Arttu ja latujen ihmemaa

Arttu sekoaa hiihtäjän nähdessään. Johtuuko tuo vauhdista, sivakoinnin äänestä vai mistä, en tiedä, mutta jotain ihmeellisen tenhoavaa Arttu hiihtäjissä näkee. Näin on ollut sen ensimmäisestä talvesta lähtien. Viime talvena kun oli paljon lunta ja päivittäin nähtiin hiihtäjä jos toinenkin, jäällä vielä monin verroin enempi, toivoin ja odotin että se siedättyy ja tottuu tuohon talviseen ilmiöön. Ja Pah, vielä mitä! Joka ainoa hiihtäjä saa jätkän suuren mielenkuohun valtaan. Sitä on ihan turha yrittää rauhotella tai kieltää, se on totaalisen kuuro ja immuuni kaikelle muulle. Perään mieli veisi jos vain äitee hihnasta irti päästäisi. Sama kuin jänisten kanssa.Vaan sitä tässä itsekseni olen pohdiskellut että mistä herra snautseri tietää että pellon reunaan on taas jokatalviseen tapaan tehty latu jolla niitä ihmeellisen ihania suksijoita liikkuu? Onhan se äiteen mielestä maailman viisain snautseri, mutta silti... Kun vielä viikko sitten samaisella pellolla ei latua ollut, eikä liioin hiihtäjiä. Mutta seuraavana viikonloppuna kun lähestymme vasta tehtyä latureittiä, aloittaa Arttu, jo kauan ennen kuin edes ladun näkee, tutun kuvion ja tohottaen hyppii ja pomppii pään kääntyillessä valppaana korvat höröllään suuntaan jos toiseen nähdäkseen ja kuullakseen edes vilahduksen suksilla menijästä.

Olenkin tullut johtopäätökseen että hiihtäjillä ja laduilla on ihan oma ominaistuoksunsa, tuoksu joka kertoo snautserin pojalle pitkän matkan päähän että hei nyt valmiina, edessä latu ja suihkivia suksijoita. Ja kuljettiin nyt melkein mihin suuntaan tahansa niin aina on jossain latu vastassa. Joten jos talvi tällaisena jatkuu niin herra ehtii kieli pitkällänsä melkosen monta sivakoitsijaa bongata. Vai jokohan tuo niihin nyt tottuisi?

Lunta, pakkasta ja kuurapartoja

Lumi narskuu tossujen alla, pakkanen nipistelee poskia, snautserit kulkee parrat huurussa - se on talvi nyt! Viime viikonloppuna kun lunta oli vielä sen verran vähän ettei latukoneet olleet päässeet hommiin kierrettiin kaikki läheiset pellot ja niittypolut. Onneksi niin, sillä nyt niille reiteille ei ole enää mitään asiaa, ilman suksia. Mua muuten jaksaa aina huvittaa tämä pellon laidassa oleva kyltti. Mun lapsuudessa kun hiihtäminen tarkotti nimenomaan sitä että on sukset jalassa, mutta ehkä kieli on muuttunut vuosien varrella ja hiihtää voi nykysin ilmankin?!
Pellolla lumen alla asuu paljon myyriä, siitä on Iivari varma. Vielä ei ole saalista kuitenkaan tullut.
Talvisessa metsässäkin tuntui kuuluvan kummia, ties mitä öhkömönkiäisä siellä asustaa, tiukasti ainakin piti partojen vahtailla.
Tänään aamulla pakkasmittari näytti -15 ja taivas oli aivan kirkas. Pikapikaa aamupuuhien jälkeen suuntasimme rantaan nauttimaan sunnuntaiaamun rauhasta. Järvi oli saanut jo jääpeitteen ja jokunen urhea retkiluistelija jäällä näytti jo menevän. Me tyydyimme toistaiseksi kulkemaan kiinteällä maalla. Mutta jos tätä menoa jatkuu niin varmasti pian pääsee jo jäällekin, turvallisesti.
Kamera oli matkassa, mutta pakkanen kipristeli äiteen sormia sen verran että ihan kauheasti ei tullut sitä käytettyä, jokunen talvikuva kuitenkin taas saatiin. Tosin osa jäi vajaaksi kun ei kamera pysynyt snautserien vauhdissa mukana:)Jos ulkoilua voisi pistää varastoon pahan päivän varalle, meillä olisi varasto täysi melkosen monen päivälenkin verran. Eli tassut viipottaen ollaan menty, välillä käyty syömässä sekä partoja ja tassuja sulattamassa ja sitten taas lähdetty. Harvoinpa on marraskuussa eteläisessä Suomessa näin mahtavat talvikelit. Ei tässä malta paljon sisällä olla, eihän sitä tiedä miten kauan tätä iloa ja nautintoa kestää. Siispä lähdemme taas nauttimaan häikäisevän aurinkoisesta iltapäivästä.

Jyväskylän KV-näyttelyn tulos

Tuomarina Jyväskylän KV-näyttelyssä oli italialainen Walter Residori. Mustia snautsereita mukaan ilmoitettu 15.

Nuorten luokassa kisannut Iivari pärjäsi jälleen mainiosti ja sijoittui urosten neloseksi: NUO ERI1 PU4 SERT!

Lisäksi Nean kasvattajaryhmä sijoittui hienosti rodussaan ykköseksi - onnea ROP-kasvattajalle! Muutenkin Nealla menestyksekäs näyttelyviikonloppu, siispä siitäkin Onnea!

Arvostelu:
"Good dog with correct head length, but has a little cranio-facial axel diverging. Very beautiful topline. Good croup. Good angulation. Good coat. Moves well."

Rantalenkki ja -leikkejä

Vaihtelu virkistää - ettei aina tulisi tallottua samoja lenkkipolkuja ajettiin Artun kanssa aamulenkille rantapuistoon missä ei ihan hetkeen olla käytykään. Harmaata, märkää ja tuulista oli. Mutta ihanan hiljaista, vain jokunen lenkkeilijä lisäksemme. Haettiin autosta liina ja frisbee jota heiteltiin litisevän märällä nurmikolla. Pian Arttua kuitenkin taas kiinnosti enempi pupunpapanat kuin frisbeen hakeminen äiteelle. Ja kun äiteen tossut ja hanskatkin aikas pian kastu läpimäriksi, oli aika suunnata takasin kodin lämpöön ja kahvin keittoon.

Lauantain lotinat

Pimeätä oli kun heräsin, kello näytti vartin yli seitsemää. Ei tarvinnut ulos ikkunasta katsoa, kun jo tuli todettua että ulkona sataa, mikä ei kovin suuri yllätys ollut. Arttu on pissatettu ja ruokittu, ja herra tuossa odottelee pitemmälle lenkille lähtöä. Äitee syö vispipuuroa ja juo kahvia ja yrittää herätä tähän päivään.

Snautsereiden kanssa sattuu ja tapahtuu, tämä tapahtui eräällä aamulenkillä. Pojat saivat yhtäkkiä molemmat muhkean tuoksun kuonoihinsa ja sinkoilivat tienvarren heinikossa jotain etsien. Yritin olla koiriani nopeampi ja äkätä hämärässä että mikä se on mitä noin innokkaasti jahtaavat, vaan enpäs ehtinyt. Samanaikaisesti tarrasivat jostain, en nähnyt mistä, kiinni, toinen toisesta ja toinen toisesta päästä. Komensin (=kiljuin niin että varmaan kuului lähitaloihin saakka, anteeksi herätyksestä…) irroittamaan kun arvasin että mitään ihmisen mielestä ihanaa se ei voi olla. IRTI-huudot tehostettuna äiteen läpsäsyllä siihen johonkin onneksi pian tehosi ja tielle jalkojeni juureen pojat kuin yhdessä tuumin pudotti oravan raadon. Ilmeisesti aika tuoreen sellaisen, yäks, vieläkin puistattaa. Pojat olivat ilmeisen pettyneitä joutuessaan luopumaan ihanasta aarteesta ja kaihoisasti jäivät taaksensa raatoa katsomaan kun jatkettiin matkaa. Mitä lie olisivat raadolle tehneet jos sen mukaansa olisivat saaneet, tuoneet kenties kotiin vetoleluksi? :(

Flunssan pirulainen ei ole mihkään yön aikana hävinnyt, päin vastoin. Suunnittelenkin tässä että josko pitäisi totaalisen lepopäivän tänään. Jos pyykkiä saisi pestyä niin se olisi jo hyvä saavutus, suuremmat työt jääkööt huomiselle. Talletettuna taitaa olla taas viikon varrelta yhtä sun toista ohjelmaa jota voisi töllötellä jahka tuo snautseri on ensin lenkitetty. Siispä sadevermeet päälle ja reippailemaan. Rentouttavaa viikonloppua!

Reppu ja reissumies & pimeä väsymys

Perjantain aamurutiineissa oli pieni muutos normaaliin verrattuna kun piti ehtiä heittää Iivari ja reissureppunsa (jota virkaa tällä kertaa proosallisesti hoiti S-marketin muovikassi) Nealle. Tänään suuntaavat kohti Jyväskylää jossa on kv-näyttely sunnuntaina. Iivari ei koskaan kotijoukkojen perään itke, nytkin jäi pomppien ja häntä heiluen Nean sekä Sylvin ja Kyllikin kanssa jotka olivat myös jätkää pihalla vastaanottamassa.

Ihmeesti sitä ehtii kun aamuvarhaisella herää. Koirien lenkitys, edestakasin ajo Nealle, vielä pieni korttelilenkki Artun kanssa, Artun ruokkiminen, eväiden teko. Ja ihan normaaliin aikaan olin jo suuntaamassa kohti työpaikkaa.

Arttu on saanut (?) siis viettää rauhallisen päivän ihan keskenänsä vain ja nyt illalla ollut äiteen assistenttina ja seuraherrana kotihommissa. Kaupasta tultua avitti kantamalla ostoksia eteisestä keittiöön. Itseksensä sai jopa ryskykohtauksen ja heitteli purkkareita sinne tänne niitä sitten komeilla loikilla saalistaen. Ja kokkikolmonen oli tietysti kuola valuen mukana ruokaa kokatessa. Partsilla on pitänyt vahtia kahden edestä, huh, rankkaa tuo ainokaisen koiran elo! Nyt istuu vieressä katsoen että äitee mitäs nyt tehtäis??:=)

Tuntuu että pimeys ja sade alkaa käydä voimien päälle, vai mikähän lie väsyvirus iskenyt. Flunssakin taas vaihteeksi painaa päälle, johan tässä saikin jo muutaman terveemmän päivän viettää. Mulla on tosi tooosi harvoin olo ettei jaksaisi eikä huvittaisi lenkille koirien kanssa lähteä, ehkä kerran vuoteen, puoleentoista. Eilen oli tuollainen olo. Tuntui siltä että olisin mieluiten vaan kaatunut peiton alle ja nukkunut aamuun asti. Mutta onneksi on nuo koirat joiden ansiosta ei moisiin laiskotteluihin tohdi syyllistyä. Aikataulusta on pidettävä kiinni, ja kummastihan se lyhyempikin lenkki aina piristää :) Eli mitähän tapahtuisi koiratonna? Tod.näk. olisin vieläkin paljon väsyneempi ilman happihyppelyjä raikkaassa, vaikkakin pimeässä, ulkoilmassa. Joten kiitos koirani että pidätte äiteen liikkeellä!

Lenkin jälkeen oli pestävä Iivari. Yleensä pistän pojat suihkuun ikäjärjestyksessä, vanhimmasta aloittaen. Eilisessä uupumuksen tilassa ajattelin että koska Iivari on näyttelyreissun takia pakko pestä, ja ihan kokonaan vieläpä, aloitan tällä kertaa Iivarista ja jos siltä tuntuu niin voin jättää Artun pesun viikonlopulle. Siihen mennessä nimittäin vanhemmalta herralta oli jo pahimmat kurat tassuista karissut matoille niin mitäpä tuota suotta pesemään...

Mutta kateudella on kumma voima, ja se että äitee touhuaa toisen kanssa, saa joskus ihmeitä aikaan:=) Arttu ei yleensä ihan itsekseen suihkuun tule. Nyt oli herra vieressä koko ajan Iivarin pesua seuraamassa ja valvomassa että tulee varmasti riittävän puhdasta. Riekkuseuraa tuo odotti, suihkun jälkeenhän on pojilla tapana mennä rallatella märkä parta hulmuten. Ja kas kummaa, pienen hillumisen jälkeen oli Arttu kylppärin ovella odottavalla kannalla ja katsoi äiteetä että noniin se on sitten mun vuoro. Poika halusi suihkuun! No, eihän siinä auttanut kuin heittää väsymyksen tunteet mielestä ja antaa Artun mennä suihkuun, sen kerran kun se ihan itse omasta halustaan sinne halusi! Hyvälle mielellehän siitä tuli, ja siitä että oli sitten toisenkin tassut ja parta puhtaat, ainakin seuraavaan ulkoiluun. Artun karvojen setviminen jäi kyllä seuraavaan kertaan, sen verran kauan meni Iivarin föönauksessa että sen jälkeen ei äiteestä ollut muuhun kuin sohvalle pitkälleen. Eikä kauan mennyt kun siihen nukahdinkin ja telkkari pauhasi omiaan, ilman yleisöä.

Vettä taas sataa, juuri sain Artun kuivattua pienen lenkin jäljiltä. Nyt on aikaa levätä ja rentoutua - onneksi on perjantai:)

Toipumisia, vaiko eikö sittenkään?

Iivarin vesihäntä on onneksi paranemaan päin ja juniori pystyy jo häntäänsä heiluttamaan lähes normaaliin tapaansa. Pariin päivään ei häntä heilunut lainkaan mikä oli tosi outoa kun on tottunut että Iipan häntä heiluu KOKO ajan, paitsi ehkä nukkuessa. Ei ole mulla aikaisempaa kokemusta vesihännästä. Nytpä tietää varoa seuraavalla uintireissulla että maltti on valttia eikä pidä ahnehtia polskimista koko rahan edestä niin kuin lauantaina. Tai siis Iippahan olisi hyvillä mielin hypännyt altaasta pois jo paljon aikaisemminkin, sehän oli äitee joka uimaohjaajan kanssa snautsereita sinne kerta toisensa jälkeen tuuppasi:)

Äiteen flunssa se sen sijaan on tyyppiä on/off. Välillä olo on ihan hyvä, välillä sitten taas ei laisinkaan. Aamulla piti tosi pitkään tunnustella että onko musta töihin lähtijäksi. Lopulta tulin siihen tulokseen että ei se auta kuin lähteä huristelemaan kohti työmaata, ja menihän se päivä siinä pakertaessa, töhnö ja vilunen olo oli kuiteskin koko ajan. Vaan kun olin sinne raahautunut niin sisukkaasti sinnittelin loppuun asti. Kotona sitten iski iso vilu ja keräsin monta vaatekerrosta päälleni ulos lähtiessä. Vaikka yleensä olen herkkä hikoilemaan, niin enpäs nyt hikoillut, vaan pieni vilu oli matkassa koko ajan vaatekerroksista huolimati. Saati sitten kotia tultua, hrrr, nyt vasta viluttaa. Aamu näyttää mikä on olo silloin. Menisi jo kokonaan ohi tai sitten iskisi ihan kunnolla, tympeetä tällanen vetkuttelu kun välillä on kipeä, välillä sitten taas ei ja välillä ei tiedä onko kipeä vai ei kun olo heiluu siinä hämärän rajamailla :(

Ja jottei Arttu pääsisi ihan ilman vaivoja sekään niin oksensi parikin kertaa ulkona kun töitten jälkeen pojat hätäpissatuksella käytin. Onneksi ei vaikuta muuten sairaalta, joten tainnut jossain jotain huomaamatta suuhunsa napsia, eihän tuolla pimeydessä näe mitä nuo pusikossa touhuuvat. Eikä ne pupunpapanatkaan kai liian suurina annostuksina pelkästään hyviä ole? :=)

Pakkasta on muutama aste ja ihan mielettömän mukava talvea enteilevä keli, kuivaa ja kirkasta ja upea tähtitaivas, sen mitä sitä katuvalojen loisteessa näkee. Lumisadetta on huomiseksi ennustettu, ja täällähän tietty toivotaan hartaasti että ennuste toteutuu!! Minä menen nyt keittämään kupposen kuumaa juotavaa ja toivotan talvisen reipasta viikon jatkoa!

Snautserit kylpylässä

Tänään päivällä suunnattiin kohti Hyvinkäätä ja OnnenKoira-kylpylää. Tyyne ja Heli tuli meidän kyydissä ja ennen altaaseen pulahtamista pääsi parrat aitaukseen purkamaan pahimmat energiansa ja vähän verryttelemään. Meno oli melkoisen vauhdikasta, kuinkas muuten. Nausterien menoa koirat viereisessä aitauksessa kovasti kommentoivat, liekö kateellisia olleet partojen hulvattomasta hauskanpidosta... Niihin kommentteihin piti tietysti snautserien puolestaan vastauksensa ilmaista, Arttu vanhimpana etunenässä. Haukku oli siis melkoinen:)
Sitten olikin aika suunnata sisätiloihin, koirat suihkuun ja altaaseen! Tyyne se näytti olevan varsinainen vesipeto, alkujännityksen jälkeen mennä polskutteli ihan omia menojaan. Neiti näytti lisäksi hyvin pitävän altaassa huolta muistakin ja nopeasti ui kaverin luo joka hänen mielestään kait oli olevinaan merihädässä altaan keskellä, uimaopettajan kanssa. Ehkä olisi vesipelastajaksi tästä snautserista? :) Arttu ja Iivari sen sijaan kumpainenkaan ei ihan omillansa uimaan mennyt. Avittaa piti sekä uimaopettajan altaasta käsin että äiteen altaan reunalta, takapäästä piti pukata poikia etiäpäin. Ja eihän siinä sitten muu auttanut kuin polskutella menemään kun ei altaasta muutoinkaan pois päässyt. Hienosti se sitten molemmilta sujui! Arttu varsinkin ui tosi rauhallisesti ja uimaopettajan, joka muuten oli tosi pätevä ja mukava, mukaan ui erittäin rennosti, niin kuin pitääkin. Iivari sen sijaan alkuun pärskytteli kovasti, ja yritti napsia vesipisaroita suuhunsa, mikä puolestaan häiritsi itse uintiin keskittymistä. Mutta hyvin meni junnultakin kun pahimmat energiat oli saanut purettua. Neljäkymmentä minuuttia oli meidän ryhmällä aikaa ja koko sen ajan pojat vuorollaan altaassa viettikin. En enää pysynyt mukana laskuissa, että montako kertaa kumpikin altaan päästä päähän ui, mutta aikas monta tassunvetoahan siinä ehdittiin hujauttaa.

Sitten alkoikin äiteen urakka kun piti saada pojat kuiviksi. Pyyhkeet ja föönit oli talon puolesta ja niitä aikamme käytettyäni oli pojat sen verta kuivia että päästiin kotimatkalle. Auton takaosassa olikin melkosen hiljaista, ja kaikki kolme partaa nuokkuivat koko matkan Hyvinkäältä Jäkeen, toisin kuin Hyvinkäälle mennessä. Arttu se on nyt näköinen, pitkässä turkissaan föönattyna ilman harjoja ja muotoiluja, turkki iloisesti pörhöllään:=) Ei haittaa, hauskaa meillä oli ja varmasti aamulla pojat huomaavat omaavansa lihaksia joiden olemassaolosta ei aikaisemmin ollut aavistustakaan.

Arttu nukkuu sikeästi, Iivari sen sijaan on ollut vähän levoton koko illan. Pari kertaa jo käytin poikia ulkona (minä kun odotin rauhallista iltaa...), että jos olisi kovakin hätä. Ei vaan tuntunut löytävän Iippa hyvää paikkaa. Ja nyt se vaiva taisi selvitäkin, lienee jätkä jossain uimisen melskeessä häntänsä satuttanut kun tossa ulvahti kun häntäänsä kokeilin... Nean mukaan voi olla vesihäntä, joka mennee ohi parissa päivässä. Voi hitsi, pitikin sattua hauskan päivän päätteeksi. No niinhän se aina on että itku pitkästä ilosta...

Tässä vielä kuvallisia todisteita uima-masterseista altaassa.

Arttu valmiina altaaseen,
altaaseen menossa,
ja altaassa opettajan kanssa.
Sitten ihan iteksiään mennä polskuttaa,
ja välillä pariuintia Rino-kaverin kanssa
sitten pois, ja pian!

Iivarin polskutusnäyte
Opettaja ohjeistaa Iivaria, mukana kaverin tukena Tyyne
ja pois altaasta.

Hauskaa oli taasen, niinkuin aina UKUn porukan kanssa, kiitos vain kaikille kerhokavereille! Ja eritoten Helille ja Tyynelle matka- ja riekkuseurasta!!

Äzhii äzhii aivastus voihan vaivastus

Niinhän siinä sitten kävi että teki keskiviikkoinen kentällä myrskyssä oleilu tepposensa. Olo on tukkoinen, palelee, kurkku karhea, väsyttää, lihaksia särkee, nenä vuotaa... Klassiset flunssan oireet, eikä kiva. Tuntu illalla siltä että näinköhän musta on kylpylään lähtijäksi laisinkaan, mutta eiköhän tässä tolpilla pysytä sen verran että pääsee parrat polskuttelemaan. Saavat ylimääräiset energiansa purettua altaaseen, ovat sen verran yliwirtasia kun eilen jäi lenkitykset vähän vaillinaiseksi äiteen kurjan olotilan vuoksi. Ilta meneekin sitten taatusti lepäillessä, ainakaan viimeksi ei meillä uimisen jälkeen jaksettu riekkua, hyvä kun iltapissalle jaksoi pojat lähteä. Porukka on jaettu ryhmiin ettei kellekään tulisi turhia odotuksia kun ei altaaseen mahdu montaa koiraa kerralla, varsinkaan jos tarvitsee uimaohjaajan apua (ja me luultavasti tarvitaan..). Tyyne on jätkien kanssa samassa vuorossa joten snautsrijengi valtaa altaan ekana:) Muut tulee sitten meidän jälkeen.

Tässä pojat viime sunnuntain lenkillä.

Arttu tähyää pupuja

ja Iivari miettii kepposia kiviaidalla

Rauhaisaa pyhäinpäivää!

Tiedonjanoiset snautserit

Pojat viettävät päiviään omatoimisesti opiskellen. Tänään aiheena koirien hammashuolto, asiantuntijana oma eläinlääkärimme Ulla Eskelinen Laumasta. Oppia ikä kaikki:=)

Marrasmyräkässä

'Ohi syyskuun, läpi repaleisen lokakuun … marraskuu…'
Ei voi paljon pimeämmäksi enää marraskuinen maailma mennä.

Eilisaamun lenkki sujui taas rattoisasti sokkona sumussa. Kaatosade oli loppunut siinä vaiheessa kun ulos ehdittiin, pientä piskottelua oli enää ilmassa. Rillit sumeni kuiteskin alta aika yksikön kun vastaan puhaltanut tuuli lennätti pisarat päin naamaa. Vähän orpo olo on kulkea kun ei oikein näe. Olen ehkä jonkumman kerran ennenkin ihmetellyt että miksi kerpele pyörissä ei voi olla valoja????!!!! Oli vähällä käydä hullusti, taas, kun vastaan ajanut valoton pyörä suhautti muutaman sentin päästä Iivarista. Ei ollut ensimmäinen kerta tänä syksynä, eikä taatusti viimeinen, mutta onneksi taaskin selvittiin pelkillä sydämentykytyksillä ja suurella harmistuksella. Joo, no osasyy oli mun märkien rillien aiheuttama huono näkyvyys, mutta jos pyörässä olisi ollut valo niin olisin sen aikaisemmin huomannut ja tiennyt varoa. Meidät kyllä näki valaistulla pyörätiellä, joten vähän olisi voinut nuori mies hiljentää ja väistää eikä vaan posottaa menemään keskellä pyörätietä. Me kun kuiteskin ihan omaa puoltamme järjestyksessä kuljettiin. Vähänkös manasin. Yksitoikkoiseksi ei käy pimeässä kulkeminen kun vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää.

Illalla se tosi myräkkä sitten alkoi. Suuntasin koulutuskentälle sillä mielellä että odotellaan nyt hetki, tokkopa kukaan tulee paikalle. Mutta ei tarvinnut tyhjin toimin kotiin palata, viisi urheata koirakkoa tuli treenaamaan kurjaa keliä uhmaten, pennut kurapukuihin puettuna. Eihän nyt pieni syysmyrsky koiraihmisiä ja niiden koiria haittaa! Ihan pieni ei tuuli kyllä ollut. Vaakatasossa tuli vettä ja sadekelin vermeistä ja monesta vaatekerrasta huolimatta reilun tunnin kentällä olon jälkeen musta tuntui että olen jäässä luita ja ytimiä myöten. Hampaat löi kirjaimellisesti loukkua kun pääsin autoon. Siitä huolimatta päätin tehdä samointein poikien kanssa lenkin, olkoonkin että hanskatkin oli litimärät ja erittäin epämukavat käsissä. Mutta mieluummin niin. Jos välillä käy kotona vaihtamassa lämmintä ja kuivaa ylle, syömässä ja lepäilemässä, sitten ei kyllä moiseen myrskyyn enää huvittaisi lähteä. Niin siis teimme iltalenkin eikä suinkaan oltu ainoita kulkijoita. Koirattomia ei juurikaan näkynyt, koiria sen sijaan kyllä. Arttu marssi eteenpäin sen näköisenä että herraa ei kamalasti kiinnostanut tienvieruksen tuoksujen nuuskuttelu, pikaiset koiven nostot riitti. Iipalle moinen keli ei ole este eikä hidaste ja omaan tapaansa hartaasti ja pitkään nuuskutteli joka puskan juurella. Tai paremminkin yritti nuuskutella. Äitee kun ei viluisena tällä kertaa viihtynyt ihan kamalan kauaa ulkona niin nuorukaista piti tuon tuosta hoputella matkaa jatkamaan.

Raikas ulkoilma ramasee:=) Ei siinä nimittäin paljon tarvittu, porukan kuivauksen, vaatteiden vaihdon ja muonituksen jälkeen simahdin sohvalle hetikohta yhdeksän jälkeen. Ei ihan tavallista. Aamulla oli vähän tukkonen olo, toivottavasti ei mikään pöpö ehtinyt iskeä myrskyssä harrastellessa. Viikonloppukin tulossa, ja lauantaina lähdemme UKUlaisten kanssa kylpylään uimaan, siis koirakylpylään Hyvinkäälle. Siitä retkestä lisää lauantaina.

Yllätysherätys

Yllätin eräänä päivänä snautserit kesken makoisten päivänokosten. Pesukoneen huoltomiehen tulon takia tulin kotiin pari tuntia normaalia aikaisemmin. Eikä poitsut osannu siihen varautua. Yleensä kuulen niiden vastaanottopuhinat jo kun rappuja nousen. Havahtuvatkohan äiteen askeleisiin pihalla vai avainten kilahdukseen rapussa, en tiedä, mutta hereillä ja valppaina joka tapauksessa aina ovat. Nyt ei pihahdustakaan kotoa kuulunut, oli aivan hipihiljaista. Kun avasin oven, kömpi kaksi unenpöpperöistä, haukottelevaa partaa tervehtimään ”mitä sä nyt jo täällä teet”. Molemmat vähän hölmistyneen ja nolon näköisinä että hupsis, taidettiinkos me nukkua pommiin… Tämä todistaa sen, että koirilla on kuin onkin sisäinen kello joka hälyttää kun alkaa olla aika valmistautua äiteen kotiintuloon. Siihen saakka voi ottaa rennosti ja nukkua:=)

Pesukonetta uskaltaa siis taas käyttää kun irronnut olake vaihdettiin uuteen. Ei onneksi ole mikään yleinen vika, oli vaan jäänyt tehtaalla tsekkaamatta kiinnitys. Nyt pitäisi olla tukevasti kiinni ja päästään jatkamaan pyykkikeon tuhoamista.

Puhelin sen sijaan meni vaihtoon kun vanhasta näyttö pimeni. Johan se muutaman vuoden käytössä ehti ollakin. Mitä olen kuullut niin ei kai nykypuhelimet aina niinkään kauan kestä. Toista se oli vanhaan hyvään aikaan, ei tarvinnut puhelimia alvariinsa vaihtaa. Monellakohan on vielä lankapuhelin pöydällä? Mulla on vaikka harvoin sitä käytän, hyvä jos kerran parissa kuukaudessa kun on aikomus joku oikein maratonpuhelu soittaa. Hyvin kai tuosta voisi jo luopua kun ei se juuri koskaan soikaan, tai no ehkä sen kerran parissa kuukaudessa. On yleensäkin äänettömällä, siksi kun ei se kuitenkaan koskaan soi... Jotenkin se vaan on kuin uskollinen vanha ystävä, vuosikymmeniä pöydällä kököttänyt niin eihän siitä yksinkertaisesti raaski luopua:) Kuka muistaa vielä Maxwell Smartin, salaisen agentin nro 86 kenkäpuhelimineen? Sarja tuli telkkarista joskus 60-luvun lopulla. Kyllä oli huvittavaa kun agentti puhui kenkäänsä, tai siis puhelimeensa. Tuntui ihan hölmöltä että jollain muka voi olla puhelin koko ajan mukanansa, sellaistahan nyt ei vaan voi olla! Eipä silloin arvattu miten maailma muuttuu… No, onneksi puhelimesta on kehitetty taskuversio. Aikas kurjaa olisi lenkillä ottaa kenkä jalasta kun puhelin soi:(

Mutta nyt on meitin aika laittaa puhelittomat kengät jalkaan ja puhelin taskuun ja päästää parrat tsekkaamaan lähitienoon kuulumiset.