Melko pimeetä touhua

Elämme pimeitä aikoja. Heijastimet lisätty sekä snautserin että sen ihmisen jokapäiväiseen lenkkivarustukseen ja kynttilät aseteltu pöydälle. Mikään ei ole ihanampaa kuin tehdä kunnon sadevermeet päällä kunnon pitkä lenkki, pestä ensin koiran kuratassut ja -parta ja sen jälkeen itsekin suihkunraikkaana käpertyä sohvannurkkaan teemuki kädessä, kynttilänliekkejä katsellen, ulkoista sateen lotinaa ja syysmyräkkää kuunnellen. Inhottavan kliseistä mutta niin totta. Sitä paitsi tuntuihan se aika kivalta kun seuraavana ilta sain kuulla olleeni erinomainen inspiraation lähde tutun vuosikkaan käppänän perheen äidille joka töistä kotiin ajaessaan oli meidät, märät ja kuraiset heijastinliiveissämme ja saappaissamme, nähnyt ja saanut meistä kimmokkeen myös varustautua sadekeliin, napata koira mukaan ja lähteä reippaasti lenkkeilemään. Tällaisia me koirahullut ollaan. Viis sateesta ja tuulesta. Meille ei ole huonoa keliä, kaikki on kiinni vain oikeista varusteista. Ja asenteesta.

Onhan tässä hienoja syyskelejä ollut jo pitkään, ei haittaa vesisade. Arttukin, herra seniori +10 v ei ole ollut moksiskaan sateista. Liekö jonkun kymmenen villitys, mene ja tiedä, mutta neitokaisten tuoksuista sekoaa herralla pää, ja on erittäin suuntatietoinen mistä milloinkin haluaa reitin kulkevan. Niin sitä sitten kuljetaan rivakkaa tahtia, välillä pysähdellen, sitten taas vielä rivakammin eteenpäin. Seuraaviin tuoksuihin. Ei ole muistaakseni ikinä Artun elämässä sattunut, mutta jopa jonkun kerran jätti ruokaa kuppiin tässä joku aika sitten, kun hyrräsi mielessä muut jutut.

Ei tuota helposti kymmenvuotiaaksi uskoisi. Kadulla saa paljon ihailevia katseita osakseen ja monet tulevat juttelemaan ja kehumaan kuinka hyvän näköinen snautseri hän on ja hyvässä kunnossa, eivätkä meinaa uskoa (vai kohteliaisuuttaanko sanovat?) kun kuulevat iän. Onni on meillä ollut myötä kun vielä toistaiseksi ilman merkittävämpiä vanhuuden vaivoja on Arttu saanut elää. Ja kun iän tiedostaa, niin pitää muistaa jokaisesta päivästä olla onnellinen. Molempien hyvästä kunnosta ja terveydestä.

Osaa se vielä välistä hermoillekin käydä kun ei meinaa aina korvat olla menossa mukana ja aivan kuten nuoruuden päivinä, vastaantuleville koirille pitää yhä lähes aina sanoa ruma sana jos toinenkin. Tosin lopettaa, yleensä, nopeammin kuin ennen. Nopeammin kuin ennen saa ihminenkin hermostumisensa lopettaa. Kun snautseri huomaa että ihmistä alkaa sapettaa sen touhuilut, tulee vierelle, katsoo silmiin, hyppii ja pomppii ja kimakalla haukulla toteaa, jotta sorry mutsi, mutta mun oli ihan vaan pakko... Joo, niin kai... Jo 10 vuotta ... ;)

Uusia ystäviäkin on Arttu saanut. Kuten eräänä iltana, sellaisena kuulaana kuivana, kun tavattiin 6 kk ikäinen Namu-tyttö. Ihastus selkeesti oli molemminpuolista, koska kun aikamme seurusteltuamme, koirat keskenään ja ihmiset keskenään, olisi ollut kotiin lähdön aika, molemmat koirat hannasivat ja jarruttelivat ja yrittivät vetää takaisin toisen luo. Ei se ihastuminen ikää katso. Ainiin, ja eikös ikääntyneet herrat tietyssä vaiheessa etsiydykin nuorten neitien seuraan, syystä tai toisesta?

Eräänä iltana sitten kun yritin koiraani taas kiskoa kuin kivirekeä eteenpäin kun se itsepäiseen tapaansa istahti katuun puolittain maaten tassujarrut päällä takaa tulevaa koiraa tuijottaen -ihan kaikkien kanssa kun ei kuitenkaan seurustella, varsinkaan silloin kun olen juuri tullut töistä ja väsymys hiipii käpälään ja nälkä vatsanpohjaan jolloin tietysti taas snautserilla olisi intoa ja energiaa lähteä vaikka ja kuinka kauas koko päivän makoiltuaan- niin sieltähän tulikin Ronja, Artun morsmaikku nuoruusvuosilta eli Artun pentueen emä. Arttu oli lievästi sanottuna innostuksissaan, Ronja ei ehkä ihan niin, mutta häntä heiluen yritti pitää herraa kurissa pikkuisen ärhennellen kun isäntänsä kanssa vaihdoimme kuulumisia. Asuvat nykyään meitä lähempänä kuin ennen joten ehkä tässä lenkkipolut risteää useamminkin.

Pimeiden iltojen ja varhaisaamujen vastapainoksi eilinen päivä oli niin kirkas ja kaunis ja lämmin ettei olisi malttanu sisälle lähteä ollenkaan. Se vaan alkaa olla niin että kuten koiransa, niin sen ihminenkin kerää vuosia joka vuosi ja sen mieli kävelisi enemmän kuin jalat. Ei sille vaan voi mitään. Vaikka joskus se vähän harmittaa. Käytiin muonan hanginnassa, ensin koiralle ämämmässä sitten ihmisille ässässä ja sen jälkeen kun velvollisuudet oli hoidettu jätettiin auto ässän parkkikselle ja suunnattiin kaupunkia kiertämään. Reilussa parissa tunnissa hyvin ehtiikin meidän kylän kiertää ihan kunnolla.

Rannasta tietenkin aloitettiin, vielä oli tuolloin pilviä siellä täällä taivaan peittona, mutta pikkuhiljaa selkeni ja kirkastui. Liekö ollut viimeisiä moisia päiviä laatuaan tänä syksynä. Osin kun on lehdet vielä puissa, on niin uskomattoman kaunista ja väriloistoa maisema täynnä. Ja ilmassa syksyn tuoksua. Nautinnollista.

Iltapäivään saakka seillä vierähti ja kyllähän se tuntuu jo seniorinkin tassuissa. Niin ehti snautseri possunsaparot rouskutettuaan käydä soffalleen pitkälleen sillä aikaa kun ihminen lepuutti omia jäseniään ja tankkasi. Herra snautserin katseessa oli aimoannos närkästystä ja harmistusta (kuka sanoo ettei koirilla ole eri ilmeitä? Kyllä on. Snautserilla ainakin.) kun ihminen sitten tuli metelöivän vanhan imurinsa kanssa Hänen makuukammaristaan ylimääräiset hiekanjyvät ja pölyt putsatakseen. Eikä muuten tassukaan värähtänyt väistääkseen, katsoi vain alta kulmain ja huokaili kun ihminen varovasti nosteli tassun ja toisenkin yksi kerrallaan että sai sohvan vierustan imuroitua. Ja ajatteli jotta jääköön taas sohvan imurointi, pitäähän snautserin antaa levätä..

Hieman kai se ikä sitten vaikuttaa, nimittäin eilisen pitkän aamurupeaman jälkeen iltalenkille oli kyllä kova hinku, mutta aika nopsaan herra kääntyili kulmissa niin että kohta oltiinkin jo kotia kohti palaamassa. Ei usein tapahdu. Ja kun ne tärkeimmät hommat tuli lyhyemmälläkin rupeamalla tehtyä, mitäs sitä usuttamaan pitemmälle jos ei siltä kerta tunnu. Kyllähän sitä väkisinkin vähän katsoo koiraansa "sillä silmällä" kun ikää on. Samahan se pätee koiraan kuin ihmiseenkin; tosiasia vaan on että kun ikää tulee niin ei kaikkea jaksa kuten nuorempana. Vaikka haluaisi. Ja vaikkei olisi mitään vaivojakaan. Mutta sen mukaan mennään miltä kulloinkin tuntuu.

Kunnon levon jälkeen oli aamulla sängyssä venyttelemässä ja mörmättelemässä taas kuin uusi snautseri (ja ihminen). Ei tietoakaan uupumuksesta vaan jälleen vauhdilla ja innolla mentiin ja kierrettiin kylää. Nyt toisella puolella kuin eilen. Harmaa taivas, pientä tihkua välillä, yltyvää puuskittaista tuulta. Ihan kelpo sää. Kauniita värejä vielä siellä täällä puissa ja pusikoissa sai vielä ihailla, vaikka joissain kohdin jo puut paljaina.

Ja olihan se kiva saada yksi ylimääräinen tunti tähän päivään kun nyt talviaikaan on kellot siirretty, mikä asia ei minua haittaa ollenkaan, ei nyt eikä keväällä. Vaan soisi sen talvenkin pikkuhiljaa saapuvan...

Hyvää lokakuun viimeistä viikkoa itse kullekin! Muistakaahan heijastimet koirille ja ihmisille!