Jos viikonloppuna aikoo laskea pilviä taivaalla, tulee laiska viikonloppu. Aurinko helottaa, taivaankansi on sininen, ei hattaran hattaraa niin kauas kuin silmä siintää.
Snautseri istuu laiturinnokassa hipisen hiljaa ja tuijottaa ympäröivää maisemaa, selvästi nauttii olostaan ja elämästään. Niinkuin sen ihminenkin. Rakkaita rantojaan katsellen. (Tai noh, hipisen hiljaa niin kauan kuin ei veneitä tai kanootteja näy, tai ihminen ei mene uimaan, tai sorsaparvi meinaa laskeutua snautserin aluevesirajojen sisäpuolelle - semmoista uhkasi tapahtua mutta tuli sorsille niinsanotusti lentävä lähtö veden pinnalta kun snautseri sanoi siihen painavan ja erittäin kuuluvan sanansa.)
Ruokailukin hoidetaan rannassa, ja vaikkei tuo koskaan nirsoile, niin
kai se maistuu siellä vielä paremmalle kuin kotikeittiössä. Niinkuin
ihmisillekin.
Helteessä janottaakin kovin, yltäisiköhän tuosta...
... äsh, liian on lyhyt kaula nyt, viimeksi onnistui, mutta on järven vesi laskenut sitten viime käynnin. Ja vähän tarttui päähän hämiksen seittejäkin rantoja kolutessa ;)
Välillä käydään kylätiellä.
Maalaisilma ja rantavahdin velvollisuudet väsyttää ja välillä on otettava ihan vain levon kannalta.
Välipalaa maastosta, ei vain mustikoita, vaan ihan omia nappuloitakin ihminen sinne on kylvänyt.
Jälleen huikea aamu, voiko järvenpinta enää tyynempi olla?!
Kun snautseri piti silmällä parin laiturin päässä uimahyppyjä harrastavia pikkutyttöjä, ei uskonut niiden uimataitoon kuten ei usko ihmisensäkään pinnalla pysymiseen, vaan vauhkosi pitkin venelaituria eestaas vouhottaen ja haukkuen, tämä näky oli minun silmieni edessä. Tai pitäisi varmaan sanoa yläpuolella kun laiturilla makasin :)
Jälleen hieno viikonloppu. Hienossa seurassa. Hienossa paikassa. Todellista hermojen hellimistä ja akkujen lataamista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti