Aamuhetki kullan kallis

Viikonloppu on hemmottelut meitä ihanaakin ihannammalla aurinkoisella pikkupakkassäällä ja vaikka aamusella kun havahduin mustan karvavekkarin valmistautumiseen herätyshommiin kuinka oliskin väsyttänyt, niin ikkunasta näkyvä sininen taivas ja nousevan auringon kajo havahdutti hereille ja aamutouhuihin. Kello näytti kahdeksaa, siis meidän kello, oikeasti se oli talviaikaan siirtymisen ansiosta vasta seitsemän. Pikanen aamupissatus ja sitäkin pikasempi äiteen aamupalan hotkaisu ja lenkkivermeet päälle. Snautserit jäivät ilman aamupalaa. Mutta taskuun pakattiin kameran lisäksi pussillinen naturalmenua ja partaherrat saivat nauttia alkupalat metsässä omatoimisesti hakien. Maistui varmaan tuhannesti paremmalta kuin tylsästi omasta kupista.

Kovin oli taas hiljaista ja rauhallista, niin kuin aina siihen aikaan sunnuntaina ja ihan keskenämme saatiin nauttia nousevan auringon valosta ja häikäisevästä lumesta. Pakkasta viitisen astetta. Ei parempaa voisi toivoa!
Metsä jota viime viikonloppuaamuina ollaan harrastettu ei ole suurensuuri, senköhän takia siellä ei juuri koskaan kehenkään törmää mikä passaa meille, nekin jotka siellä kulkee, näyttää suosivan polkuja. Polkuja seuraten sen halki ei kauaa kulkisi, mutta me kun vältetään polkuja ja tarvotaan mättäillä mutkitellen ja kierrellen niin hyvästi siellä saa aikaa kulumaan. Ja energiaa. Maasto on tasaista mutta risukoiden, kaatuneiden puunrunkojen ja kantojen yli pomppimalla ja pusikoiden läpi tunkemalla saa kuiteskin ihan toisenlaista liikuntaa ja rasitusta kuin pyöräteitä talsimalla. Mitä sitäkin nyt pimeinä aikoina joutuu harjoittamaan kun ei ole löytynyt tarpeeksi extremehenkeä lähteä sokkona, tai edes taskulampun turvin, metsälenkille. Lumen tullen sitäkin voi sitten kokeilla. Nyt pikkupakkasella on nekin reitit käytössä jotka enemmän lumen tullessa joutuu latujen alle ja koirilta kielletyksi ja jotka toisaalta vesisateiden jäljiltä on totaalisesti kulkukelvottomia. Hyödyksi siis täytyy käyttää tämä talvi, oli miten lyhyt tahansa;)

Eihän tästä säästä meinaa tarpeeksi saada, mutta pakkohan se on aina jossain vaiheessa kääntää kuonot kohti kotia, ellei nälkä yllätä niin sitten alkaa muuten vaan ikävästi rajalliset jaksamisvarannot huveta ja on päästävä tankkaamaan ja lepotauolle. Kun kotiin tultiin, saatiinkin se ylimääräinen tunti käyttöön kun käännettiin kellot talveen. Aamupalan nauttimisen jälkeen on ollut hiljaista poikaa molemmat. Tosin hieman syrjäsilmällä kyttäilevät josko sitä kohta taas olisi toiminnan aika. Ja ehkä kohta onkin... Auringon paistaessa edelleen pilvettömältä taivaalta.

Ja syy siihen miksi Arttu tuossa yhdessä kuvassa lymyää pikkumännyn takana, on se että herran kanssa ei oltu yhtä mieltä siitä että kumpaa puolta mäntyä kuljetaan ja siihen se matkanteko hetkeksi tyssäsi kun asiasta keskusteltiin ja ennenkuin seniori uskoi että yleensä se on äitee jonka reittiä kuljetaan. Niin nytkin.