Helmikuun viimeinen viesti

Touhukas ilta snautseritalossa takana. Muonituksen ja pienen lepotauon jälkeen lähettiin Hilun ja Korun kanssa lenkille. Basenjit jäi tällä kertaa kotiin. Hieno ilma, pitkä lenkki ja hyvä seura piristi. Ei olla pitkään aikaan tehty kimppalenkkiä ja vähän arvelutti minkälaiseksi riekkumiseksi Iivarin ja Korun meno yltyy, mutta alkuhepuleitten jälkeen kävelivät erittäin siivosti ja Iivaria loppujen lopuksi kiinnosti hangen tuoksut enempi kuin Koru. Hilu käyttää Korulla kolinapurkkia, ja kas, kun sitä rämisteli, tehosi se siinä sivussa Iivariinkin. Jätkä pysähtyi, katsoi mua vähän ihmeissään ja lähes karttoi Hilun lähelle menemistä. Vielä kun Artulla oli haukunestopanta kaulassa, niin kerrankin se ei ollu snautserit jotka metelöi vastaantuleville koirille:=)

Kotia tultua oli edessä pesusouvi. Mennään huomenna Nealle trimmiin niin piti senkin takia saada karvat puhtaiksi, ja olihan tuo muutenkin jo taas korkea aika käyttää saippuaa ja suihkua. Suihkua seurasi omatoimista kuivattelua:
Sitten vielä hetki karstan ja kampojen kera karvojen oikomista ja nyt on puhtaat ja suitut parrat unilla. Arttukin 'heräsi' ennen harjausta. Herra kun yritti suihkun jälkeen jälleen olla näkymätön ja kävi muka nukkumaan pienelle kerälle kääriytyen tassut visusti mahan alla kun näki että otan kammat, harjat ja karstat esiin. Mutta kun ennen hommaan ryhtymistä tein itelleni iltapalaa, niin pakko senkin oli nousta kärkkymään. Ja siitä sitten sujuvasti joutui käsittelyyn ensimmäisenä. Eikä sitten vastaan pannut, noh, mitä nyt seisoi selkä ihme kyttyrällä, tassut jäykkänä, päätä ja häntää maata kohti roikottaen. Ei mitenkään ylväs snautserin asento. Iivari aikansa jaksoi seistä ihan kunnolla, vaan sitten sen piti alkaa pelleillä ja sätkiä selällään lattialla. No saatiin nuo molemmat kuitenkin läpikäytyä ja huomenna Nea nyppii, ajelee ja leikkelee. Aika turjakkeita molemmat jo onkin.

Aamulla käännetään kalenterin sivu maaliskuulle, sehän on melkein jo kevät!

Vuoden Snautseri 2010 -kilpailu

Snautserikerhon Vuoden Snautseri 2010 -kilpailun tulokset julkistettiin tänään kerhon vuosikokouksessa Heinolassa.
Vuoden näyttely-snautserikisassa Iivari sijoittui hienosti mustien urosten kolmoseksi ja oli mustien tulokkaiden kakkonen!
Onnea & Kiitos toiselle omistajalle Nealle!

