Kohti arkea

Kaikki hyvä loppuu aikanaan - huomenna sitä on taas palattava työpulpetin ääreen. Onhan tässä saanut jo akkuja latailla, mutta voisi tätä kyllä jatkaakin. Näin loman loppuessa sitä aina miettii että miten pojat taas sopeutuu arkirytmiin ja pitkiin työpäiviin kun lomat saa olla mukana touhussa kuin touhussa koko ajan. Mutta hyvinhän se on paluu arkeen aina mennyt, tietävät kai että kun kello herättää niin on mudella töihinlähtö edessä. Nyt onkin pitkä rupeama edessä, seuraava pitempi vapaa vasta pääsiäisenä, HUH. Toivottavasti akut kestää.

Onneksi on tämä talvi meitä hellinyt ja ollaan saatu ulkoilla reilusti. Vaikka nyt kyllä tuntuu että vielkin enempi ois voinu lenkkipoluilla aikaansa viettää. Mutta jossain vaan se raja aina tulee vastaan, ettei yksinkertaisesti jaksa sillä kertaa enempi tai sitten poikien tassut ja parrat on siinä kunnossa että on sulatuksen paikka. Sietää tässä kyllä liikkuakin että saa nämä kaikki pyhien herkkujen tuhoamisesta saavutetut kalorit tuhottua. Heli toi sunnuntaina tullessaan ison suklaalaatikon, NAM-KIITOS!, aika tehokkaastihan sekin tuli nautittua ja sen kyllä huomaa, johkihan ne suklaat joutuu kun ne laatikosta katoaa... Pojat sai Heliltä mahtavan ison keksilaatikon, se on kyllä lähes koskemattomana kaapissa vielä. Osaispa omien kanssa olla yhtä tiukka ja kurinalainen kuin poikien namien kanssa:) Taitaa mulla olla edessä ruokavalion tarkistuksen paikka tammikuun kunniaksi, ja lisättävä tuota liikuntaa entisestään.
Iivari se on aikamoinen velmuveijari. Kun Artulla sattuu olemaan se talon paras, joskaan ei ainoa, puruluu eikä malta sitä jättää edes tullakseen partsille, niin Iivaripa keksii kadulla haukuttavaa jolloin Arskan tietty pitää homma tsekata, vaikkei siellä sillä kertaa mitään tapahtumia oliskaan. Ja Iivarihan ryntää viivana sisälle ja puruluun kimppuun kun on Artun kelmikonstillaan partsille huijannut :=) Tai sitten kun meen keittiöön niin Iivari joka on keittiökyttä Number One saattaa jättää keikan väliin, ihan vain puruluun kaappaamisen toivossa ja silläkin uhalla että jää mahdollisesta makupalasta paitsi. Arttu ei ole moisista tempauksista moksiskaan, välillä ei välitä lainkaan, toisinaan menee ja tyynesti omii purkkarin Iiskulta itselleen. Sopuisastihan nuo puruluiden kanssa aina ovat, mitä nyt vähäsen pitää kytätä ja tsekata ja varmistaa että onks toisella varmaan samanlainen kuin itellä eikä yhtään parempi.
Keski-Uusimaan yleisönosastossa on viime päivinä ollu taas niin koiravastaisia kirjotuksia että niskavillat nousee pystyyn. Valitellaan miten koiria voidaan pitää kerrostaloasunnoissa, koirista ei ole kuin haittaa kun likaavat teiden varret, metelöivät, koiraveroa pitäis nostaa... Järvenpäähän on kohta kait ainoa kunta joka koiraveroa enää perii, enkä kyllä tiedä mihin nekin rahat käytetään, harvakseltaan ainakin uusia roskiksia ilmaantuu kadun varsille. Aina yleensä näissä unohtuu se koirien tuoma positiivinen puoli, ykskin valitti että eikö ihmiset osaa yksin mennä lenkille vaan pitää olla remmin päässä koira tai kaksi, kuin statuksena. Mitäköhän tuohonkin sanoisi...

Mekin eilen jäällä törmättiin tällaseen ikävään ihmiseen joka suksilla suihki menemään ohitsemme. Kun lähti menemään rantaa kohti, onneksemme poistuakseen jäältä, pysähtyi ja alkoi urputtamaan että koirien kusetuspaikka on tuo koirapuisto tuolla ja ettei jäälle saa koirien kanssa muka tulla.... GRRR Totesin että lenkille ollaan tultu ja koirat on jo muualla pissatettu, ja mentiin menojamme. Jotainhan tuo jäi vielä perään mutisemaan, enkä viitsiny edes mainita että koirien kanssa jäällä kulkeminen on kyllä ihan sallittua. Olisin voinut sanoa pahastikin, alkoi hihat sen verta kärventyä. Hepulla varmaan olis menny herneet pahasti nenään jos olisi nähnyt kun yksi koira juoksi Vapaana aurattua kävelyreittiä pitkin ladulla hiihtävän omistajansa vierellä, tai kuinka yhdellä hiihtäjällä oli vetovoimana koira liinassa edellään.Onneksi näihin negatiivisiin ihmisiin törmää aika harvoin, yleensähän monet ilmankin koiraa kulkevat jäävät juttelemaan ja kyselemään snautsereista ja kertomaan omia koirakokemuksiaan. Jäällä useampikin hiihtäjä sanoi että kyllähän noi pitäisi päästää vapaana hankeen temmeltämään kun näkivät poikien nousevan lumivallille tuijottamaan haikeasti kohti koskematonta hankea. Kaunis ajatus, mutta siitä sitä vois kyllä sanomista tulla joten ehkä paree pitää vaan hihnan päässä ne kiinni.
Kai tässä on nyt paras alkaa rauhottua ja yrittää päästä uneen ajoissa. Tuppaa lomalla meneen aina aikataulut sekasin kun päikkärithän on ihan pakko ottaa, sitten valvotaan illalla pitkään, ja aamulla herätään myöhään. Tänäänkin vasta ysin aikoihin noustiin, ei tuntunu kummallakaan pojalla olevan kiire ylös, vaan lepposasti köllöttelivät sängyllä pitkin poikin. Onneksi on pehmeä laskeutuminen arkeen ja parin päivän päästä jo viikonloppu edessä. Pakkasia ovat luvanneet edelleen, toivottavasti ei sentään yli pariakymmentä. Mutta ihana kun talvi jatkuu, jatkuisi vielä parisen kuukautta, sitten voisikin jo suunnata ajatukset kohti kevättä! Pirteätä loppuviikkoa!