Yksi koiraruno

Minun elämäni koirat

Joka ei katso ohitseni poissaolevana,
omia asioitaan ajatellen,
vaan on läsnä tässä hetkessä,
on minua varten.
Joka ei vaihda minua nuorempaan,
kauniimpaan, henkevämpään.

Jota ei haittaa vähääkään,
jos olen liian lihava, laiha, pitkä, lyhyt
tai sairaudet ovat jättäneet minuun lähtemättömät jälkensä.
- Sinä olet sinä, sen palvovat silmät sanovat.

Jolle olen aurinko, kuu ja tähdet,
kertakaikkisen ylivertainen ja täydellinen,
maailman keskipiste.
Tämä ihailu tekee minusta ehkä paremman ihmisen.

Joka tulee lähelle,
sydämeen asti, kun kärsin.
- Sinä suret, minäkin suren.
Jonka silmät nauravat, kun nauran.
- Sinä olet onnellinen, minäkin olen.

Joka rakastaa tänään, eilen, huomenna,
aina uskollisesti, täydellisesti, ihanasti.
Joka antaa hyvinvointinsa, terveytensä,
henkensä minun käsiini.

Minun koirani.
Minun elämäni koirat.
(Anna-Liisa Suni)

Naurattavat snautserit

Jostain joskus olen lukenut että snautserin omistajan on hyvä olla huumorintajuinen, ja että ”snautseri älykkäänä koirana huomaa pian heikot kohtasi”. Niin totta! Vaikka näiden jätkien ulkoilmassa ilmenevän korvattomuuden takia joskus vähän meinaakin äitee kilahdella ja sen hermot paukahdella, niin kyllä nuo vielä useemmin saa huumorin pintaan ja hymyn huulille. Tarkoituksella tai ei, se jäänee arvoitukseksi:)
Kuten eilen.

Tapaus 1.
Artun täytyy ehdottomasti saada vielä sanansa sanoa ohi menneelle huskylle. Kiepsauttaa itsensä peräpeili menosuuntaan (meidän) samalla kun etu- ja kait vähän takatassuillakin paukuttaa äiteen reisiä ja selkää. Uhkaa pikkuhiljaa äiteen piuhat poksahdella. Nappasen pojan tolpilleen ja tokaisen: Pitääkös meidän tästä hommasta taas ISTUa hankeen keskustelemaan… Mitä tekee snautseri, ennakoinnin mestari? Ennen kuin pääsen lauseen loppuun, istahtaa herra jo hangelle, äiteen sanomisen ennakoiden. Siinähän tuo todellakin istuu, peppu tienvieren korkealla hangella, kaikki neljä tassua sirosti auratulla tiellä. Katsoo otsatukkansa alta äiteetä ”joojoo äitee, tässähän mä jo istun”. Osaa olla niin liikuttavan viattoman ja huvittavan näköinen että meinaa tiukat torumiset hyytyä hymyn alle.

Tapaus 2.
Iivarin kuonoon osuu sellainen tuoksu että sen luo pitää päästä tuhattajasataa pää viidentenä tassuna, vähempi ei yksinkertaisesti riitä. Äitee aikansa topputtelee, ja kas, ”eiiii-vedä” näyttääkin junnulle menevän perille, aina muutaman metrin ajaksi kerrallaan. Sama toistuu X kertaa. OK, hoksaa viimein nuoriparta, tuoksulle ei siis pääse rynnimällä. Ottaa käyttöön kikkakakkosen. Seisoo vierellä, katsoo kiltisti ja tottelevaisena äiteetä. "Mennään" kuultuaan, lähtee siitä sitten muina miehinä hyyyviiin hiiitaaasti kohti tuoksuvaa lumivallia. Äiteehän ei lainkaan osaa tajuta jos hän ensin hiipii ja sitten kiihdyttää vauhtia, ihan vain vaivihkaa. Mikä tässä hymyilemään saa, on pojan asento – pää kyyryssä, hartiat kyyryssä hiippailee saalistavan pantterin lailla, reidet leviällä kuin lännen sankarilla, valmiina ottamaan sen viimeisen loikan sen ah niin ihanan tuoksun luo. Ja taas uhkaa äiteen komennolta pohja tippua kun alkaa suupielissä hymy kutkuttamaan.

Koita näiden kanssa nyt sitten nauravana olla vakuuttava. Mutta niinhän se on että koiran kanssa pitää olla Hauskaa!
Tämä vastapainona taannoiselle kirjoitukselle kahjoista koiristani; ei ne ihan aina ihan kahjoja ole:=)

Me käymme Joulun viettohon...

... ja näiden runojen myötä toivotamme blogimme tutuille ja tuntemattomille lukijoille lämpöistä Joulumieltä!

Koira
Kun koirani katsoo minua, alan epäillä että Jumala
sittenkin on olemassa ja luonut koiran ja vain hänet
ja tehnyt sen huolellisesti, puhaltanut hänen
sieraimiinsa elämän hengen, ja että kaikki muu mikä on,
on syntynyt siinä ohessa, vahingossa ja sattumalta,
heidän peuhatessaan.
(Eeva Kilpi 1982)


Uppo-Nallen jouluruno:

Kuusen alla on kummaa puhinaa,
karvaisen kuonon jouluista tuhinaa,
heilahtaa kuusen katveessa tassu,
kurahtaa vihreän varjossa massu,
joulukarhu on asialla
oksien peitossa kuusen alla.

Karhulla mielessään jouluiset ilot,
pukki ja lahjat ja omenakilot.
Siksipä heilahtaa karvainen tassu,
siksipä kurisee massu,
että on tarpeen hetkinen vartoa,
odottaa, paastota, punoa vartoa.

Jälkeen koulun on odotus joulun
kaikkein kauneinta maailmassa.
Karhun mielessä joulu väikkyy,
kynttilän valo silmissä läikkyy.
Mieli on auvoinen, mieli on avoin,
viettääkseen joulua jouluisin tavoin.

Kohti valoa; jonkin sortin joulunalusjorinaa

Olipas taasen mahtava lenkkikeli, vajaat 15 astetta pakkasta, ei tuule, lumi narskuu tossujen alla, kuu paistaa... Ihan harmittaa välillä illalla kun ei pitkän päivän jälkeen oikeen aina jaksa niin pitkään kulkea kuin mieli tekisi. Kotiin tultua sitä sitte miettii, että olisi sittenkin vielä vähän voinu talsia...

Tänään on sitten talvipäivänseisaus, tästä se päivä alkaa pikku hiljaa pidentyä ja vuoden pimein kausi on pian ohi. Tosin nyt kun lumi peittää tienoon, ei pimeyttä ole huomannutkaan. Synkempäähän tuo on loka-marraskuussa kun ei ole lunta ja vettä lotisee taivaan täydeltä. Ja onhan sitä monena vuonna joulu- ja vielä tammikuussakin vettä satanut. En myönnä olevani kateellinen ihminen, mutta sen tunnustan että joskus olen tuntenut pienehköä (?) kateutta Lapin asukkaita kohtaan; saavat nauttia pohjoisen kunnollisista talvista lumineen ja pakkasineen. Nyt ei tarvitse olla kade! Kestäisi vain talvi tällaisena kevään tuloon saakka.

Koiraihmisen toivekelejä muutenkin nämä pakkaset. Kuratassujen putsaus on muisto vain, eikä imurissa rapa rapise. Paitsi ettei tässä ole tullut imuria kulutettua muutenkaan. Viikonloppuna oli tarkoitus tehdä ”joulu”siivous. Joojoo, minut paremmin tuntevat saavat nyt hörähtää nauruun, ai että tuoko tekisi JOULUsiivouksen… Ja tekemättähän se jäi. Joskos sitä ehtisi huomisiltana pikasesti pahimmat pölypallerot pois huitasemaan. Eikös se sillon käy joulusiivouksesta, viimeinen siivous ennen joulua? Tai jos ei ehdi (=saa aikaiseksi), se jää tekemäti. Pyhien tunnelma ei siitä pilalle mene.

Joulua kun ei meillä hössötetä. Kauppa-asiat hoidan pääosin muutenkin ruokatunnilla, samalla tullu hoidettua pyhien tarjoomukset. Ei tarvia illan vähäisiä tunteja hukata stressaantuneiden ihmisten tönittävänä kassajonossa. En muutenkaan kaupallisuuden päälle perusta niin miksi joulunakaan vaivautua aikaansa (ja hermojansa!) sinne kuluttamaan. En suostu joulun takia myöskään nurkkia nuohoomalla vapaitani hukkaamaan. Onneksi ei ole pakko. Jostain ihan muualta tulee Joulun mieli. Sitäpaitsi, hangessa rämpiminen snautsereiden perässä on koko porukan mielenterveydelle kosolti hyödyllisempää kuin pölyrätti kädessä kotona koheltaminen.

Kun tätä lumista kautta on jatkunut jo näinkin kauan, välillä tulee mieleen että mitäs kivaa sitä pojille sitte lenkillä keksii kun ei enää ole lunta (kun turha kai toivoa että tämä olisi ikuinen olotila). Iivari ei hankihyppelyihin kyllästy. Muuta houkutinta ei tarvita kuin vähän lumen pölläyttelyä, ja pikkuhäiskä innoissaan ryntää hakemaan ympärillään pöllyävää lunta valtavilla loikilla ja pompuilla, välillä tunkien päänsä hankeen niin syvälle kuin mahdollista. Arttu taitaa olla vähän tosikko. Se ei paljon Iivarin riemuihin yhdy, seisoksii vaan tärkeän näköisenä ympärilleen tähyillen. Tai ehkä syynä on se että usein ollaan ladun läheisyydessä ja Arskan mielestä hiihtäjien bongaaminen on paljon tähdellisempää kuin lihaskunnon kohotus hangessa.

Eilen haettiin sitruunapanta vuokralle. Sitä käyttää nyt alkuun Iivari, se kun enempi reagoi talon ääniin. Ja saa siinä sitten provosoitua vanhempaansa hommaan mukaan. Tuli nimittäin noottia että naapureita häiritsee haukunta, joten ongelmaan on saatava ratkaisu. Paitsi että, en ole ihan ollut perillä että on ongelmaa, enää, kun ei kukaan ole tullut suoraan sanomaan... Mutta naapurisovun säilyttämiseksi kokeillaan miten sitruunasuihkaukset vaikuttaa, alku ainakin tuntuu lupaavalta. Aiheesta lisää myöhemmin kokemuksen myötä.

Ihanat tuoksut ulkona on pistäny meitin nuoren hormonihurtan pään sekaisin eikä meinaa taas ruoka maistua. Muonitusaikaan Iippa ei välttämättä tule edes keittiöön, kyttäilee vaan eteisen perukoilta että kannattaakohan, tokko siellä mitään extraa… Laiskasti sitten käy nuuhkasemassa ja parit nappulat kupin ympäristöön heittelemässä, samalla nenällään tarkistaa etteihän sillä Artullakaan mitään kummosempaa tarjolla ole, ja poistuu. Näin on käyny aikaisemminkin joten tuttu juttu sinänsä. Tosin sen jälkeen kun syksyllä vaihdoin Eaglen ruokaan, on kuppi tyhjentyny ilman että kuono kupista nousi. Nyt harrastaa enimmäkseen kerta/päivä ruokailua. En ole edes täysiä annoksia laittanu, mitä turhia kun tietää ettei se syö kaikkea kuiteskaan. Kropan puolesta ei olis tarvis nirsoilla, mutta eiköhän tuo pahimman hormoniheilauksen jälkeen taas palaa ruotuun siltäkin osin.

Artulla ei ruokahalun kanssa ongelmia ole, se on siinäkin suhteessa aina valmiina –tyyppiä. Tuskin saa kupin eteensä, niin se on jo tyhjä. Olenkin alkanu antaa sille taas ruoan turvotettuna kun tuntui että vatsassaan kipristeli kun hotkasi isot nappulat lähes kertaheitolla ja pureksimatta kitaansa. Tämäkin on Iivarin vaikutusta, aikaan ennen Iippaa Arttu oli erittäin rauhallinen ruoan suhteen ja söi lähes nautiskellen. Nyt ei ehdi katsoa mitä kupissa on, kiire vain on kova saada vatsan täytettä.

Tai ehkä Iippa paastoaakin että jaksaa Jouluna herkutella ja nautiskella, kaverit on kai kertonut että silloin saa yölläkin syödä… Saas nähä mitä se joulupukki poikain kippoihin tuo:=)

Sydäntalven aikaan

... lunta tulvillaan on raikas talvisää ... liinakkomme kiitää ...Mikäpä laulu se paremmin sopisikaan tähän upeaan talveen. Lunta toden totta alkaa tienoo olla tulvillaan ja viikonlopun aikana on kirpakka poskia nipistelevä viima lisännyt talvisään raikkautta. Vaikkei pakkasta ole kuin kymmenisen astetta, nostaa navakka tuuli pakkaslukemia jonkin verran.

Meidän snautseriliinakko puolestaan on kiitänyt taas ympäristöä pitkin ja poikin. Nyt paljon nautinnollisemmin kuin pari päivää sitten. Muistin nimittäin eilissä aamuna, sen jälkeen kun Iivari oli aamuvarhaisen pikapissalenkin jyrännyt höyryveturin tapaan, että mullahan on Artulle joskus muinoin hankitut vedonestoveljaat. Joten ei kun valjaat juniorille päälle kun lähettiin uudemman kerran ulos, ja voi että oli mukavaa ja rentoa menoa! Ulkoilusta pystyy taas nauttimaan ja rentoutumaan talvimaisemia ihaillessa.
Eilen päivällä oltiin jäällä, ensimmäistä kertaa tänä talvena. Cittarin tienoon ja keskustan ruuhkista päätellen koko muu kaupunki hikoili jouluostoksilla, ja me saatiin nauttia tyystin ruuhkattomasta jäätiestä. Kirjaimellisesti jäätie se olikin. Toistaiseksi sinne on latujen lisäksi aurattu vain väylä luistelijoille jota jalan kulkevatkin nyt käyttää. Ja kun mulla oli vaan lyhytvartiset kengät luikasteltiin sitä pitkin menemään. Keskellä olisi ollut ihana hanki viipottaa, mutta jo viima kävi naamaan niin vilusesti etten halunnut kenkiä täyteen lunta enää oloa lisää vilustuttamaan. Mutta aivan mahtavaa oli, ja mikä rauha kun ei yhden yhtä ihmistä ollut lähistöllä! Poikien päitä sekoittavia tyttötuoksujakaan siellä ei ollut joten snautseritkin enempi malttoi keskittyä ihan vaan liikunnan ja ulkoilun iloon eivätkä kouhkanneet hajujen perässä:=)
Iivarin hankihyppely alkaa olla hieman turhan extremeä. Kierrettiin äsken lenkkiä Haarajoen kautta. Moottoritien ja oikoradan ylittävää siltaa reunustaa aita, ja aidan korkuinen lumivalli. Kun tultiin Haarajoen suunnasta nuoriherra iloisena pompotteli menemään ja yks kaks yllättäen moottoritien kohdalla hyppäsi yhdellä loikalla tuon aidanviereisen lumivallin päälle. Äiteeltä pääsi pelästynyt älähdys ja sydän jätti jokusen lyönnin väliin kun nyppäsin remmistä herran maankamaralle. Lumivallilta on siis suora pudotus moottoritielle. Mitä olisi tapahtunut jos vauhtia olisi ollut hypyssä hiukkasen enemmän...? En edes uskalla ajatella. Kylmät väreet menee pitkin selkäpiitä. Mahoton vauhtiveikko sai kyllä sitten pienen matkan päässä möyriä ja pomppia selkään asti ulottuvassa lumessa. Arttu on välillä olevinaan hieno herra joka ei moiseen kakaramaisuuteen alennu, vierestä tyytyi katsomaan junnun peuhaamista. Ja piti sitten vähän mennä niskasta kurmuuttamaankin ja ruotuun laittamaan.Oltiin ulkona juuri 'sinisen hetken' aikaan, samoin eilen jäälenkillä. Käveltiin läpi omakotitaloalueen joka oli kuin suoraan joulupostikortista; lumipeitteiset talot joiden ikkunoista loistaa jouluvalot ja pihoja valaisee pihalyhdyt. Kyllä voi talvimaailma olla kaunis hämärän muuttuessa pimeydeksi, kun valkoinen maa hohtaa ja satava lumi lisää oman loisteensa maisemaan.

Jääkukkia

Sään lauhtuessa on ilmojen haltija kirjaillut parvekelasit täyteen upeita jääkukkia, ja kuin hienon pitsiverhon takaa katsomme nyt talvista maisemaa.

Kahjot koheltajat

Koirien kanssa ulkoiluko rentouttavaa? Yleensä kyllä, vaan ei aina. Ei ainakaan tällä hetkellä näiden kahden ympäriinsä koheltavan snautserinpojan kanssa. Näillä ei järki toimi eikä korvat, ainoastaan nenä. Kouhkaamista, sinkoilua ja suhaamista sinne, tänne, tuonne, oikeaan, vasempaan, eteen ja taakse. Yritä siinä nyt sitten olla cesarmillanmaiseen tapaan ’calm’ ja rentoutua. Ei oikein onnistu vaikka kuinka hokisi jotain ’relax’ mantraa mielessään. Välillä meinaa huumori ja pitkä pinna loppua:(

Kun tossa joku aika sitten alettiin jälleen ottaa hieman kurinpalautusta lenkkikäytökseen, ehdin jo parina iltana iloita, että noillahan on sittenkin ihan toimintakykyiset korvat ja pääkopassakin tuntuisi jotain järkevää tapahtuvan – koirat reagoi kun niille jotakin sanoo! Liian aikaisin iloitsin. Nyt on taas lähitienoon tyttösillä näköjään talven juoksubuumi menossa eikä mikään järkipuhe, tai puhe yleensä, tavoita muulle maailmalle (poislukien vastaantulevat koiruudet) kuuroutuneita ja sokeutuneita snautsereita.

Eilen kesti jokusen tovin että päästiin edes kotiovesta ulos, alkoi eteisessä nimittäin melkonen vinkukonsertti ja edestakainen sähellys mun keräillessä ulkovaatteita päälleni. Rapustakin piti palata sisälle rauhottumaan kun duo teki täysrynnäkön hirveällä älämölöllä höystettynä sillä silmänräpäyksellä kun ovea raotin. Oli tainnu naapurin juoksuset tytöt mennä ulos just ennen meitä.

Oli lenkki miten pitkä tai lyhyt tahansa, ei Iivari paljon maisemia ehdi ihailla. Juniorin kaikki aika menee tasan hajuviestien lukemisessa. Artulla taitaa hormonikapselin vaikutus hiipua, se kun samoin vouhkaa kuin nuorempansakin, ehtii tosin välillä hieman ympärilleen katsella. Kultaako aika muistot, mutta mun muistini mukaan se ei nuorempanakaan noin kamalasti hinkunut juoksutuoksujen perään? Vai onkohan sillä varhainen viidenkympin villitys, 5,5 vuoden iässä...?

Mistäköhän muuten johtuu että välillä niiden hajujen perässä mennään tuhatta ja sataa kuono maata viistäen, ja sitten jotakin toista hajua pitää ensin jäädä tutkailemaan ja sitten hipihiippailuvauhtia hipsutellaan eteenpäin? Kertooko se jotain hajunaiheuttajan omasta vauhdista vai onko toiset tuoksut vaikeampiselkoisia kuin toiset, vierasta kieltä kenties?

Voisikohan joku kehittää jonkun sortin tuoksunestotulpan poikakoirien nenään?? Kysyntää varmaan lötyisi… Tänne saisi pistää tulemaan pikana pari.

Mutta, pojat on poikia. Ja suurimman osan aikaa ihania sellaisia:=)