Voihan sen päivän näinkin viettää:(

Nyt kyllä harmittaa ihan vietävästi. Ulkona on ollut mitä parhain kevättalven aurinkoinen ja lämmin keli ja mä oon ollut niin vetämättömissä ettei ole edes siitä jaksanut nauttia. No tehtiin me aamulla aika pitkä lenkki, ja päivällä vielä vähän pitempi, mutta mun osalta se oli enempi remmien perässä roikkumista. Mieluummin olisin vaan vetänyt peiton korville ja ottanut kunnon päiväunet, ihan oli pakotettava ittensä ylös ja liikkeelle. Useinhan sitä sitten matkan edetessä virkoaa ja piristyy, vaan ei nyt (ei virkistänyt edes lenkin jälkeen ahmitut jäätelöt...). Ihan vaan poikien ja hienon sään vuoksi pakotin itseni niinkin pitkästi kävelemään, tai pitäskö sanoa raahautumaan, kun mistään reippaasta kävelystä ei mun osalta ollut tietoakaan. Liekö sitten kuiteskin joku lentsunpoikanen vaanii vaikka eilen tuntui olo paljon paremmalta. Iskisi sitten kerralla kunnolla ettei tarviisi kärsiä tästä puolikuntoisesta olosta pitkään.
Melkein tässä jo odotan että kello olisi sen verran että voisin käyttää pojat iltapissalla ja ruokkia ne, pääsisi sitten nukkumaan. Eihän tälle mitään voi, mutta totta vie ottaa päähän kun vapaat on muutenkin vähissä, ja kun niitä sitten innolla odottaa ja luulee tekevänsä yhtä sun toista mukavaa niin jäähän se harmittamaan kun ei kertakaikkisesti jaksa mitään. Ja toi ihana kelikin vielä...
Mutta, onpahan ainakin levätty (vaikkei se siltä kauheesti tunnu) ja pojatkin ihan rauhassa nyt nukkuu päivälenkin ja puruluiden rouskuttelun jälkeen. Eipähän nuo heti seinille hypi vaikkei järkevää tekemistä aina olisikaan, ja millonkas meillä nyt niin Järkeviä tehdäänkään:)
Kamera oli ulkona mukana mutta enpäs jaksanut alkaa kuvailemaan, pari kuvaa otin, ihan sen vuoksi kun nyt se kamera taskussa oli. Mitä lie kiintoisia tuoksuja pojat hangessa taas löysivät.

Me olemme yhtä:)

Kun nyt ei enää ajatuskaan luista niin siirrynpäs soffalle katsomaan koirakuiskaajaa.
Iloista alkavaa viikkoa, toivottavasti ei flunssa vaivaa!

Aamuenergiaa, tai sitten ei...

Pystyispä joskus heräämään yhtä nopeasti kuin snautserit. Iivarin kuulin jo jonkun aikaa mouruuvan ja kiekkuvan makkarissa, ei vaan olisi tehnyt mieli nousta, vielä. Kun sitten viimein nousin, oli klo 7.05... Nuoriherra oli jo täydessä vauhdissa, Arttukin pian virkosi, minä sen sijaan en vieläkään ole ihan tolkuissani. Mutta yritetään.

Sää on pilvinen ja tuulee, pakkasta vain 5 astetta, ihan sellanen alkukevään suojakelin fiilis. Mitenköhän sitä osaa pistää tarpeeksi vähän vaatetta päälle, jättää ne parit pakkaskerrokset pois?
Pari päivää mua väsytti ja paleli koko ajan ihan kamalasti, olin sisälläkin jäässä aivan luita ja ytimiä myöten. Ehdin jo aavistella että onko flunssa iskemässä, mutta nyt ei siltä onneksi tunnu. Taisi olla vaan työviikon aiheuttamaa rasitusta.

Snautserit on pikapissatettu ja syötetty. Paitsi Iivari, joka ei taas suostunut syömään, ei illallakaan syönyt. Nyt vähän närppi kupistaan, mutta vain vähän, loput meni sitten herran katsellessa roskiin. Tiedä mikä dieettikausi sillä taas on, noin joka toinen päivä syö ja joka toinen sitten taas ei. On tainnut ymmärtää snautserin rotumääritelmän kohdan "mieluummin tanakka kuin solakka" nurinpäin. Eihän tuo nyt liian solakka vielä ole, mutta ei olisi tarvis hirveesti paastotakaan. No, harmaita hiuksia tuosta on turha itselleen haalia, kyllä se sitten taas syö kun siltä tuntuu. Viikonloppuisin on yleensä parempi ruokahalu kun lisukkeeksi saa ihmisten ruokaa, joka tänä viikonloppuna näyttäisi olevan lihapullia (ihan itse tehtyinä). Luulisi maistuvan.

Muuten Iivari onkin sitten ehtinyt jo touhuta, luki tuossa aamun lehden repien pienenpientä silppua lattioille, yritti omia äiteen partsitossut, pesi Artun korvat ja yhdessä tuumin haukkuivat partsilta parit ohikulkijat. Paremman (= koirien tai muiden elukoiden) puutteessa vahdittavaksi passaa ihmisetkin. Täynnä virtaa näyttää junnu olevan. Arttu sen sijaan makoilee ja sulattelee omaa aamiaistaan. Artulla tuota ruokahalun puutetta ei ole, päinvastoin taitaa aina tuumailla että joko se loppui kun on kipponsa tyhjentänyt. Ja vielä kun viikonloppujen aamuina saavat vaan pienen annoksen kun kuitenkin pian lähdetään liikkumaan niin taisi taas tuntua satsi ihan vajaalta. Mutta luvassa onkin sitten vielä kaksi ruokailua tänään.

Ilo se on pienikin ilo. Eilen päivän päätteeksi tehtiin tuokio temppuilua. Ja molemmat pojat nosti äiteen käteen sen avainnipun joka on tehny tiukkaa ja jota on yleensä vaan tassulla sohittu jotta josko siitä jotain palkkaa heruisi. Kyllä oli äitee iloinen, ja tuntui jätkätkin onnistumisestaan ja siitä saamistaan isoista kehuista olevan polleita:) Siitä sen näkee ettei heti kannata luovuttaa jos joku tökkii, ajan kanssa onnistuu.

Ei tässä nyt auta kuin pistää heräämisvaihde päälle ja suoriutua pihalle. En edes muista millon viimeksi ollaan tehty oikein kunnollinen pitkä lenkki. Täytynee ottaa kamera mukaan josko tuolla jokusen kuvankin saisi otettua tekstien piristykseksi. Leppoisaa lauantaita!

Vielä yksi koiraruno

Ihminen tarvitsee koiran
joka on kuin ihmisen mieli.
Joka ymmärtää sanoitta,
joka lukee ajatukset
joka on kotona, eikä karkaa.

Koira ansaitsee ihmisen,
jolla on koiran mieli
Joka ymmärtää sanoitta,
joka lukee ajatukset
joka on kotona, eikä karkaa.

Tarvitsen koirani mielen
unohtaakseni pahat,
muistaakseni hyvät
pysyäkseni uteliaana
oppiakseni olemaan koirani paras ystävä.

Mihin minä koiriani tarvitsen?
En vartioimaan rikkauksiani, en pelottelemaan rosvoja
vaan paimentamaan ajatuksiani,
jotka nukkuvat koiranunta ahomansikkaisella niityllä.

-tuntematon-

Lyhyesti

Snautserit ei meinaa aina muistaa että remmissä ei saa riekkua eikä pelleillä. Lämpimikseen, tai siis huvikseen, sitä kuiteskin yrittää välillä harrastaa, jos vaiks ei äitee huomaisi kieltää… Tämän aamun riekkutuokio loppui kyllä tosi lyhyeen. En ollu ehtiny poikia vielä edes käskeä lopettamaan kun huomasin että kas, Arttu seisoksi siinä vapaana, ison risteyksen vieressä. Oli jätkien pomppiessa remmin lukko auennut, sattunu vaan sopivasti pannan renksuun ja napsahtanut auki, ei se rikki ollut. Herra itse ei onneksi ehtinyt vapauttaan tajuta. Ja kun kohmeisin sormin pidin Artun pannasta kiinni samalla remmiä kiinnittäen, lipsahti Iivarin remmi toisesta hanskasta. Pomppasin äkkiä remmin päälle eikä siis toinenkaan snautseri päässyt omille teilleen. Hetken taas sydän väpätti kun matkaa jatkettiin. Välillä sattuu ja tapahtuu. Senpä vuoksi remmissä ei saisikaan riekkua…

Etsiskelin yhtenä iltana netistä aktivointijuttuja, ja löytyihän niitä. Nyt on hetkeksi aikaa takataskussa uusia temppuja. Jotain ehdittiin jo eilen kokeilla ja kovasti innoissaan uusista tempuista snautserit olikin. Vaikka innostuneitahan ne on vanhemmistakin, kunhan vaan jotain tehdään ja palkka virtaa.

Olin yhtenä aamuna unohtanu lenkkarit eteiseen päiväksi, yleensä siirrän ne pois partojen ulottuvilta. Mutta mitään ei niille oltu tehty, ihan oli samassa kunnossa ja samassa paikassakin kuin mihkä ne aamulla ulkoa tultua olin jättäny. Ihana huomata ettei enää mitään tuhota, toisaalta antaahan nuo lenkkivaatteittenki olla naulakossa rauhassa, vaikka on takin taskussa nameja. Onni on aikuiset koirat:=)

Aamulla oli joteskin tosi raaka keli, taisi olla kosteutta jonkumman verran, vaikkei pakkasta enempää kuin sen viime aikoina lähes normaalin 22. Mutta se tuntu paljon pahemmalta, ja aloin jo epäillä että olin taas kattonu lukemat päin prinkkalaa, siihen toiseen suuntaan tällä kertaa. Tuo piti ihan kotia tultua taas tarkistaa, mutta ei ollut pakkasta enempää kuin sen 22. Jotenkin vaan oli sellanen vilu aamu. Tai koko päivä ollu vähän viluinen ja väsynyt päivä ja tuntuu etten ole vieläkään oikein päässy kunnolla liikkeelle, ja nythän sitä onneksi saa jo käydä vällyjen alle lämpöseen. Pojat on puruluittensa kimpussa, tai Arttu näyttääkin jo omansa ahmineen. Iivari vielä omastaan maiskutellen nautiskelee, kuin ärsyttääkseen ihan Artun vieressä. Ja jos Arttu siihenpäin vilkaseekaan, kuuluu Iipan suunnalta pientä urinaa, joten Arttu katsoo parhaaksi tuijotella sohvaa:) Nyt sitten Iivari, välillä pieni kiusanhenki, keksi taas kiusata isoveikkaa, jätti ohikulkiessaan purkkarinsa Artun viereen ja meni itte kauemmas, ja taas urisee kun Arttu katsookin luuta. Arttu ei onneksi sen kummemmin reagoi, mutta taidanpas ottaa luun jäähylle ennenkuin tunteet kuumenee liikaa.

Viikonlopuksi lupaillaan näköjäns aikas hyviä kelejä, sellasta kymmenen pakkasasteen luokkaa. Ihanaa jos pääsisi pitkästä aikaa reippailemaan oikein kunnolla kun tuntuu että siitä on jo aikaa kun on viimeksi tehty ihan tosi pitkää lenkkiä.
Siispä mukavaa loppuviikkoa & viikonloppua!

Kaikkeen sitä luulee jo tottuneensa

Normaaliin tapaan tänään aamulla tuli taas ekaksi vilkastua pakkasmittariin, ja tuttuja lukujahan se näytti eli –25 pintaan. Keräsin siis vaatekerroksia päälle sen mukaisesti. Kun ulos päästiin, ilma tuntui ihmeen lauhalta ja totesin ittekseni että hyvinhän sitä on vihdoin koviin pakkasiin tottunut kun ei tuntunut nuo lukemat missään. Ihan ehti hiki tulla matkan varrella, niin hiki että kotiin tultua piti vielä tarkistaa mittari. Joka näyttikin vain -15! Oli unenpöpperöiset silmät tehny tepposet, näin sitä mitä oletin näkeväni enkä siis olekaan, vielä ainakaan, ihan niin tottunut koviin pakkasiin. Sen verta kuiteskin että tuo 15 miinustahan tuntuu jo varsin lämpimältä.

Nyt se sitten taas alkoi - jokakeväinen koirankakkakeskustelu. Tänään oli asiasta monta riviä paikallislehdessä. Ei mikään yleisönpalstavalitus, vaan oikein juttu. Kai se on ihan hyvä että siitä kirjotellaan, taas, vaikka ainahan eräillä nousee aiheesta niskavillat pystyyn ja sarvi otsaan. Mutta jospa tuo pistäisi edes jokusen koiranomistajan omantunnon soimaamaan ja tapojansa tarkistamaan. Itse kun sitä yrittää olla tunnollinen ja kulkee pussirulla taskussa niin ottaahan se toisten siivottomuus pattiin. Kohta varsinkin kun lumet sulaa niin ellottaa jo etukäteen se sotku missä sitten tallustellaan. Sitä paitsi en voi lainkaan tajuta että eräillä ei järki sano sen vertaa, että kerrostalon piha ei ole koiran ulkoilutuspaikka. Pojilla on tiukka kuri sen suhteen ja pihan poikki mennään vauhdilla lyhkäsessä remmissä eikä pissitä. Samoin kuin rivi- ja omakotitalojen postilaatikoilla ei koivet saa nousta. En kiellä etteikö nuo joskus kaikesta huolimatta vauhdissakin ehtisi jokusen tipan pihahankeen lirauttaa, mutta ei niitä pihalla ulkoiluteta. Toisin toimii eräät, ja hanget ympäri meidän pihaa, matontamppauspaikat mukaan lukien, onkin sitte kaikkea muuta kuin valkoiset. Koirien kun kuulemma pitää saada merkkailla sanottiin kun tuosta toinen naapuri asianomaista huomautti. Niinpä niin, mutta sen verta luulisi jaksavan että kävelee ne muutamat kymmenet metrit kadun varteen tai tuohon pieneen metsikköön merkkailemaan. Yököttävää. Potuttaa.

Onhan tuo jo ollut tiedossa jotta se on se aktivointi ja nenähommat mitkä koiran väsyttää. Ja nyt se on tullut todistettua taas omakohtaisestikin, tai näin ainakin haluan uskoa. Viime aikoina kun on olosuhteiden pakosta enempi keskitytty sisätila-aktiviteetteihin liikunnan jäädessä pikkasen vähäisemmäksi, on hommia tehty usein ja urakalla. Ja kyllä se vaan niin on, että snautseritKIN väsyy kuin väsyykin kun tarpeeksi saavat pähkinöitä purtavaksi. Ei ole aamuisin ollut nuorempi herra normaaliin tapaansa juurikaan mun kanssa aamuhommissa. Arttuhan nyt ei nouse muutenkaan turhan aikaseen, Iivarin yrityksistä huolimatta, vaan köllöttelee pitkin pituuttaan sängyssä siiheksi kun mun tekemisistä kuulee että kohta on ulos lähdön aika. Iippa sen sijaan yleensä aina hiljaisesti seurailee mukana, ensin perässäni keittiöön jossa meillä on kahdenkeskinen hiljainen aamuhalihetki ja sen jälkeen eteisestä käsin valvoo että miten aamutoimet etenee. On sitten heti valmiina hoputtamaan Arttua ylös punkasta kun sen aika on. Mutta nyt on parina aamuna jääny nuorempikin herra makkariin makoilemaan, kunhan ensin päälle pomppimalla on varmistanu että äitee varmasti heräsi kellon pärähdykseen. Rauhallisiahan nuo molemmat on muutenkin nykysin kotosalla, muinoiset jokailtaiset formulointihepuloinnit jääny unholaan. Lenkille asti ei kyllä tuota rauhoittumista ole riittänyt, vielä ainakaan, mutta tohdin itselleni uskotella että joskus vielä sekin päivä koetaan... Jatkamma siis pähkinöiden puremista ja herneiden herättelyä;)

Pitäisi vaan saada kehiteltyä uusia temppuja, ettei menisi turhan helpoksi vain tuttuja juttuja kertaamalla. Siinä sitä onkin äiteelle oma pähkinänsä purtavaksi. Vaikka luulisi ettei se nyt niin vaikeeta ole. Yksi ilta keksinkin pyytää poikia antamaan käteeni lattialta erilaisia pieniä esineitä; avainnippu, muovinen ja metallinen purkinkansi, muovinen rannerengas… Eikä ollutkaan eka kerralla niin helppoa miltä voisi kuulostaa, varsinkin avainnipun suuhun ottaminen on osoittautunu molemmille haasteelliseksi, ja sitä on sentäs kokeiltu jo aikasemminkin. Seuraavana iltana lähes kaikki muut, myös metalliset, sitten nousikin jo huomattavasti nopeemmin. Eli hyvin oppivaisia ovat nuo innokkaat puuhaparrat, oppivat nopeemmin mitä äitee ehtii opetettavaa kehittää:=)

Tämän illan osalta on hommat vasta alkutekijöissä, pojat pikapissatettu ja ruokittu, ja nyt pitäisi itse murkinoida että jaksaa jatkaa energisten sällien kanssa. Katsotaan olisko tänään jälleen partapyykin aika, vai juolahtaako mieleen kenties jotain hauskempaa. Kunhan halusin ensitöikseni pikasesti blogiin kirjottaa, myöhemmin ei sitten usein jaksa vaikka tarkotus hyvä olisikin.