Mä oksalla ylimmällä ...

... ei kuitenkaan Harjulan seljänteen, vaan Keinukallion laella, ihan siellä niin ylhäällä kuin vaan pääsee. Tänään tehtiin kaikki vaikeimman kautta eikä lähdettykään Kuusijärven suuntaan mikä on tasamaata, vaan päätettiin kiivetä ja kavuta mäkiä ylös ja hilppasta niitä alas. Ja mäkiähän Keiniksellä riittää, ja jyrkkiä sellaisia. Ensin yhtä jyrkkää ylös, toiselta puolelta alas, siltaa pitkin ison tien toiselle puolelle missä jolkotettiin pitkin niittyteitä. Siellä tavattiin pariskunta jolla oli 2vee ps-snakutyttö ja pari käppänää. Pojat sai vertaistansa riekkumisseuraa snakutytöstä, kyllä oli kaikilla partasilla suut iloisessa virneessä:=)

Välillä käytiin autolla hörppimässä vettä, ja taas mentiin. Nyt toista todella jyrkkää rinnettä ylös, aivan sinne kaikkein ylimpään kohtaan. Maisemat sieltä on mahtavat! Näkymää ties kuinka pitkälle, oikein tarkkaan jos osais katsoa vois näkyä vaikka toi meitin läheinen vesitornikin.
Laen takapuolelta heinikkoinen ja metsäinen rinne viettää jyrkästi alas. Pojat nautti saadessaan hikisen nousu-urakan jälkeen vilvoitusta sukeltamalla heinikkorinteeseen. Äiteellä sen sijan meinas tulla hiki otsalle, jos ei ollu tullu jo aikasemmin, kun yritin pitää hihnoja hanskassa ettei pääsis parrat kierimään ihan koko matkaa alas asti:)
Onneksi löytyi sitten toinenkin, hiukka tasasempi, heinikko jossa pojat saivat huoletta pyöriä ja kieriä ja mesota:
Hengähdystauon, maisemien ihailun ja heinähillunnan jälkeen sitten vielä mäki alas, tassuttelu autolle ja kuonot kohti kotia ja ruokakippoa. Eipä kuulu nyt mutinoita poikien osastolta:=)

Mäen nousu hiljaisella vauhdilla kuulema kehittää erinomaisesti koiran lihaksia. En tiedä miten hyvin tuo pätee äiteen lihaksiin, mutta ainakin reisiä ja istumalihaksia kihelmöi jännästi. Onkohan se sitä kehitystä?