruno

Ihminen tarvitsee koiran
joka on kuin ihmisen mieli.
Joka ymmärtää sanoitta,
joka lukee ajatukset
joka on kotona, eikä karkaa.

Koira ansaitsee ihmisen,
jolla on koiran mieli
Joka ymmärtää sanoitta,
joka lukee ajatukset
joka on kotona, eikä karkaa.

Tarvitsen koirani mielen
unohtaakseni pahat,
muistaakseni hyvät
pysyäkseni uteliaana
oppiakseni olemaan koirani paras ystävä.

Mihin minä koiriani tarvitsen?
En vartioimaan rikkauksiani, en pelottelemaan rosvoja
vaan paimentamaan ajatuksiani,
jotka nukkuvat koiranunta ahomansikkaisella niityllä.

-tuntematon-

Lyhyesti

Snautserit ei meinaa aina muistaa että remmissä ei saa riekkua eikä pelleillä. Lämpimikseen, tai siis huvikseen, sitä kuiteskin yrittää välillä harrastaa, jos vaiks ei äitee huomaisi kieltää… Tämän aamun riekkutuokio loppui kyllä tosi lyhyeen. En ollu ehtiny poikia vielä edes käskeä lopettamaan kun huomasin että kas, Arttu seisoksi siinä vapaana, ison risteyksen vieressä. Oli jätkien pomppiessa remmin lukko auennut, sattunu vaan sopivasti pannan renksuun ja napsahtanut auki, ei se rikki ollut. Herra itse ei onneksi ehtinyt vapauttaan tajuta. Ja kun kohmeisin sormin pidin Artun pannasta kiinni samalla remmiä kiinnittäen, lipsahti Iivarin remmi toisesta hanskasta. Pomppasin äkkiä remmin päälle eikä siis toinenkaan snautseri päässyt omille teilleen. Hetken taas sydän väpätti kun matkaa jatkettiin. Välillä sattuu ja tapahtuu. Senpä vuoksi remmissä ei saisikaan riekkua…

Etsiskelin yhtenä iltana netistä aktivointijuttuja, ja löytyihän niitä. Nyt on hetkeksi aikaa takataskussa uusia temppuja. Jotain ehdittiin jo eilen kokeilla ja kovasti innoissaan uusista tempuista snautserit olikin. Vaikka innostuneitahan ne on vanhemmistakin, kunhan vaan jotain tehdään ja palkka virtaa.

Olin yhtenä aamuna unohtanu lenkkarit eteiseen päiväksi, yleensä siirrän ne pois partojen ulottuvilta. Mutta mitään ei niille oltu tehty, ihan oli samassa kunnossa ja samassa paikassakin kuin mihkä ne aamulla ulkoa tultua olin jättäny. Ihana huomata ettei enää mitään tuhota, toisaalta antaahan nuo lenkkivaatteittenki olla naulakossa rauhassa, vaikka on takin taskussa nameja. Onni on aikuiset koirat:=)

Aamulla oli joteskin tosi raaka keli, taisi olla kosteutta jonkumman verran, vaikkei pakkasta enempää kuin sen viime aikoina lähes normaalin 22. Mutta se tuntu paljon pahemmalta, ja aloin jo epäillä että olin taas kattonu lukemat päin prinkkalaa, siihen toiseen suuntaan tällä kertaa. Tuo piti ihan kotia tultua taas tarkistaa, mutta ei ollut pakkasta enempää kuin sen 22. Jotenkin vaan oli sellanen vilu aamu. Tai koko päivä ollu vähän viluinen ja väsynyt päivä ja tuntuu etten ole vieläkään oikein päässy kunnolla liikkeelle, ja nythän sitä onneksi saa jo käydä vällyjen alle lämpöseen. Pojat on puruluittensa kimpussa, tai Arttu näyttääkin jo omansa ahmineen. Iivari vielä omastaan maiskutellen nautiskelee, kuin ärsyttääkseen ihan Artun vieressä. Ja jos Arttu siihenpäin vilkaseekaan, kuuluu Iipan suunnalta pientä urinaa, joten Arttu katsoo parhaaksi tuijotella sohvaa:) Nyt sitten Iivari, välillä pieni kiusanhenki, keksi taas kiusata isoveikkaa, jätti ohikulkiessaan purkkarinsa Artun viereen ja meni itte kauemmas, ja taas urisee kun Arttu katsookin luuta. Arttu ei onneksi sen kummemmin reagoi, mutta taidanpas ottaa luun jäähylle ennenkuin tunteet kuumenee liikaa.

Viikonlopuksi lupaillaan näköjäns aikas hyviä kelejä, sellasta kymmenen pakkasasteen luokkaa. Ihanaa jos pääsisi pitkästä aikaa reippailemaan oikein kunnolla kun tuntuu että siitä on jo aikaa kun on viimeksi tehty ihan tosi pitkää lenkkiä.
Siispä mukavaa loppuviikkoa & viikonloppua!

tiistai 22. helmikuuta 2011

Kaikkeen sitä luulee jo tottuneensa

Normaaliin tapaan tänään aamulla tuli taas ekaksi vilkastua pakkasmittariin, ja tuttuja lukujahan se näytti eli –25 pintaan. Keräsin siis vaatekerroksia päälle sen mukaisesti. Kun ulos päästiin, ilma tuntui ihmeen lauhalta ja totesin ittekseni että hyvinhän sitä on vihdoin koviin pakkasiin tottunut kun ei tuntunut nuo lukemat missään. Ihan ehti hiki tulla matkan varrella, niin hiki että kotiin tultua piti vielä tarkistaa mittari. Joka näyttikin vain -15! Oli unenpöpperöiset silmät tehny tepposet, näin sitä mitä oletin näkeväni enkä siis olekaan, vielä ainakaan, ihan niin tottunut koviin pakkasiin. Sen verta kuiteskin että tuo 15 miinustahan tuntuu jo varsin lämpimältä.

Nyt se sitten taas alkoi - jokakeväinen koirankakkakeskustelu. Tänään oli asiasta monta riviä paikallislehdessä. Ei mikään yleisönpalstavalitus, vaan oikein juttu. Kai se on ihan hyvä että siitä kirjotellaan, taas, vaikka ainahan eräillä nousee aiheesta niskavillat pystyyn ja sarvi otsaan. Mutta jospa tuo pistäisi edes jokusen koiranomistajan omantunnon soimaamaan ja tapojansa tarkistamaan. Itse kun sitä yrittää olla tunnollinen ja kulkee pussirulla taskussa niin ottaahan se toisten siivottomuus pattiin. Kohta varsinkin kun lumet sulaa niin ellottaa jo etukäteen se sotku missä sitten tallustellaan. Sitä paitsi en voi lainkaan tajuta että eräillä ei järki sano sen vertaa, että kerrostalon piha ei ole koiran ulkoilutuspaikka. Pojilla on tiukka kuri sen suhteen ja pihan poikki mennään vauhdilla lyhkäsessä remmissä eikä pissitä. Samoin kuin rivi- ja omakotitalojen postilaatikoilla ei koivet saa nousta. En kiellä etteikö nuo joskus kaikesta huolimatta vauhdissakin ehtisi jokusen tipan pihahankeen lirauttaa, mutta ei niitä pihalla ulkoiluteta. Toisin toimii eräät, ja hanget ympäri meidän pihaa, matontamppauspaikat mukaan lukien, onkin sitte kaikkea muuta kuin valkoiset. Koirien kun kuulemma pitää saada merkkailla sanottiin kun tuosta toinen naapuri asianomaista huomautti. Niinpä niin, mutta sen verta luulisi jaksavan että kävelee ne muutamat kymmenet metrit kadun varteen tai tuohon pieneen metsikköön merkkailemaan. Yököttävää. Potuttaa.

Onhan tuo jo ollut tiedossa jotta se on se aktivointi ja nenähommat mitkä koiran väsyttää. Ja nyt se on tullut todistettua taas omakohtaisestikin, tai näin ainakin haluan uskoa. Viime aikoina kun on olosuhteiden pakosta enempi keskitytty sisätila-aktiviteetteihin liikunnan jäädessä pikkasen vähäisemmäksi, on hommia tehty usein ja urakalla. Ja kyllä se vaan niin on, että snautseritKIN väsyy kuin väsyykin kun tarpeeksi saavat pähkinöitä purtavaksi. Ei ole aamuisin ollut nuorempi herra normaaliin tapaansa juurikaan mun kanssa aamuhommissa. Arttuhan nyt ei nouse muutenkaan turhan aikaseen, Iivarin yrityksistä huolimatta, vaan köllöttelee pitkin pituuttaan sängyssä siiheksi kun mun tekemisistä kuulee että kohta on ulos lähdön aika. Iippa sen sijaan yleensä aina hiljaisesti seurailee mukana, ensin perässäni keittiöön jossa meillä on kahdenkeskinen hiljainen aamuhalihetki ja sen jälkeen eteisestä käsin valvoo että miten aamutoimet etenee. On sitten heti valmiina hoputtamaan Arttua ylös punkasta kun sen aika on. Mutta nyt on parina aamuna jääny nuorempikin herra makkariin makoilemaan, kunhan ensin päälle pomppimalla on varmistanu että äitee varmasti heräsi kellon pärähdykseen. Rauhallisiahan nuo molemmat on muutenkin nykysin kotosalla, muinoiset jokailtaiset formulointihepuloinnit jääny unholaan. Lenkille asti ei kyllä tuota rauhoittumista ole riittänyt, vielä ainakaan, mutta tohdin itselleni uskotella että joskus vielä sekin päivä koetaan... Jatkamma siis pähkinöiden puremista ja herneiden herättelyä;)

Pitäisi vaan saada kehiteltyä uusia temppuja, ettei menisi turhan helpoksi vain tuttuja juttuja kertaamalla. Siinä sitä onkin äiteelle oma pähkinänsä purtavaksi. Vaikka luulisi ettei se nyt niin vaikeeta ole. Yksi ilta keksinkin pyytää poikia antamaan käteeni lattialta erilaisia pieniä esineitä; avainnippu, muovinen ja metallinen purkinkansi, muovinen rannerengas… Eikä ollutkaan eka kerralla niin helppoa miltä voisi kuulostaa, varsinkin avainnipun suuhun ottaminen on osoittautunu molemmille haasteelliseksi, ja sitä on sentäs kokeiltu jo aikasemminkin. Seuraavana iltana lähes kaikki muut, myös metalliset, sitten nousikin jo huomattavasti nopeemmin. Eli hyvin oppivaisia ovat nuo innokkaat puuhaparrat, oppivat nopeemmin mitä äitee ehtii opetettavaa kehittää:=)

Tämän illan osalta on hommat vasta alkutekijöissä, pojat pikapissatettu ja ruokittu, ja nyt pitäisi itse murkinoida että jaksaa jatkaa energisten sällien kanssa. Katsotaan olisko tänään jälleen partapyykin aika, vai juolahtaako mieleen kenties jotain hauskempaa. Kunhan halusin ensitöikseni pikasesti blogiin kirjottaa, myöhemmin ei sitten usein jaksa vaikka tarkotus hyvä olisikin.

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Pieniä pakkaskelin puuhia

Toisinaan on toisaalta ihan kivakin olla tällä lailla enempi rauhassa kotosalla ja puuhastella sitä ja tätä. Ei sillä että mitään järkevää olisin saanut aikaiseksi, jollei sellaiseksi lasketa snautserien herneiden herättelyä. Sitä paitsi eilisellä aamun pikapissatuksella jotenkin sain lonkkani naksautettua, tai en tiedä mikä naksahti, jossain siellä suunnalla kuitenkin ja se 'tuntuu'. Ei ole varsin kipeä mutta kävellessä oireilee varsinkin jos joutuu vähääkään enempi jännittämään röpelöisellä tiellä. Noh, kyllä se siitä, mutta voipi tehdä ihan hyvää olla hetken levossa.

Tämä päivä alkoi siis saman suuntaisesti kuin eilinen, vain pienet lenkit aamulla ja sitten sisähommia. Äsken ruoan laitto uuniin, jota snautserit avustivat murustelemalla porkkanoita lattialle ja muutenkin olemalla hengessä mukana. Nyt sentään Iivarikin söi omansa, yleensä heittelee porkkanaansa ympäriinsä perässä syöksyillen. Sitten tovi hömppätemppuja. Jo tutun, tai niin luulin, vaa'an kanssa oli molemmilla 'sormi suussa' eli herneet hukassa, jotta mitäköhän tämänkin kanssa pitäisi tehdä:) Ja vaikka kuvista saattaisi päätellä ettei voisi kumpaakaan vähempää äiteen temppuilut muutenkaan kiinnostaa, niin innokkaasti olivat mukana ja hommat, paitsi siis vaaka, sujui mallikkaasti. Temppuilun päälle vielä namien etsintää ja nyt rauhoittuivat aloilleen.
Kunhan päivemmällä lämpenee täytyy lähteä ulkoilemaan pitemmäksi aikaa, kyllähän sitä tässä kaikesta huolimatta kaivataan. Pakkasta on viikonlopun aamuina ollut lähes 30 astetta, mutta eilen päivälläkin vain reilut 10 joten varmaan samoin menee tänäänkin. Ja upea auringon paiste eli muistettava taas laittaa aurinkolasit silmille.

Pojat oli toppatakeissaan autossa UKUn eilisen kokouksen ajan, eikähän siinä kauan mennytkään kun saatiin viralliset hommat hoidettua, tehokkaita kun oltiin. Ruokakaupan parkkikselta pieni lenkki ja sitten PetPostiin hakemaan ruokaa Iivarille, ja tarttuihan sieltä mukaan myös pussillinen herkkuja ja Natural Menu pussi, jota käytetään temppuilupalkkana. Terveellisempää kuin nakit, ja riittoisaa kun pehmeät nappulat saa helposti puolitettua, ja mikä pääasia niin maistuu sälleille hyvin. Eaglen SuperPremiun ruoka jota Iippa on syönyt syksystä lähtien olikin loppu joten päädyin ostamaan saman merkin Holistic lammas-riisiä. Varuiksi otin vain 7,5 kg säkin, Iippa kun välillä nirsoilee, mutta hyvin näytti maistuvan ainakin nyt muutamana kertana mitä olen sitä ehtinyt sille syöttää, vielä vanhaan ruokaan sekotettuna. No, Iivarin nirsoilu nyt tuskin on ruoan merkistä kiinni, taitaa vaikuttaa siihen muut hommat ja hormonit... Tuo on suunnilleen samanvahvuista kuin SuperPremiumkin (ja hiukan kalliimpaa), katotaan sitten miltä alkaa vaikuttaa.

Olen aina inhonnut kynsien leikkuuta, koirien siis. En tiedä miksi ja mistä se juontaa, vaikka nämä antavat sen tehdä tosta vaan joten eihän se ole kuin parin minuutin homma. Iivarin kynsiä (etutassujen, jostain syystä takatassujen kynnet molemmilla kuluu nyt talvellakin niin ettei niiitä ole tarvinnu leikata) tässä on joutunut talven aikana tuon tuosta lyhentämään. Mutta jotenkin onnistuneesti aina unohdan ne kannuskynnet. Niinpä perjantaina aamulla kun pojat ulkona painivat, Iivarin toinen kannuskynsi repesi, auts, itseäni saan siitä syyttää. Se meni onneksi sillä lailla siististi, että illalla jo oli revennyt kynnenosa tippunut pois, eikä tullut verta eikä mitään, mutta olihan se varmasti vähän kipeä. On noita sattunut ennenkin, ja yleensähän ne paraneekin parissa päivässä. Paitsi sillon lomalla kun Artulla mökillä repesi ja sehän sitten kesti parantua ties kuinka kauan, antibiootit ja särkylääkkeethän siinä jouduttiin jätkälle syöttämään. Ja se kynsi on vieläkin omituisen näköinen... No, vahingosta viisastuneena tänään ennen kuin ulos lähdettiin leikkasin paitsi Iivarin kaikki etutassujen kynnet niin molemmilta myös kannuskynnet. Hyvä minä! Olo on kynsien leikkauksen jälkeen kuin olisin suuremmankin urotyön tehnyt.

Uusia ulkokuvia ei ole laittaa, arvaatte varmaan miksi. Tuskin kamera näillä pakkasasteilla toimisi, ja vaikka toimisikin niin mun sormet ei.
Siispä lopuksi vain kuva meillä käyneen mattorotan vierailusta;)









perjantai 18. helmikuuta 2011

Coldfinger

HRRR – tänään meinasi snautserien ja omistajansa pakkasensietokyky ylittyä. Mittari keittiön ikkunassa näytti puoli kuuden jälkeen aamulla 26 miinusastetta. Meillä ei muistaakseni näin paljon ole tänä talvena ollut, tai sitten vain parina aamuna jotka on jo jäänyt unholaan. Vaikka eihän tuo ole mitään siihen verrattuna että Sallassa oli mitattu talven ennätys -41 ja jotain astetta. Hrrr.
Mutta snautserinpojathan ei hyydy, eikä aamu-ulkoilua tarvinnut lyhentää kuin vartilla. Enempään olin varautunut, kuvittelin että hyvä jos pystytään se vartti ulkoilemaan. Parit tassun nostelut heti alkuun ja sen jälkeen mentiin. Tai sitten ei menty, kovasti nimittäin sain patistella poikia liikkeelle, pois huumaavista hajuplänteistä joiden äärelle jumittivat. Meillä suurimpana ongelmana tuntuukin olevan mun varpaat ja sormet joilla kestää tovi ennen kuin kylmän alkushokista toipuvat. Tosin nyt kun varustauduin tuplasukilla ja-rukkasilla, oli oloni huomattavasti mukavampi eikä tarvinnu kärvistellä jäätymisestä särkevien sormien kanssa.

Toitsukin lähti käyntiin, hieman hyhmeästi mutta lähti kuitenkin. Nitinää ja natinaa, ovet paukku kuin vanhat ladon ovet, mittariston kaikki valot ei palanu, polkimet ja vaihteet jähmeät, peffan lämmittimen pystyi sammuttamaan vasta paria risteystä myöhemmin kuin mitä ”normaalissa” pakkasessa enkä rukkasiakaan uskaltanut riisua kuin vasta Jokelassa. Mutta mitäs siitä, pääasia että liikkeelle päästiin ja liikkeessä pysyttiin niin kauas kuin tarvis. Lähtiessä näytti auton mittari -26, Jokelan kohdalta työpaikan pihalle saakka -30. Vähän kyllä töistä lähtö arvelutti kun ei ole siellä päässä tolppapaikkaa, mutta eihän mittari sitten enää näyttänytkään kuin ’vain’ 16 astetta, ruokkiksella numeroita oli vielä -21. Kotopihassa puolen kuuden aikaan illalla parisenkymmentä.

Valittamaan en silti suostu, en. Niinä hetkinä kun kärsin kylmän kankeista ja särkevistä sormista ja varpaista olen yrittänyt itseäni psyykata ajattelemalla että puolen vuoden päästä sitä sitten tuskissaan hikoillaan +30 asteen kuumuudessa. Sikäli mikäli ne jonkun olikos se amerikkalaisen tahon ennustukset myös ensi kesän osalta pitävät paikkansa, niin luvassahan olisi vielä helteisempi kesä kuin viime vuonna. Oi apua, toivottavasti tämän kertaiset povaukset menee totaalisesti pieleen.

Kotiin tulin kaupan kautta ja sitten pojat ulos. Poikien tän illan aktiviteetit onkin rajoittunut vain pariin á n. 35 min lenkkiin ja kotihommissa avittamiseen. Iipan avustamana petattiin puhtaat lakanat sänkyyn = äitee petasi, Iippa "petasi". Olin aamulla laittanut tyynyt ja täkit parvekkeelle tuulettumaan ja nyt ne on ihanan raikkaat, ja kylmät. Avulias-aatu Arttu puolestaan oli mukana imuroinnissa, tällä(kin) kertaa tosi nopeassa sellaisessa. Iivarikin onneksi nykyään suhtautuu imuriin hieman rauhallisemmin kuin pentuna, eikä enää huuda ja kilju imurin nähdessään, muttei se ihan lähellekään suostu tulemaan ja pysyy fiksusti pois tieltä. Arttu sen sijaan on innokas apulainen. Makkarissa pomppii sängyllä ja haukkuu suulakkeelle. Sitä mukaa kuin imurointi etenee, etenee herrakin. Makaa, tai niin kuin tänään, istuu keskellä olohuoneen lattiaa että senkus imuroit, minähän olen tässä, eikä siirry vaikka tassuja ja häntää hipoen imuroin. Kunnes siirryn eteiseen, siirtyy herra mukana, ja asettuu keskelle isoa mattoa jotta senkus imuroit, mun paikkahan on juurikin tässä:=)

Kotihommat kun oli saatu jollekin mallille, lähettiin vielä iltapissalle. Ja Iivaria onnisti, nähtiin Iipan 'soul-sister' Koru, Iivarin kanssa samanikäinen sloughi-tyttö porukoineen joita ei ollakaan nähty pitkään aikaan. Tuttuun tapaansa Koru ja Iivarihan siinä kävellessä ja Hilun ja mun jutellessa meuhasivat ja peuhasivat, Iippa onnistui viemään myssynkin Korun päästä.
Kun oli saatu pyykit kuivumaan, saivat pojat illan päätteeksi puruluut järsittäväkseen. Joten olisikohan aika äiteenkin päästä oman iltaruokansa ääreen ja sitä myötä viikonlopun viettoon...

Kernaasti soisin että edes hiukkasen siedettävämpiä pakkaslukemia päivisin olisi, jottei menisi koko viikonloppu sisähommissa. Mutta jos niikseen tulee, yritetään nauttia vapaista vain kotosalla jotain järkevää keksimällä, tai vain löhöömällä. Huomenna täytyy ainakin sutviutua Iivarin ruoan ostoon ja UKUn kokoukseen, muu puuha jää sitten nähtäväksi.
Eli ei muuta kuin hyvää viikonloppua!

torstai 17. helmikuuta 2011

Kuun ja auringon paisteessa

Pakkasmaisemaa valaisee upea täysikuu. Hieno olisi myös tähtitaivas, jos vain kaupungin valoilta sen kunnolla näkisi. Maalle pitäisi päästä sitä ihailemaan.
Tulin tänään normaalia aikaisemmin töistä kotiin ja päästiin ulkoilemaan valoisan aikaan. Läntisellä taivaanrannalla aurinko alkoi laskeutua mailleen samaan aikaan kun vastakkaisella ilmansuunnalla kuu nousi. Hienon näköistä. Voisin tuijottaa kuuta loputtomiin, siinä on jotain kiehtovaa ja mystisen kaunista, erilailla kuin auringossa. Sitä paitsi eihän aurinkoa voi tuijottaa. Mutta ihanahan se on tuo jo helmikuussa lämmittävä aurinkokin, paitsi jos joudut ajamaan suoraan sitä kohti. Niinkuin minä kun töistä lähden on ekat parisen kilmetriä lähes tuskien taivalta. Matalalta paistava aurinko meinaa sokaista täysin ja vaikka on aurinkolasit silmillä ja häikäisysuoja (vai mikä sen lipan nimi on) alhaalla saa olla tosi tarkkana että näkisi mitä tiellä edessä päin tapahtuu, tai että erottaisi edes liikennevalon värit. No, pianhan tuo paistaa jo korkeammalta eikä häikäise noin pahasti.

Äsken vilkuilin ja toisella korvalla kuuntelin Idolsia. Jos ei ole muuta tähteellistä tekemistä niin helppoa katsottavaa. Paitsi se ajoittainen myötähäpeä. Itsellä kun on surkea, siis Surkea, lauluääni jonka myös tiedostan, niin pistää välillä ihmetyttämään joidenkin itsekritiikki, tai paremminkin sen puute... Mutta paljon oli erinomaisen taitavia laulajia, eiköhän kansa uuden idolinsa noista löydä.

Samalla hieroin poikia. Arttu makasi pitkin pituuttaan kyljellään ja nukahti siihen, tassujansa mun jalkoja vasten painaen. Monesti hierotaan niin että Arska istuu mun jalkojen välissä selin muhun kun olen hajareisin lattialla. Siinä on helppo niskaa ja selkää ja kylkiä hieroa. Selvästi nauttii hommasta. Iivari ei vielä ole tämän jutun juonta täysin hoksannut, sille kun hereillä ollessa on paikallaan olo vähän vaikeeta välillä, mutta vanhemmiten sekin nyt jo malttaa rauhoittua eikä ole heti pois lähdössä, jotain touhuamaan. Aikansa pötkötti ja painoi pään polvelle, ja kun lopetettiin, pitikin jo hakea vanha tossunreuhka eteisestä. Sitä hetken nutuutti ennen kuin nukahti. Nyt nukkuvat molemmat kerällä peräkkäin, aivan vierekkäin.

tiistai 15. helmikuuta 2011

Pakkasherran syleilyssä

Nyt alkaa mittari näyttää sellaisia miinuslukemia että katotaan miten lähipäivien ulkoilun käy. Viikonlopulle asti ainakin tällä hetkellä lupailevat kovia pakkasia. Tai itse asiassa, eihän tuo päivisin näyttäisi olevan kuin 15 asteen hujakoilla mutta öisin reippaasti päälle parisenkymmentä täällä etelässäkin. Meillä ei toistaiseksi ole ongelmia ollu, vielä 22 asteen pakkasissa kestää snautserien tassut hyvin ja lenkit ollaan pystytty tekemään lähes normaalisti. Määrällisesti normaalisti, ajallisesti hieman lyhyemmin kun aika haipakkaa mennään. Poikia ei siis kamalasti pakkanen häiritse eikä kylmä käy kirsuun, tavanomaisen tarkasti pitää tien pielet ja hanget tsekata. Varsinkin alkumatkasta mun täytyy niitä hoppuutella etiäpäin kun meinaa muuten alkaa omia varpaita ja sormia paleltaa. Mullakaan ei kyllä muuten olisi ongelmaa, päinvastoin, tuppaan näköjään laittaa vähän liikaakin vaatekerrosta päällekkäin kun hetken päästä on jo hiki.
Ihmeesti aurinko jo päivällä lämmittää, ellet sitten satu paikkaan missä puhaltava puhuri puolestaan lisää pakkasasteita.

Lyhyelläkin lenkillä tulee välillä eteen extraa. Niinkuin äsken kun kapealla kadulla ohitse ajoi kaksi paloautoa pillit huutaen ja valot välkkyen. Mitään pahempaa ei sitten kait ollut sattunut kun pian palasivat samaa kautta kuin tulivatkin, tosin poliisiauto ja yksi paloauto yhden kerrostalon pihalla oli, muttei siellä ainakaan kauempaa katsottuna mitään isoa härdelliä näyttänyt olevan. Iivari suhtautuu piippa-autoihin kuten pojat yleensä, suurella mielenkiinnolla. Sitten kun tultiin jäähallin ohitse, sisältä kuului huutoa ja mekastusta ties minkä matsin tiimellyksestä. Siihenhän, niin kuin kaikkeen omituiseen, piti Iivarin karvat pystyssä haukkuen kommentoida, junnua ihmetytti kovasti että mistä moinen meteli kuuluu. Pienoinen mörköikä Iipalla.

Eilen oli aika pistää parrat suihkuun. Tuttu kuvio taas. Arttu kun huomasi mikä on homman nimi, luikki herra sohvan viereen kyljelleen niin littanaksi kuin mahdollista. Kuvitteli kai olevansa näkymätön ja näin välttyvänsä toimitukselta. Ei edelleenkään usko että kun suihkuun on aikomus mennä, sinne myös mennään. Iivari on helpompi tapaus, ihan iteksiään tassuttelee suihkun alle kun Arttu on sieltä pois tullut, eikä sitä tarvii niskavilloista avittaa niin kuin tuota vanhempaa. Arttu antaa kyllä pestä rauhassa, kunhan sen siis on sinne kylppäriin ensin saanut raahattua. Iivarilla puolestaan on aina kiireempi suihkusta pois eikä malttaisi paikallaan olla sitä aikaa että saisin ainakin enimmät vedet tassuista ja parrasta puristettua pyyhkeeseen. Ipanan pitäisi heti päästä itseänsä formuloiden kuivattamaan. On se vaan helppoa tuo pesu nyt vielä kun ei ole joka karvaan ja karvanjuureen takertuvaa kuraa kuurattavana. Vaikka sillähän tuota tulee vähän turhan harvoin tehtyäkin kun olevinaan ovat puhtaita. Kuitenkin parta alkaa jossain vaiheessa tuoksahtaa, ja Iivarilla reisikarvat, nuoriherra kun niin sanotusti ’pissii reisille’.

Tämän illan ohjelmassa ulkoilun jälkeen oli tovi eteistemppuiluja, sormien ja tassujen nimeämistä tällä kertaa. Sormet Arttu osaa hyvin, Iivarikin jo ainakin peukalon, muiden kanssa vähän hapuilua. Tassut on nimetty siten että oikea etutassu on ykkönen ja vasen kakkonen. Nuo osaa molemmat pojat, mutta uutena otettiin nyt vasen takatassu joka tulisi olemaan kolmonen. Hmmm, mitenkähän tuon snautserin ymmärrettävästi sitten opettaisi, vielä ei kummallekaan kolahtanut. Mutta ehkä päähän jäi jotain muhimaan, ja seuraavalla kerralla aletaan jo tajuta ja muistaa mitä se kolmonen oikein tarkoittikaan, katsotaan.
Toivottavasti joutui herneet pääkopassa edes vähän koetukselle. Välillä kun ei meinaa keksiä tarpeeksi haastavia hommia, niin sitä tekee (itselle) helpoimman mukaan.

On nuo kyllä hauskoja nuo veijarit, niiden kesken näkyy olevan mallioppiminen tehokasta. Kun tässä joku aika sitten alotettiin hajutunnistusta (= Artun kanssa pitkän tauon jälkeen jatkettiin), Iivari otti heti tavakseen käydä maahan purkki etutassujen välissä: Palkanhan saa nimenomaan haistelusta, ja on sama seisooko, istuu vai makaa. Arttu ei ole maaten tuota koskaan ennen tehnyt, vaan näin:mutta kun näki Iivarin saavan palkan makaamalla, alkoi välillä itsekin tehdä niin. Samoin kävi vaa’an kanssa. Pojat on vähän aristellu vanhaa vaakaa, siis ei mitään digitaali-sellaista, kun se kolahtelee metallisesti. Naksun ja namin kanssa ovat siihen tottuneet, saivat palkan ensin yhden ja sitten kahden tassun laittamisesta vaa’alle. Tuonkin Arttu tajusi Iivarin kautta, eli kun Iippa hoksasi laittaa molemmat etutassut vaa’an päälle, teki Arttu sen heti perässä. Pätevää!

Nyt täytyy mennä keittämään kuumaa mustaviinimarjamehua, alkoi lenkillä kurkkua kuivamaan ja nyt tuntuu tosi karheelta ja ilkeeltä ja muutenkin vähän vilu olo. Toivottavasti ei iske mikään talviflunssa. Mukavaa viikon jatkoa, vaikkakin pakkassellaista!

Onnistuuhan se lepäily näinkin á la Arttu :=)

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Ystäville 14.2.!

Talvisia kuvia

Kamera oli eilen pitkästä aikaa matkassa mukana joten tässä kuvallista antia metsästä ja pellonreunalta. Sää oli häikäisevän upea, metsä kaunis, partaparivaljakko energinen ja meno vauhdikasta. Malttoivat sentään aina välillä hetkeksi pysähtyä hetkeksi hengähtämään ja kuvaamaan. Taukopaikoilla Iivari intoutui ottamaan lumikylpyjä, Arttu sen sijaan, kuin myös minä, vain oli ja ihaili talvimaisemaa.
Tänään herätessä varttia vaille kahdeksan näytti mittari pakkasta parisenkymmentä astetta. Ellei tuosta päivän mittaan laske niin tiedossa sunnuntaille vähän vähempi ulkoilua ja enempi sisätilan aktiviteetteja.

lauantai 12. helmikuuta 2011

Ennakoinnin jalo taito

”… siksi valpas aina mieli se on turva verraton …”
Huomenta vaan! Iivari oli virittänyt vekkarinsa herättämään äiteen ja Artun klo 7.15. Hiukanhan sitä olisi vielä voinut nukkua, mutta eihän se auttanut kuin ponnistaa itsensä ylös ja viedä pojat pissalle ja sitten ryhtyä aamutoimiin. Siinä unenpöpperössä erittäin heränneiden poikien perässä taapertaessa tuon lyhyen lenkin mietin (kaikkea sitä aamuvarhaisella tuleekin mietittyä) miten tämä elämä snautsereiden kanssa on opettanut yhtä sun toista. Kuten sen että kaikkea kannattaa aina ennakoida ja aina kannattaa varautua kaikkeen. Koskaan kun ei voi olla varma mistä puusta tai minkä puskan, näin talvella lumikasan, takaa eteen yllättäen tupsahtaa jänis, orava, koira, kissa, hiihtäjä… Jotka kaikki aiheuttavat pojissa suurta kiihtymystä. Silmät selässäkin olisi hyvä juttu. Snautserit kun tuntuvat havaitsevan kaiken, ihan kaiken, mitä tapahtuu, oli se sitten lähellä tai kaukana. Ja kaikkeenhan täytyy tietenkin kommentoida, jos ei muuta niin vähän wuffuttamalla. Nopeat refleksit omistajalla on myös oiva apu. Mikä on tullut todistettua kerran jos toisenkin.

Eräänäkin päivänä ehdin huomata oravan juuri nanosekunnin murto-osan verran aikaisemmin kuin aina valppaat oravakoirani. Nappasin remmeistä pitävämmän otteen samalla kun tapailin jalkojeni alle pitävää maata, ylen haastavaa muuten lähes jäisellä tiellä. Vain pienen hetken päästä olisi reipas 40 kg energistä snautseria kiskassut mut rähmälleen kuusen juurelle, hyvässä lykyssä jonkin matkaa kuusen vartta pitkin ylöspäinkin. Sen verta täpinöissään nuo saalistajat noissa tilanteissa on, etten ihmettelisi vaikka puuhunkin oravien perässä kiipeäisivät, jos annettaisiin. Myös sen on kokemus opettanut, että mikään sanallinen viestintä kun ei nuiden tajuntaa tuossa mielentilassa tavoita, olisi se vain itsensä turhaa hikeennyttämistä. Turvallisinta siis vain yrittää pitää itsensä pystyssä ja venkoilijat aisoissa eli remmeissänsä ja remmin päät käsissä.

Itse asiassa en tiedä onko Iivarilla luonnostaan ihan yhtä paljon saalisviettiä kuin Artulla, jolla sitä on vähän liikaakin, vai intoutuuko vain siksi kun Arttukin niin tekee. Taitaa tässäkin se ”tyhmyys” joukossa tiivistyä.
Vaikka kyllähän Iivari meinasi saada hirmusen hepulin partsilla kun jonain päivänä pitkästä aikaa näki oravien keskenään puissa kisailevan. Valittaen ulisi ja uikutti, tuntui Iippa tuumaavan että niin lähellä mutta kuitenkin niin harmittavan kaukana…
Oravat on nimittäin pitkästä aikaa palanneet meidän parvekkeen eduspuihin joista saivat häädön viime talvena taloremontin alkaessa. Jossain ovat evakossa olleet ja nyt havainneet tienoon rauhalliseksi ja turvalliseksi palata. Eivät raukat tiedä että keväämmällä alkaa vanhojen pesäpuiden kaato …

Mutta nyt tarinointi sikseen, on aamupalan aika ja sitten suuntaamme kuonot ulos. Pakkasta jälleen n. 15 astetta ja ilma kirkas joten ei hullumpi sää:)

perjantai 11. helmikuuta 2011

Yksi + yksi = yksi

Tänään oli pirteä perjantaiolo kun tulin töistä kotiin. Yleensä arkisin jaksan töiden jälkeen käyttää pojat vain lyhyellä pissatuksella, jonka jälkeen täytyy tankata ja hetki lepuuttaa ennen kuin lähetään pitemmälle. Perjantaisin on jostain syystä toisin, varmaan henkistä virkeyttä vapaan viikonlopun alla, ja kun tietää että saa nukkua Iipan herätyspomppuun saakka, joka onneksi on viritetty hieman myöhäisemmäksi kuin oma herätyskello arkisin.
Siispä vielä kun sääkin suosi, lähdettiin liikkumaan heti kun olin saanut kauppakassit purettua ja vaatteet vaihdettua. Ja koska olen laiska, tehtiinkin kerralla niin pitkä rinki, ettei toiseen enää tänään ole tarvetta. Joskus vaan on helpompi tehdä yksi kunnollinen ja pitkä lenkki kuin tehdä pissatuslenkki, tulla kotiin ja kohta lähteä uudestaan. Samalla sitä yhdellä pukemisen vaivalla viettää sen koko illan (tai ainakin lähes) ulkona.
Lenkki olikin paitsi pitkä niin kiva ja rentouttava, ja pirtsakka raikas talvisää, pakkasta vajaat 15 astetta, auttoi karistamaan viikon rasitukset harteilta. Pojat mennä möhelsivät omiaan vitosvaihteella eli täysi hönkä päällä oli heti ekasta kurvista. Välillä olisi suonut että korvat olisi ollut vähän vähempi off-asennossa, pientä tonttuilua ja hurvellusta siis esiintyi, ja tietty vastaantulevista koirista piti omat mielipiteensä kovaan (liian kovaan) ääneen kertoa. Onneksi osuttiin reiteille missä ei muita liikkujia hirmusesti ollut.

Iippa se on tosi 'cool'. Vaikka pakkasta oli tosiaan joltisenkin paljon, niin junnu nautti matkaeväänä jäisiä lumikokkareita. Taitaakin olla aika kuumaverinen heppu. Mulla sen sijaan, vaikka en yleensä ole kova palelemaan, tuli välillä vilu ja piti pistää juoksuksi. Sehän passasi vauhtiveikoille hyvin, ja ihan kivasti ne edellä menivätkin eivätkä alkaneet riekkua niinkuin monesti kun yritän tahtia kiristää juoksuaskelin. Tosin polvet ja lonkat pian muistuttivat olemassaolostaan joten pitkää matkaa ei kerralla passannut juosta.Mua tosissaan vähän alkoi viluttamaan ja kun tultiin kotio, laitoin normaalin ohuen villatakin sijasta fleecen päälle, ja siitäkös Iivari intoutui. En tiedä miksi se rakastaa fleeceä niin kovasti, mutta aina kun on fleece päällä niin junnu saa hirmuisen hepulin ja hyppii ja nutuuttaa pusakan hihaa ja helmoja. Toki kyllä tämä fleece sattuu tuoksumaan vielä hieman mökille siellä kun tätä lähes koko ajan pidin (sitkessä tuo mökin haju, tätäkin sen jälkeen käytetty ja pestykin monta kertaa, mutta aina vaan on vieno 'mökkituoksu' pusakassa). Mutta ei se ole pelkästään sekään, Iippa on aina ollut hulluna nimenomaan fleeceen. Sitten vielä kun partsille mennessäni laitoin vanhan toppiksen reuhkan, niin jätkä oli siitäkin ihan villinä ja oli lähes syliin tulossa. Liekö sitten kuvitellut että kivakiva, nyt pääsee taas lenkille... No ei sentään enää, tänään.

Kotiseutua on siis kierretty suuntaan jos toiseen, snautserien iltaruoka ja -raksut nautittu, ihmisten omat laitettu uuniin, eli nyt ei tarvii lähtemisiä tai menemisiä miettiä. Hyvällä omallatunnolla saa siis heittää vapaalle. Pojat tuossa vielä intoutuivat vähäsen painimaan, samalla kun minä tyhjensin pyykkikonetta, mutta aika väsyneen oloisia ovat ja meno nyt hiljaista ja rauhallista.Kiitos säiden ennustajille – edessä näyttäisi olevan jälleen talvinen viikonloppu, mahtavaa! Kannattaa siis unohtaa kaiken sortin sisätyöt ja viettää aikaa helmikuun auringossa paistatellen:) Auringon kirkastamaa viikonloppua partaporukoilta!

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Kellon tarkkuudella

Tämän aamun aamulenkillä meidät ohitti rouvahenkilö kuten ohittaa joka aamu, samaan aikaan samassa paikassa, olettaakseni matkalla juna-asemalle. Hän totesi meidät ohittaessaan että no hyvä, hän ainakin tietää olevansa aikataulussa kun me olemme juuri siinä! Mietin, että totta tosiaan, aika lailla samaan kellonlyömään me joka aamu siinä samaisessa paikassa hajuja haistellaan.
Orjallisestihan se on arkipäivisin kelloa ja rutiineja noudatettava. Vastapainona sitä sitten haluaakin viikonloppuisin unohtaa kaiken sortin orjuutukset ja elää ilman aikatauluja.
Yleensä koitan vaihdella lenkkimaastoja ja kierrellä eri suunnilla, sekä omaksi että koirien virkistykseksi. Tosin nyt on rutiiniksi tullut kiertää aamuisin aina sama reitti. Mikä on, vaikka ehkä tylsää, niin aamutokkuraiselle laiskalle erinomaisen helppoa kun saa kulkea suht rauhassa kun muita kulkijoita on vähän, ja suunnilleen minuutilleen tiedän kauanko aikaa menee. Sitä kelloa kun kuitenkin pitää ajatella eikä voi vaan kulkea päämäärättömästi.
Vaikkei munkaan töihin lähtö minuutin päälle ole kun ei tartte julkisten aikataulujen mukaan kulkea, onneksi. Mutta töihinkin tulee yleensä päivästä toiseen lähdettyä lähes samaan aikaan. Mikä aika hivenen riippuu nuoremman snautserin ruokahalusta eli kuinka nopeasti Iippa kulloinkin kuppinsa tyhjentää, vai tyhjentääkö lainkaan kun jannua ei aina tarjoilut miellytä.
Aamun rutiinit tulee kyllä tehtyä välillä niin automaattisesti rutiinilla että monesti herään autossa miettimään että suljinkohan sen ja sen oven, laitoinkohan pojille vesikupin eteiseen... Yleensä kaikki on hoidettu niin kuin pitääkin, vaikkei tekojansa tiedostakaan.

Joinakin päivinä olisi kyllä parempi olla tekemättä mitään. Yritin sunnuntaina olla edes jotenkuten aikaansaapa.
Niin kuin yleensä pyhäpäivisin, halusin ennen aamun pitkälle lenkillä lähtöä laittaa juurekset uuniin, olisi sitten ruoka lähes valmiina kotia tullessa. Helpoin tapahan on heittää öljyt ja mausteet paistopussiin ja kuoritut ja pilkotut juurekset perään. Sitten vaan heilutellaan pussia että mausteet levittyy juureksiin tasaisesti. Kannattaa kuitenkin muistaa ettei paistopussi ole kovin vahvaa tekoa, ja kun aikansa heiluttelee, niin pohja hajoaa ja hupsista, pussin koko sisältö leviää niille sijoilleen. Onneksi vain tiskipöydälle eikä lattialle tai vieressä vahtineiden partakokkikolmosten päälle. Kuka on sanonut että koirat sotkee?? Meillä se kyllä on omistaja joka enimmät sotkut saa aikaseksi kuten esim. juuri heittelemällä öljysiä porkkanoita ja sellereitä pitkin poikin.
Noniin, sitten lenkin jälkeisessä energianpuuskassani päätin vihdoin ja viimein päivittää digiboxin tv-kanavat. Ei sillä että niitä uusia kanavia mitä saatavilla vanhojen lisäksi veloituksetta nykyisellään on, tarviisin kun en aina ehdi/välitä entisiäkään seurata, mutta pitäähän nuo ajan tasalla olla, jos ei muuten niin periaatteesta. Vaan pian osottautui, että parempi olisi ollu antaa periaatteiden olla ja tyytyä niihin kanaviin mitä oli, kun kaikki kerta toimi. Kyllähän kaikki kanavat käden käänteessä nollautui koneen muistista mutta tilalle ei sitten millään haulla löytynytkään mitään. Että silleen. Siinähän räppäkäpälä istuin hölmönä ja mietin että mitäs nyt. Ilman telkkaria tulisin hyvin toimeen, säästyisi sekin aika johkin ehkä järkevämpään, mutta, ja tämä on jälleen periaatekysymys, kun se tv kerta tossa nurkassa möllöttää niin täytyyhän sitä piru vie pystyä katselemaan JOS haluaa! Muutamien (?) hermosauhujen, kiukkuisilla manailuilla höystettyjen uusien ja taas uusien yritysten jälkeen kaikki ohjelmatiedot jostain kuitenkin löytyi ja päivittyi. (Ja päästiin viimein tiskipöydän kautta uuniin joutuneiden juuresten ja muun murkinan kimppuun.) Muuten hyvä päivä oli siis siltäkin osin pelastettu, mutta enpä sitten yrittänyt sen enempiä saada aikaiseksi sinä päivänä:)

Nyt snautserit, nuo kellon ja rutiinien orjat, huomauttelee vienosti ja kohta vähemmän vienosti, että viisarit osoittaa iltalenkkiä, joten jotta iltansa pysyisi aikataulussa, lienee paras päättää tämä päivitys tähän ja toteuttaa koirieni toive (lue: vaatimus). Missäköhän vaiheessa muuten olen opettanut eli antanut periksi niille että iltalenkki alkaa jo seitsemän jälkeen? Eihän tästä kauaa ole kun ei ennen kahdeksaa mihkään lähdetty. Ovat ihan huomaamattani saaneet mut ylipuhuttua – ja vaikeatakos tuo sitten on… Ja minä kun olin juuri vielä sanomassa, että iltaisin ei onneksi aikatauluja ole:=)

tiistai 8. helmikuuta 2011

Myräkkäaamu

Pienen tauon jälkeen lyhyt katsaus snautseriduon viime päivien tapahtumiin poikien kuulumisia odottaneille ja kaivanneille. Eipä mitään ihmeellistä sitten viime tekstien ole tapahtunut, rauhallista hiljaiseloa vietetty ja normaaleja arkiuomia mennään hiljalleen valostuvassa maailmassa. Tässä Iipan kanssa tätä kirjuutellaan, nuoriherra yrittää huomiota kerjätä syliin änkeemällä ja leukaa pussailemalla:)

Yön aikana olikin edellispäivien selkeä sää vaihtunut lumimyräkäksi. Liikkeellä oltiin ennen aura-autoja (joskus ihmetyttää, moneltako ne alottaa työt vaikka kyllä tiedän että ovat tänä talvena olleet ylityöllistettyjä, mutta silti, kun ei mekään nyt ihan keskellä yötä aamua aloitella…), ja pientä rämpimistä oli aamulenkki. Vaan tänä talvenahan tuossa ei mitään uutta ole. Niin kuin ei siinäkään että suht märkä lumi, tai räntä taitaisi olla oikeampi nimitys sille mitä taivaalta tulvi, ja vastatuuli niin äitee kulki jälleen sokkona 99% matkasta. Ensin rännästä sumeat ja sitten pikkuhiljaa vettä poskille valuttavat rillit ei ole hauska kokemus. Siinä ei suurempia uskalla puhkua eikä puhaltaa kun sitten linssit muun lisäksi huurustuu ja näkökenttä on jos mahdollista vieläkin surkeempi.
En tiedä hiljensikö poikien vauhtia myräkkä vai huomasivatko kerrankin että äitee ei ole märkine rilleinensä aamutuimaan oikein hupailutuulella. Niin tai näin, mutta sällit kulkivat epätavallisen rauhallisesti koko reitin eivätkä enempiä temppuilleet, Iivarin muutamaa hankihyppelyä lukuun ottamatta. Hajutkin oli kai myräkkä vienyt mennessään kun eivät näyttäneet suurta kiihtymystä aiheuttavia bongaavan. Tosin Mäkkärin uusi minkä lie hampurilaisen tuulessa lepattava suuri lakanamainos sai pojissa aikaan isoa ihmettelyä ja muhkeata muffausta. On se hyvä että tutun reitin varrelle tulee aina jotain uutta ja outoa ihmeteltävää:)

Nyt illalla ilma oli jo onneksi selkiintynyt. Mitä nyt tuulen puuskien mukana puiden oksilta lensi lunta päälle, piristävää kun sellanen mäjäys tulee niskaan! Aurattukin oli jo, ainakin osa teistä. Osa sen sijaan oli todellista puuroa. Lenkki tehtiin laajassa kaaressa ja keskustan katujakin tallottiin kotia tullessa. Vaikkei me nyt missään maalla asutakaan, eikä edes kovin kaukana keskustasta, niin aika hiljaistahan täällä illalla on, eli hyvä käydä välillä katsastamassa vähän vilkkaampia tienoita missä riittää illallakin menijöitä.

Poikien tassujen karvanlaadun muuten huomaa hyvin näillä keleillä. Iivarin karkeisiin karvoihin ei sohjolumi pahemmin takerru. Tai jos takertuukin, niin se kaikki ehtii sulaa lähes kokonaan pois jo rappusia ylös kavutessa. Artun tassut sen sijaan suorastaan imevät märkää lunta. Vaikkei senkään tassukarva sitä ihan pehmeintä laatua ole, niin olipas vaan tassut tänäkin aamuna alhaalta ylös täynnä valtavia lumipaakkuja.
Hyvin hoitavat pojat puhtaanapidon. Kun äitee on tehnyt hommasta oman osansa eli käsin ja harvapiikkisellä kammalla riipinyt lumiset pallukat tassuista irti niin pojat putsaavat maton. Iivari Artun tassuista irronneet lumet ja päinvastoin. Innokkaiden partasuiden putsauksen jälkeen ei matolle paljon mitään enää sulamaan jää. (On tää muuten vaan niin ihanaa kun vielä on puhdasta lunta mitä tassut mukanaan tuo. Ei uskalla ajatellakaan mitä se sitten taas on kun sulamisprosessi ulkona lähtee käyntiin…)

Putsaamisesta puheen ollen, Iippa antaumuksella jatkaa Artun putsaamista. Aamuin illoin (vähintään, ja en tiedä monestiko päivän aikana) käy läpi korvat, silmät ja vähän muitakin ’strategisia’ paikkoja. Välillä ei malta odottaa, että Arska aamulla nousisi ylös, saati kunnolla heräisi, vaan alottaa aamupesun isoveikan vielä nukkuessa. Varsinkin silmien putsaamisesta olen yrittänyt junnua kieltää. Artulla silmät tuppaa välillä punottamaan, ja uskon että ärtyneisyys johtuu ennemmin siitä, että Iivari niitä nuolee, kuin siitä, että Iippa nuolisi niitä koska ne jo on ärtynyt. Ei ehkä tee kamalan hyvää silmille jatkuva nuoleskelu. Varsinkin kun Iivari tekee sen aina erittäin perinpohjaisesti ja käsittelyn jälkeen Artulla on kaikki silmänympäryskarvat aivan likomärät. Vieläkään en ole päässyt perille onko tuo putsausoperaatio Artulle itselleen mieluinen vai ei, mutta mitään sanomatta se aloillaan maaten tai istuen antaa Iivarin häärätä. Itse asiassa, aika tyytyväiseltähän tuo vaikuttaa :=)

Täytyy välistä oikeen ihmetellä kuinka Iivari on viime aikoina entisestään rauhottunut. Ja kaiken kaikkiaan siitä on kehkeytymässä aikas mahtava nuori herra, isoveikkansa tapaan. Ulkoiluahan tässä pyritään harrastamaan niin paljon kuin mahdollista ja vaikka musta tuntuu että riittääkö aina sekään, niin ehkä jätkä sittenkin suurimman osan energiapläjäyksestään saa liikkumalla purettua ettei tarvii sisällä enää riehakoida.
Mutta pientä keppostelua ipana välistä keksii. Osaa onneksi pitää hauskaa ihan keskenänsäkin eikä kaipaa leikkikaveria. Yhtenä aamuna kun tein omia aamuhommiani olkkarissa, olin kuulevinani että Iippa hiljaisesti eteisessä jotain touhusi; lelunsa kanssa varmaan nutasi, niitähän on nurkat pullollaan. Välillä kävi mua kurkkaamassa ovelta, ihan kuin olisi tsekannut, etten vaan huomaa. Ja enhän mä huomannutkaan, ennenku eteiseen menin. Olikin keksinyt itselleen taas kivaa aktivointia ja levittänyt metritolkulla veskipaperia (paljonkos lähes täydessä rullassa paperia on?) ympäri eteisen lattiaa. Kun tietää ettei se sallittua ole, tällä kertaa rajoitti puuhailut eteiseen ja sillä kai kävi äiteetäkin kurkkaamassa ettei se vaan tule kivoja leikkejä keskeyttämään. Äiteen oma vika, pitikös taas unohtaa kylppärin ovi auki? Tuohan se oli pikkupenskana Iipan lempparipuuhaa, napata rulla suuhunsa ja kiireesti paperi perässä viuhuen viipottaa sinne ja tänne. Olin välillä jo luullut sen(kin) leikin kokonaan unohtaneen. Vaan mitä vielä, pitää sen välillä käydä, jos ei muuta, niin ainakin tiputtamassa rulla telineestä pois. Kuononäppäryyttä se pikkasen vaatii ja nokkelastihan tuo sen taidon taitaa.

Toinen Iivarin lempipuuha on sängyn 'petaaminen'. Sänkyhän on jätkille luvallinen paikka, mutta tuo petaaminen ei. Se kun tarkoittaa sitä että kun on päiväpeitto otettu pois, alkaa Iippa vimmatusti kuopia ja kaivaa lakanoita samalla mouruten ja äheltäen. Kun sitä komentaa, katsoo hetken viattomin silmin, ja eikun jatkaa entistä tarmokkaammin. Siinä käsittelyssä äkkiä tulee lakanoista riepuainesta joten äiteen mielestä ei kamalan hyvä juttu.

Nyt on illan touhuista väsyneet snautserinpojat lähes unessa, ainakin siihen saakka kun nousen tästä ja menen tekemään iltapalaa. Sitä vahtia ei kannata jättää väliin, koskaanhan ei tiedä mitä sieltä sattuu tippumaan. Siispä iloista viikon jatkoa! Kepposteluja ja muita kuulumisia lisää tuonnempana.

*****************
PS: Vilkasinpas taas mitä kirjoitin ja tuli mieleen että 1) enkö mä osaa koskaan mitään sanoa lyhyesti ja 2) olenkohan mä näistä samoista asioista kirjottanut jo joskus aikaisemminkin …??