Lokakuu kallistumassa lopuilleen, 19. päivää näyttää kalenteri. Ilta on näyttänyt myrskyn merkit, kirjaimellisesti. Vettä, rakeita, salamointia, jyrinää, tuulta, myrskyä. Siinä lyhykäisyydessään tämän illan anti luontoäidin osalta.
Ymmärrettävistä (joskin snautserimieleen ei-ymmärrettävistä) syistä siis iltalenkki jäi mini sellaiseksi. Hyvään saumaan osattiin meno yhyttää. Kun keräilin saappaita ja muita sadevermeitä päälle riivittäväksi, satoi taivaan täydeltä, ilmeisesti rakeitakin, metelistä päätellen. Ulos ehittäessä se olikin lakannut tykkänään ja hetken ehdin jo manailla täyttä sadevaatetustani. Varsinkaan nokialaisissa kontioissa, mitkä mun mielestä on aina ollu ja tulee aina olemaan ne ainoat oikeat saappaat, ei ole kovin letkeetä pitempää lenkkiä vetää. Mutta eipä kauaakaan kun taas vettä alkoi tulla, tosin ei rankasti. Mutta salamoi. Ja jyrisi. Joten eipä sitä sitten kauempaa kortteleita kierrelty. Pojatkin tällä kertaa osasivat tehdä tarpeensa nopsaan. Monesti kun tuntuu että ovat niin tottuneet pitkiin lenkkeihin etteivät kiirettä pidä hätiensä kanssa. Niille tärkeämpää hommaa kun on kuitenkin tutkia naapurikoiruuksien polun varteen jättämät viestit ja vastailla niihin, niin siinä tuppaa unohtua ne muut hommat miksi ulos on lähdetty. Mutta nyt siis suuntasimme melko pikapikaa kohti kotia salamoiden välkkyessä ja ukkosen jylistessä heti perään. Kun eteisessä kuivailin jätkiä, alkoi taas semmonen ropina käydä ikkunoihin että oksat pois. Rakeet iskee nytkin parvekkeen laseihin kamalalla paukkeella. Eipä päässy harmittamaan ettei tehty pitempää kierrosta.
En muista tällasta keliä lokakuussa. Nythän melkein pitäisi kohta olla jo ensilumi maassa, täällä etelässäkin. Ei taida hetkeen olla toivoa moisesta ihanuudesta. Mutta odotellaan, eiköhän se sieltä aikanansa tule:=)
Kun jätkät oli kuivattu ja äiteen vettä valuvat sadevaatteet levitelty kuivumaan seuraavaa ulkoilua varten, olikin aikaa istuksia rauhassa keskellä eteisen lattiaa. Toisella kädellä hieroin Arttua, samalla kun toisella heittelin Iivarille palloa. Junnukin pallottelunsa lomassa malttoi hetkeksi istahtaa hierottavaksi. Iltaraksujen jälkeen ovat tuossa vierekkäin pötköllään, paitsi aika ajoin Iivari, jonka pitää rapusta jotain ääntä kuullessaan siirtyä eteiseen vahtipuuhiin. Ei ole jätkä oppinut että naapureiden voisi antaa kulkea kulkunsa ilman että hänen pitää siihen osaa ottaa. Varsinainen vahtikoira.
Nyt siirryn iltapalalle telkkarin ääreen, todennäköisesti seuranani kaksi tuijottavaa silmäparia, koskaan kun ei tiedä josko se äiteen iltaraksun jälkeen lausuma toteamus 'loppusis', ei tarkottaskaan sitä miten äitee sen meinaa... Ainahan sitä voi yrittää. Ja nyt onkin passeli aika sammuttaa kone, jyrisee taas tässä päällä...
Hyvää, toivottavasti tyyntä, yötä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti