Poijjaat patikoimassa

Toissapäivänä, loman ensimmäisenä päivänä, snautseripoikain kuonot suuntautui kohti Sysmää ja Päijätsaloa, eli patikoimaan Päijänteen kansallispuistoon. Reitti kulki Lahden ohitse Vääksyyn jossa  ensimmäinen pikainen pissatusstoppimme oli Vääksyn satamassa. Pulkkilanharjun kauniissa maisemissa pysähyttiin sitten pitemmästi ja päästiin ihailemaan näkymiä ja tuoksuttelemaan tuulia ja huuhtomaan kaupunkipölyt parroista ja tassuista Päijänteen vaahtopäinä lyöviin laineisiin.

Sitten jatkui matka. Karisalmen silta tuulilasin läpi kuvattuna.

Kun päästiin perille, parin, hmmmm, tahattoman mutkan kautta (minä onneton kartaton kartanlukija...), sinne minne pitikin, sää oli puolipilvinen kuten koko matkan ja vähän satelikin. Pieni vedentulo taivaalta loppui kuitenkin yhtä nopeasti kuin alkoikin eikä ehditty pahemmin kastua. Mutta tarkasti piti polkua katsoa mihin askelensa sijoittaa. Kivet, kannot ja juurakot oli vaarallisen liukkaita sateen jäljiltä.

Välillä piti pysähtyä, rauhottua, ja ihailla ympäröivää metsää ja hiljentyä kuuntelemaan hiljaisuutta.

Polku vei aina ylemmäs ja ylemmäs, näkötorni vuoren huipulla on 86 metriä järven pinnasta joten oli siinä kipuamista (mikä vieläkin reisissä tuntuu...).

 Viimein koitti lakipiste

Ylhäällä avautuvat maisemat oli upeat, mutta pojat eivät juurikaan malttaneet maisemia ihailla tai tornin tienoota tutkia ennen kuin eväsreppu oli avattu, sen sisältö tutkittu ja maisteltu. Selvästi protestoivat kun joutuivat aika kevyellä aamuaterialla lähtemään liikenteeseen. Kai se siis jo nälkä kurni mahassa. Itse kullakin... Kellokin jo pitkälti yli puolenpäivän. Ja sanomattakin selväähän on, että yksinkertaisetkin eväät maistuu luonnon keskellä raikkaassa ulkoilmassa hienoissa maisemissa uutteran reippailun ja mäen kipuamisen jälkeen ihan älyttömän hyviltä:=) Vasta kun olivat olevinaan riittävästi saaneet massun täytettä, suostuivat tästä tukikohdasta pitemmälle maastoa tutkailemaan.

Suomalaista järvimaisemaa...

niin kauas kuin silmä siintää ...

Tästä kohtaa ei kannattanut rantaa kohti yrittää, vietti melkoisen äkkijyrkästi alas...

Kun ylös on kiivetty on sieltä tultava alas. Ja sekös vasta oli mielenkiintoista, paikoin loivempaa, mutta paikoin todella jyrkästi kulki polku. Haastavaa. Olihan siellä jyrkimmässä kohdassa rappusetkin, mutta niin pirun liukkaat että meinasin toisella askelmalla lentää persauksilleni ja totesin olevan turvallisempaa kulkea rapun vieritse. Pojat onneksi ainaisista menohaluistaan huolimatta malttavat käskystä hiljentää, pysähdellä ja odottaa etteivät vie perässä vedettäväänsä ihan mukkelismakkelis rinnettä pitkin. Ja ehdittiin siinä taas maastoakin ihailla matkan varrella. Ihan enimmät energiat oli selvästi hukattu jo ylös kipuamismatkalla.

Rannan levähdyspaikalle tultua Arttu tietenkin ensimmäiseksi tutki olisko edellisellä kävijällä jäänyt mitään nuotiolle. Ei ollu. Eikä ollu omassakaan repussa mitään nuotiossa valmistettavaa joten leiriydyttiin myöhäisen iltapäivän hetkiksi rantakivikolle auringon paisteeseen ja laineen liplatuksen säestyksellä löhöiltiin, katseltiin järvimaisemaa johon ei kyllä koskaan ikuna kyllästy ja tietenkin, mikä tärkeintä ainakin poikain mielestä, mussutettiin eväitä mitä onneksi oli riittävästi vielä repussa retkiläisten vahvistukseksi.

Sitten olikin aika jatkaa pitkin luontopolkua kohti P-paikkaa mutta kaikki laiturit kipitettiin läpi ja nautiskeltiin hiljaisuudesta. Ja maisemasta.

Kotimatkalla vielä pysähyttiin Pulkkilanharjulla ja kierrettiin harjulla kulkeva parin kilometrin mittainen luontopolku, joka sekin osa Päijänteen Kansallispuistoa, noin niinkuin iltalenkiksi. Taas oli alamäkeä ja ylämäkeä mentävänä. Ja mitä maisemia ...ja tyyntä järvenselkää ...

suppasuon laidalla

Mahtavan mainio matka. Eikä jää tämän loman ainoaksi ...