Jostain joskus olen lukenut että snautserin omistajan on hyvä olla huumorintajuinen, ja että ”snautseri älykkäänä koirana huomaa pian heikot kohtasi”. Niin totta! Vaikka näiden jätkien ulkoilmassa ilmenevän korvattomuuden takia joskus vähän meinaakin äitee kilahdella ja sen hermot paukahdella, niin kyllä nuo vielä useemmin saa huumorin pintaan ja hymyn huulille. Tarkoituksella tai ei, se jäänee arvoitukseksi:)
Kuten eilen.
Tapaus 1.
Artun täytyy ehdottomasti saada vielä sanansa sanoa ohi menneelle huskylle. Kiepsauttaa itsensä peräpeili menosuuntaan (meidän) samalla kun etu- ja kait vähän takatassuillakin paukuttaa äiteen reisiä ja selkää. Uhkaa pikkuhiljaa äiteen piuhat poksahdella. Nappasen pojan tolpilleen ja tokaisen: Pitääkös meidän tästä hommasta taas ISTUa hankeen keskustelemaan… Mitä tekee snautseri, ennakoinnin mestari? Ennen kuin pääsen lauseen loppuun, istahtaa herra jo hangelle, äiteen sanomisen ennakoiden. Siinähän tuo todellakin istuu, peppu tienvieren korkealla hangella, kaikki neljä tassua sirosti auratulla tiellä. Katsoo otsatukkansa alta äiteetä ”joojoo äitee, tässähän mä jo istun”. Osaa olla niin liikuttavan viattoman ja huvittavan näköinen että meinaa tiukat torumiset hyytyä hymyn alle.
Tapaus 2.
Iivarin kuonoon osuu sellainen tuoksu että sen luo pitää päästä tuhattajasataa pää viidentenä tassuna, vähempi ei yksinkertaisesti riitä. Äitee aikansa topputtelee, ja kas, ”eiiii-vedä” näyttääkin junnulle menevän perille, aina muutaman metrin ajaksi kerrallaan. Sama toistuu X kertaa. OK, hoksaa viimein nuoriparta, tuoksulle ei siis pääse rynnimällä. Ottaa käyttöön kikkakakkosen. Seisoo vierellä, katsoo kiltisti ja tottelevaisena äiteetä. "Mennään" kuultuaan, lähtee siitä sitten muina miehinä hyyyviiin hiiitaaasti kohti tuoksuvaa lumivallia. Äiteehän ei lainkaan osaa tajuta jos hän ensin hiipii ja sitten kiihdyttää vauhtia, ihan vain vaivihkaa. Mikä tässä hymyilemään saa, on pojan asento – pää kyyryssä, hartiat kyyryssä hiippailee saalistavan pantterin lailla, reidet leviällä kuin lännen sankarilla, valmiina ottamaan sen viimeisen loikan sen ah niin ihanan tuoksun luo. Ja taas uhkaa äiteen komennolta pohja tippua kun alkaa suupielissä hymy kutkuttamaan.
Koita näiden kanssa nyt sitten nauravana olla vakuuttava. Mutta niinhän se on että koiran kanssa pitää olla Hauskaa!
Tämä vastapainona taannoiselle kirjoitukselle kahjoista koiristani; ei ne ihan aina ihan kahjoja ole:=)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti