tiistai 22. helmikuuta 2011

Kaikkeen sitä luulee jo tottuneensa

Normaaliin tapaan tänään aamulla tuli taas ekaksi vilkastua pakkasmittariin, ja tuttuja lukujahan se näytti eli –25 pintaan. Keräsin siis vaatekerroksia päälle sen mukaisesti. Kun ulos päästiin, ilma tuntui ihmeen lauhalta ja totesin ittekseni että hyvinhän sitä on vihdoin koviin pakkasiin tottunut kun ei tuntunut nuo lukemat missään. Ihan ehti hiki tulla matkan varrella, niin hiki että kotiin tultua piti vielä tarkistaa mittari. Joka näyttikin vain -15! Oli unenpöpperöiset silmät tehny tepposet, näin sitä mitä oletin näkeväni enkä siis olekaan, vielä ainakaan, ihan niin tottunut koviin pakkasiin. Sen verta kuiteskin että tuo 15 miinustahan tuntuu jo varsin lämpimältä.

Nyt se sitten taas alkoi - jokakeväinen koirankakkakeskustelu. Tänään oli asiasta monta riviä paikallislehdessä. Ei mikään yleisönpalstavalitus, vaan oikein juttu. Kai se on ihan hyvä että siitä kirjotellaan, taas, vaikka ainahan eräillä nousee aiheesta niskavillat pystyyn ja sarvi otsaan. Mutta jospa tuo pistäisi edes jokusen koiranomistajan omantunnon soimaamaan ja tapojansa tarkistamaan. Itse kun sitä yrittää olla tunnollinen ja kulkee pussirulla taskussa niin ottaahan se toisten siivottomuus pattiin. Kohta varsinkin kun lumet sulaa niin ellottaa jo etukäteen se sotku missä sitten tallustellaan. Sitä paitsi en voi lainkaan tajuta että eräillä ei järki sano sen vertaa, että kerrostalon piha ei ole koiran ulkoilutuspaikka. Pojilla on tiukka kuri sen suhteen ja pihan poikki mennään vauhdilla lyhkäsessä remmissä eikä pissitä. Samoin kuin rivi- ja omakotitalojen postilaatikoilla ei koivet saa nousta. En kiellä etteikö nuo joskus kaikesta huolimatta vauhdissakin ehtisi jokusen tipan pihahankeen lirauttaa, mutta ei niitä pihalla ulkoiluteta. Toisin toimii eräät, ja hanget ympäri meidän pihaa, matontamppauspaikat mukaan lukien, onkin sitte kaikkea muuta kuin valkoiset. Koirien kun kuulemma pitää saada merkkailla sanottiin kun tuosta toinen naapuri asianomaista huomautti. Niinpä niin, mutta sen verta luulisi jaksavan että kävelee ne muutamat kymmenet metrit kadun varteen tai tuohon pieneen metsikköön merkkailemaan. Yököttävää. Potuttaa.

Onhan tuo jo ollut tiedossa jotta se on se aktivointi ja nenähommat mitkä koiran väsyttää. Ja nyt se on tullut todistettua taas omakohtaisestikin, tai näin ainakin haluan uskoa. Viime aikoina kun on olosuhteiden pakosta enempi keskitytty sisätila-aktiviteetteihin liikunnan jäädessä pikkasen vähäisemmäksi, on hommia tehty usein ja urakalla. Ja kyllä se vaan niin on, että snautseritKIN väsyy kuin väsyykin kun tarpeeksi saavat pähkinöitä purtavaksi. Ei ole aamuisin ollut nuorempi herra normaaliin tapaansa juurikaan mun kanssa aamuhommissa. Arttuhan nyt ei nouse muutenkaan turhan aikaseen, Iivarin yrityksistä huolimatta, vaan köllöttelee pitkin pituuttaan sängyssä siiheksi kun mun tekemisistä kuulee että kohta on ulos lähdön aika. Iippa sen sijaan yleensä aina hiljaisesti seurailee mukana, ensin perässäni keittiöön jossa meillä on kahdenkeskinen hiljainen aamuhalihetki ja sen jälkeen eteisestä käsin valvoo että miten aamutoimet etenee. On sitten heti valmiina hoputtamaan Arttua ylös punkasta kun sen aika on. Mutta nyt on parina aamuna jääny nuorempikin herra makkariin makoilemaan, kunhan ensin päälle pomppimalla on varmistanu että äitee varmasti heräsi kellon pärähdykseen. Rauhallisiahan nuo molemmat on muutenkin nykysin kotosalla, muinoiset jokailtaiset formulointihepuloinnit jääny unholaan. Lenkille asti ei kyllä tuota rauhoittumista ole riittänyt, vielä ainakaan, mutta tohdin itselleni uskotella että joskus vielä sekin päivä koetaan... Jatkamma siis pähkinöiden puremista ja herneiden herättelyä;)

Pitäisi vaan saada kehiteltyä uusia temppuja, ettei menisi turhan helpoksi vain tuttuja juttuja kertaamalla. Siinä sitä onkin äiteelle oma pähkinänsä purtavaksi. Vaikka luulisi ettei se nyt niin vaikeeta ole. Yksi ilta keksinkin pyytää poikia antamaan käteeni lattialta erilaisia pieniä esineitä; avainnippu, muovinen ja metallinen purkinkansi, muovinen rannerengas… Eikä ollutkaan eka kerralla niin helppoa miltä voisi kuulostaa, varsinkin avainnipun suuhun ottaminen on osoittautunu molemmille haasteelliseksi, ja sitä on sentäs kokeiltu jo aikasemminkin. Seuraavana iltana lähes kaikki muut, myös metalliset, sitten nousikin jo huomattavasti nopeemmin. Eli hyvin oppivaisia ovat nuo innokkaat puuhaparrat, oppivat nopeemmin mitä äitee ehtii opetettavaa kehittää:=)

Tämän illan osalta on hommat vasta alkutekijöissä, pojat pikapissatettu ja ruokittu, ja nyt pitäisi itse murkinoida että jaksaa jatkaa energisten sällien kanssa. Katsotaan olisko tänään jälleen partapyykin aika, vai juolahtaako mieleen kenties jotain hauskempaa. Kunhan halusin ensitöikseni pikasesti blogiin kirjottaa, myöhemmin ei sitten usein jaksa vaikka tarkotus hyvä olisikin.

Ei kommentteja: