Ei näillä kulmilla koskaan ruuhkassa tarvii tallustaa, mutta viime viikot on ollu
normaaliakin paljon hiljasempia. Se on se heinäkuu. Maa on kiinni.
Kello noin puoli seitsemän maissa alkavan ja noin 45-50 minuutin päästä päättyvän aamukierroksemme aikana hyvä jos viitisen ihmistä tulee vastaan, pyörällä tai jalan, koiralla tai ilman.
Luonnon eläjiä eli pupuja, oravia ja fasaaneja, siilejäkin joskus harvakseltaan, tavataan ehkä noin kolminkertainen määrä kaksijalkaisiin verrattuna. Ja siitäkös snautseri tykkää
Ei tämä asiaintila minua haittaa. Eikä minun koiraani. Päinvastoin, luulisin koskevan meitä molempia. Mikäs se on mennä mölköttää etiäpäin, ihminen omia ajatuksiaan aatellen, heinäkuun luonnosta nauttien, ja koira omia haisutuksiaan haistellen, hänkin luonnosta nauttien.
Oli vuodenaika mikä tahansa, varhaiset sunnuntaiaamut on aina rauhaisia kulkea. Nautinnollista. Kun viime sunnuntaiaamu oltiin hiljaista kotikuntaamme kierretty ja matkalla varsinkin snautseria ilahduttavasti pari käppänätyttöä tavattu kun ensin vastaan tassutti valkoinen neitokainen ja pian sen perään mustahopea saman sukupuolen edustaja ja molempien kanssa sai Arttu hetken seurustella, alkoi muuten niin energinen seniori jo kadottamaan energiaansa.
Kotitalon viereisellä nurmikolla seistä pönöttävä ilmeisen väsynyt snautseri oli melkein säälittävän näköinen. Mutta äkkiäpä tuo kotona tokeni kun oli tovin levännyt. Muuten, jos seuralaisessani ei muuten ikääntymistä juuri ole näkyvissä, niin rasituksista palautuminen on kyllä hieman hitaampaa kuin nuoremmalla iällä. Ja tuo koskee sitten ihmistäkin ;) Tosin sillä erotuksella, että snautseri onnistuu aina palautumaan minua ripeämmin. Mitä ominaisuutta kadehdin (samoin kuin sitä että aamulla kun hän herää, hän on heti herännyt, eikä tarvitse erikseen enää itteänsä herätellä niin kuin kirjurin...).
Ja jos oli tuo väsynyt snautseri säälittävän näköinen, niin säälittävän näköinen oli myös tänä aamuna lenkkiä tekevä snautseri. Vettä tuli kaatamalla ja ikämies ei hirmu mieluusti märässä kelissä lenkkeile (hmmm, niin toinen juttu mistä ikääntymistä saattaa päätellä). Ainakaan kun yläkerran ukko isosta saavista pudotti vettä niskaamme. Joten olihan se lyhennettävä ja oikaistava kohdalle sattuneen metsikön polkuja pitkin kotia päin. Mitä en kyllä yleensä tee. Satoi tai paistoi, oli helle tai pakkanen, tuulessa ja tuiverruksessa se vajaan tunnin lenkki tehdään. Ihan kummankin vuoksi. Mutta eipä tuossa säässä ollut mieltä kauempaa aikaansa kuluttaa, pääasia että tarpeelliset hommat tuli hoidettua.
Mutta nyt alkaa väsymys käydä käpälään, siispä poistun iltapalalle - heipat sulle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti