Nyt kyllä harmittaa ihan vietävästi. Ulkona on ollut mitä parhain kevättalven aurinkoinen ja lämmin keli ja mä oon ollut niin vetämättömissä ettei ole edes siitä jaksanut nauttia. No tehtiin me aamulla aika pitkä lenkki, ja päivällä vielä vähän pitempi, mutta mun osalta se oli enempi remmien perässä roikkumista. Mieluummin olisin vaan vetänyt peiton korville ja ottanut kunnon päiväunet, ihan oli pakotettava ittensä ylös ja liikkeelle. Useinhan sitä sitten matkan edetessä virkoaa ja piristyy, vaan ei nyt (ei virkistänyt edes lenkin jälkeen ahmitut jäätelöt...). Ihan vaan poikien ja hienon sään vuoksi pakotin itseni niinkin pitkästi kävelemään, tai pitäskö sanoa raahautumaan, kun mistään reippaasta kävelystä ei mun osalta ollut tietoakaan. Liekö sitten kuiteskin joku lentsunpoikanen vaanii vaikka eilen tuntui olo paljon paremmalta. Iskisi sitten kerralla kunnolla ettei tarviisi kärsiä tästä puolikuntoisesta olosta pitkään.
Melkein tässä jo odotan että kello olisi sen verran että voisin käyttää pojat iltapissalla ja ruokkia ne, pääsisi sitten nukkumaan. Eihän tälle mitään voi, mutta totta vie ottaa päähän kun vapaat on muutenkin vähissä, ja kun niitä sitten innolla odottaa ja luulee tekevänsä yhtä sun toista mukavaa niin jäähän se harmittamaan kun ei kertakaikkisesti jaksa mitään. Ja toi ihana kelikin vielä...
Mutta, onpahan ainakin levätty (vaikkei se siltä kauheesti tunnu) ja pojatkin ihan rauhassa nyt nukkuu päivälenkin ja puruluiden rouskuttelun jälkeen. Eipähän nuo heti seinille hypi vaikkei järkevää tekemistä aina olisikaan, ja millonkas meillä nyt niin Järkeviä tehdäänkään:)
Kamera oli ulkona mukana mutta enpäs jaksanut alkaa kuvailemaan, pari kuvaa otin, ihan sen vuoksi kun nyt se kamera taskussa oli. Mitä lie kiintoisia tuoksuja pojat hangessa taas löysivät.
Me olemme yhtä:)
Kun nyt ei enää ajatuskaan luista niin siirrynpäs soffalle katsomaan koirakuiskaajaa.
Iloista alkavaa viikkoa, toivottavasti ei flunssa vaivaa!
Me olemme yhtä:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti