Wapun tervehdys

Simasuusnautserit toivottavat 

Iloista Wappujuhlaa!

Kissa rappusissa

On erittäin virkistävää lähteä töiden jälkeen viemään snautsereita pihalle kun yllättäen rappusissa istuu kissa. Niissä ainoissa mitä pitkin meidän pitäisi päästä alas. Onneksi on päiväsaika koska snautserit päästävät suustaan sellasen älämölön että kuului varmasti naapuritaloonkin. Kissa köyristellen ja sähisten alkaa hiipiä rappuja pitkin ylös, meitä kohti. Minä kiskon koiria kotiovea kohti. Kissa karvat pörhöllään seuraa meitä joka askeleella. En uskalla avata kotiovea ettei kissa livahda ovenraosta meidän kotiin. Siitä se äläkkä vasta nousisi. Siispä jäämme nurkkaan seisomaan. Snautserit remmeissä tempoen, meuhkaten ja meluten. Kissa hyppää koiria tuimasti vilkaisten kaiteelle ja siitä ylös rappusiin, omalle kotiovellensa jossa sen emäntä sitä huhuilee. HUOH! On yläkerran naapurin sisäkissa, mutta "tykkää seikkailla rappusissa" on omistaja joskus kertonut. Totesin tuolloin että toivottavasti koirat eivät sitä tapaa rappusissa kuljeksimassa. Noh, selvittiinhän me kaikki ehjin nahoin. Mutta kyllä säikähdettiin, ja hiki virtasi ja sydän kiihtymyksestä pamppaili. Taas niitä tapauksia että kaikkeen pitäisi osata varautua...

Harmittaa...

 Ei tuottanut tulosta Iivarin ja Selman tapailut. Ei se luonto näköjäns aina tikanpoikaa puuhun ajakaan, kuin ei tätä snautserinpoikaakaan, eikä kaikki mene niinkun ihmiset suunnittelee, toivoo ja haluaa.  Iivarilla kun ei ollut aikeitakaan suvunjatkamishommaan vaikka sai viettää koko viikonlopun Selman seurassa. Selman, joka kyllä kovasti sulhonsa edessä keimaili ja Iippaa liehitteli. Eli aikakin olisi ollut otollinen. Mutta ei, tätä herraa ei kiinnostanut pätkän vertaa. Leikki vain, välillä kävi neitoa haistelemassa ja vähän lipasemassa mutta oli sitten enempi sitä mieltä että hohhoijjaa, voisinpa jo tästä kotiinki lähteä. Ja kun menin sitä tänään iltapäivällä hakemaan, jätkä oli heti jo aitauksen ovella vinkumassa pois eikä paljon peräänsä katsellu. Selman jätti sinne yksikseen haukkumaan. Varsinainen gentlemanni...
Kotiin päästyä sulhokokelas oli lähinnä helpottuneen oloinen. Ja erittäin, erittäin väsynyt. Nukkui putkeen monta tuntia eikä jaksanu piitata edes pihan tai rappukäytävän äänistä. Mammanpoikakos tuo sittenkin on? ;)
Kyllä harmittaa, vietävästi... Enkä todennäköisesti ole ainoa. Vaan minkäs sille tekee. Näin siis kävi tämän lemmentarun.

Mutta nyt, me käymme loman viettohon:=)

Iivarin ja Selman ensitreffit

Nea ja Pete nappasi alkuillasta nuoren sulhon kauppareissullansa matkaan mukaan Selmaa tapaamaan Aika ei ihan ollu vielä kypsä tositoimiin, ja nuoripari olikin viettäny kevätiltaa enempi toisiinsa tutustuen ja leikkien. Eli hauskaa ainakin oli ollu ja ilmeisesti sielujen sympatiaa löytyi:=) Äsken haettiin juniori kotiin välillä rauhottumaan. Uudet tärskyt on sovittu huomisillaksi. Katotaan sitte mitä perjantai-ilta tuo tullessaan. Ja varmaankin viikonloppuna treffaillaan useemminkin jos niikseen tulee. Varmuuden varuiksi ainakin.
Johan tässä alkaa jännittää että mikä on lopputulema... (Mutta ei, mulla EI ole pentukuume, nämä kaksi hurveloa riittää aivan mainiosti täyttämään koirienpaikan tässä huushollissa!)


Kameraan näky unohtuneen pari kuvaa viime viikonlopulta, laitetaas ne tähän väliin. Varmaankin tämän talven viimeiset lumikuvat. Jollain lenkillä osuttiin vielä paikkaan mistä aurinko ja vesisateet ei ollu kaikkea lunta sulattanu. Hetihän piti snautserien päästä kierimään ja selkäänsä kovaan "hankeen" hieromaan. Mitäs siitä jos lumi olikin jo vähän likaista, selvästi menneen talven lumia...

 Maailmaa ylösalaisin tutkailemassa Iivari

 ja Arttu

Huomenna on siis jo perjantai ja loma alkaa. Erityisiä lomasuunnitelmia ei ole. Vielä. Katsotaan nyt ensin miten nuo astumishommat etenee ja suunnitellaan sitten lisää. Pääasia ettei tarvitse kelloja viritellä soittamaan. Meillähän tunnetusti itsevirittyvä vekkari osaa hoitaa ne hommat viikonloppusin ja lomilla, joten pelkoa ei ole että turhan pitkään saisi nukkua... Mutta rentoutumista se on sekin, herätä koiran kielen lipaisuun ja tassun raapaisuun:=)

Ei makiaa mahan täydeltä

Vaikka kevät etenee, ei vielä kovasti viheriöi. Mutta snautserien naposteltavaksi riittää parinkin sentin heinänversot vanhojen olkien seassa. Ja mikäs sen parempaa kuin uusi tuore heinä, talven jälkeen. Aamulla Arttu sitä sitten nyhti mielinmäärin. Eikä käyny mulla mielessä että rajottaa pitäs ahmattia. Kaikki kun tuli päivän aikana ylös eli lattialle ja niin mulla ilta alkoi pikapissatuksen jälkeen heinästen oksujen siivoomisella. Kannattasi muistaa että kaikki mistä nämä tykkää ei ole niille välttämättä hyväksi. Liikahan on aina liikaa eikä ahneella ole kaunis loppu. Nytpäs muistan taas tuonkin. Ja kun vähänkin vihertävälle ruohikolle kylvää naturalmenuja, ei ehdi ruoho kiinnostaa. Uppoutuvat niin totaalisesti namietsintään, etteivät huomaa edes ohikulkevia, koiriakaan. Saati että viitsisivät niille mitään kommentoida. Uusi ilmiö. Enkä ole yhtään harmissani. Niinhän sitä sanotaan että syöminen rauhoittaa;)
Kolme päivää pitäsi vielä jaksaa puurtaa, sitten olis reilun viikon loma. Joten mieluista odotettavaa ja aamut hiukka helpompia herätä. Samoin odotetaan Nealta tietoa milloin Selmalla olisi se h-hetki. Loppuviikkoon mennee. Selma-neito on jo Nean luona. Eiköhän sieltä ennen pitkää käy käsky Iivarin tulla treffeille.
Iloista viikon jatkoa itse kullekin!

 Iivari eräänä aamuna Artun herätyspuuhissa

 

 Snautserit kuivumassa erään illan sadelenkin jälkeen

Snautserien luontoilta

Pojat tarkkoina partsilla ja fasaani soidinmenoissansa pihalla

(fasaani on se pieni piste jossain päin kuvaa)

 

 

 

 

 

 

 

Hauskaa viikonloppua!

Arjen pieniä pipanoita

First things first: Selma on vihdoin alottanu juoksunsa, eli taitaa passelisti ajottua Selman ja Iivarin treffit Nealla vapuksi ;) Toivottavasti saadaan odotella paljon ihania pieniä kesäpartoja. Perästä kuuluupi. Ja Selmahan on virallisesti Jettyspoof's Swedish Silk.

”Tekisivätpä muutkin niin kuin sinä teet” kommentoi eilen eräs ohikulkenut naisihminen kun kyykin korjaamassa koirani jätöksiä pusikon juuresta. Nii-in, olen aivan samaa mieltä. Hetken asiasta juteltuamme totesimme molemmat saaneemme hyvän mielen, hän siitä kun huomasi että joku sentään välittää ympäristön siisteydestä ja minä häneltä saamastani positiivisesta palautteesta. Pienestä asiasta tulee iloiseksi;) Välillähän sitä tahtomattaankin tuntee ittensä kakkosluokan kansalaiseksi koirien kanssa kulkiessa. Vaikka ne käyttäytyisivät miten siivosti tahansa (senkin kun nämäkin snautserinpojat välistä osaa) niin eräiden mielestä niiden pitäisi olla hajuttomia, mauttomia, äänettömiä, näkymättömiä ja ilmeistä jo voi lukea että huspoiskauaspois sen koiran kanssa siitä IHmisten edestä. Harva ääneen antipatioitansa ilmaisee (paitsi sen erään kerran se yksi pariskunta joka poikia kävelysauvoilla tökki), mutta eipä nuita myönteisiäkään kommentteja juuri kuule. Eikä koske tämä palautteen saaminen pelkästään koirahommia. Ikävä kyllä. Tai täytyy hieman perua sanojansa. Kyllä aika ajoin sattuu että joku pysähtyy ja alkaa jutella ja yleensä näillä tapauksilla on joskus muinoin ollut snautseri tai useampikin ja kehuvat ja ihailevat poikia ja kertovat omistansa. Mukavia kohtaamisia tuollaiset, kyllä snautseri snautserin tuntee ja turista voisi pitkästikin.


Mä olen yleensä ihan toivoton neuvomaan reittejä. Tien nimi kyllä saattaa olla tuttu tai ainakin melkein, eli ”on se jossain tässä lähellä”, mutta siihen se sitten jää. Eilen kun olletinkin junalta tullut mies kysyi tietä, harvinaista kyllä tiesin missä etsimänsä katu on kun on tässä meidän lähellä, ja osasin neuvoa miten sinne pääsee. Kunnes, kun mies oli lähtenyt harppomaan sinne minne osoitin, mulla yhtäkkiä välähti että no nythän mä neuvoin sen miehen ihan väärälle kadulle. Hihkaisin perään että hei anteeksi käännäppäs suuntaa, kysymäsi osoite onkin ihan päinvastaisessa suunnassa. Wärtsilänkatu – Välskärinkatu, melkein samahan tuo. Paitsi eri puolilla kaupunkia.

Iivari on muuten hyvä kun ulkona jonkun kanssa juttelen. Oli tuttu tai vieraampi ihminen, tuntuu Iiskullakin olevan paljon asiaa ja alottaa sellasen urinaörinän sille toiselle osapuolelle. Häntä heiluen asiaansa esittää, ja jos vaan joku viitsii rapsuttaa, niin sehän kyllä tälle pojalle kelpaa. Arttukin ottaa huomionosoitukset vastaan, mutta on siinä suhteessa tyypillisempi tai sanotaanko rotumääritelmän mukaisempi snautseri kuin mitä Iivari vielä on, ja on selkeesti pidättyväinen vieraampia kohtaan. Ja jos tämä vieras sattuu turhan pitkään Arttua silmiin tuijottamaan ja ehkä vielä hymyilemäänkin, niin siitä ei Arska tykkää hyvää.

Käveltiin eilen kävelykatua pitkin, tarkotus oli harrastaa siedätystä. Siellä kun on monesti poikia rullalautailemassa niin ollaan jääty siihen hollille kattomaan ja siedättymään. Natural menua kun on kädessä niin Arttu istuu kiltisti ja rauhassa, mutta Iivarille jyristen ja paukkuen ohi viilettävien lautojen rauhallisesti vierestä katsominen tekee vielä tiukkaa. Nameista huolimatta. Mutta eilen taisi lautailijapojat olla läksyjen teossa kun ei siellä ketään näkynytkään. Täytyy viikonloppuna yrittää uudelleen niin tuleepi taas kaksi härkästä yhdellä iskulla, liikunnan lisäksi pääkopan rasitus. Uskallan nimittäin uskoa että Iivarikin niihin vielä saadaan totutettua. Ennen kuin kesä loppuu ja rullalautailijat katoaa…

Olin aamulla labrakokeissa. Inhotti jo etukäteen valmiiksi. Ei se pistäminen vaan kun piti paastota illasta alkaen. Mulle aamunen syömättömyys ja juomattomuus on tosi vaikeeta. Varsinkin se juomattomuus. Ilman aamupalaakin vielä kestän jotenkuten kun pakko on, mutta ilman vettä en meinaa edes herätä. Ja nyt ei saanut kun vähän suun kostukkeeksi vettä nautiskella. Mutta kunnialla selvisin, tosin labrasta ulos päästyä oli kiire käydä ostamassa kunnon sämpylä kaikilla täytteillä. Harvoin on sämpylä maistunu niin taivaalliselta kun se nyt maistui, kera ison kahvimukin. Ja sitten ne monta lasillista raikasta kylmää vettä, aaahh...

Arttu tuntuu olevan entistä aamu-unisempi, liekö ikä jo tekee siinä(kin) tehtävänsä. Varsinkin jos illalla on menny vähän myöhempään ei ihan hevillä herää. Vaikka tietää että homma nro 1 on aamupala. Ja se poikahan sentäs on aina ruoka-aikaan kotona;) Kun olen omissa hommissa tietyssä vaiheessa sanonkin Iivarille joka koko ajan vieressä norkoilee että jokos se isoveikka on heränny. Ja Iippa iloisena kipittää makkariin senioria herättämään ja peräkanaa sitten tulevat sieltä, Arttu ”silmiä hieroen” ja haukotellen. Välillä molemmat korvat taakse taitettuina Iivarin ansiokkaan aamuhuollon jäljiltä.

Meillä oli hieno sateenkaari kun pissatin pojat töistä tultua. Aurinko paistoi ja toisaalla oli aivan sininen taivas, ja pienellä pläntillä satoi. Meidän töiden jälkeinen pissatusretki kestää n. 10 min ja sillä pienellä kiekalla toisella reunalla satoi, toisella paistoi. Todella paikallinen kuuro. Illan pitemmän lenkin aikana ei oikeen paistanu eikä satanu, puolipilvistä. Mutta kyllä hyvää on tuo sade tehny, ilma ei ole enää katupölystä harmaa niin kuin vielä jokunen päivä sitten ja nyt on osa meidänkin tallomista teistä putsattu talven hiekoista. Viime yönä tuli räntää sen verran että tuulilasi oli peittynyt. Nyt näyttää taivas seljenneen. Jäämme odottamaan minkälaisena huomispäivä valkenee.
Pojat kertoo eleillään ja keittiöön päin vilkuilemalla että nyt on kello iltastiksi:=)

Niitä näitä

 

Kovasti ei ole sää suosinu tänä viikonloppuna, noin ulkoilua ajatellen. Navakka tuuli ja taivaalta tippunut milloin vesi, milloin räntä on pitänyt huolen siitä että vanhaa toppiksen reuhkaa ei ole kannattanu pestä vielä kaappiin uutta talvea odottamaan. Nytkin on sormet vähän kohmeessa kuumista kahvimukillisista huolimatta kun olen jo patterit pistäny pienelle. Mutta eipä tämä kai mitään uutta ole, muistan vuosia kun vielä toukokuun loppupuolella on räntää vihmonu. Ja huhtikuun puoltaväliähän tässä vasta eletään. Eilen sattumoisin osuttiin ulos niin ettei kastuttu ja päästiin reippailemaan kunnolla. Iltaulkoilun aikaan jo sitte tuliki räntää joten jäi se lenkki aika lyhköseksi. Mutta kuten sanottu onneksi oltiin aamulla ja päivällä liikuttu jo sen verran ja harrastettu Haariksen metsikössä vähän naturalmenuruutuakin ettei haitannu. Tämänkin päivän pitkä lenkki antaa vielä odottaa itseään. Vähän näyttäsi taivas kirkastuvan. Joten odotellaan rauhassa ja tehhään kotihommia ja lötkötellään kivempaa keliä odotellessa.

Kaikille huolestuneille kyselijöille tiedoksi että voin ihan hyvin. Kipulääkkeet kulkee varuiksi mukana mutta eipä niitä ole tarvittu. Jatkotutkimuksetkin aloitettu. Katotaan sitte mitä niissä selviää, tai selviääkö mitään.. Nähtäväksi jää. Mutta kyllä se vaan on kumma että ihmisen pitää karvaalla tavalla saada muistutus siitä että pitäisi muistaa olla iloinen jokaisesta päivästä. Tällä viikolla on ollut ihmeen helppo ja kevyt olla. Kun takaraivossa on muisto siitä mitä se maanantaiaamun kipu oli niin on totisesti osannut olla iloinen kun ei ole kipeä.

Poikien meno ulkona on ihmeesti rauhottunut. Vaikka luulisi että nyt keväänkorvilla on tyttösten juoksuajat pahimmillaan, niin nämäpä eivät enää kulje kirsu ihan koko aikaa tienvieren hajuissa. Artulla tietty vaikuttaa se hormonikuuri jonka reilu kuukausi sitten sai. Vanhempi herra on selvästi rauhottunut ja pistää menemään ihan liikunta mielessänsä eikä kohella pelkästään niitä hajuja. Ja onko sitten niin että kun ei sekään, niin ei Iivarikaan? Kun juniori on sekin selkeesti maltillisempi haisteluissaan vaikka enempi niistä hajuista kyllä onkin kiinnostunut kuin Arttu. Yleensä alkumatkat mennään haisteluvauhtia ja sen tietysti näille suon. Täytyyhän kulmakunnan viestit tutkia ja jättää omat vastaukset niihin.Mutta jo jonkin ajan kuluttua alkaa kunnon "matkavauhti" ja mennä jolkottavat eteenpäin sen enempiä hörhöilemättä. Ja tuntuvat jopa huomaavan että joku on siellä remmien toisessa päässäkin. Paikalliset luonnon ihmeet, kuten pupuset, fasaanit ja oravat kyllä aiheuttavat välistä sydämen tykytyksiä sille remmin toiselle päälle kun yhtäkkiä jostain pusikosta eteen tupsahtavat. Aina pitäisi olla ajatus mukana ja muistaa että mistä tahansa niitä saattaa snautserien kiusaksi ilmaantua. Olen tähän asti ollut vähän epävarma että onko Iivarin innostus pupuja kohtaan sen omaa saalisviettiä vai onko vain Artulta oppinut että pupujen perään pitää yrittää päästä, keinolla millä hyvänsä. Yksi aamu osoitti että kyllä sillä sitä viettiä on ihan omasta takaa eikä siihen kenenkään sitä tarvii neuvoa. Yksi pupu kun erehtyi suoraa partoja kohti pomppimaan ja sitten harhaili isolle tielle, palasi taas lähemmäksi kun pelästyi autoja ennen kuin sitten pääsi turvallisesti tien yli, pois autojen ja snautserien edestä. Ja Iivarin jahtihaukku oli kyllä aikamoista ulinanvolinanhaukunnan sekaista mölyämistä. Että kyllä sen tietää mitä tapahtusi jos nämä pupujahtiin pääsisi... Jonkun vaan pitää pitää huoli etteivät pääse.
Kotonahan nämä ovat kuin ihmisen mieli. Iivarikin viimein oppinut että naapureiden voi ja pitää antaa kulkea ihan omia aikataulujaan eikä niille tarvii vahtihaukkua eteisessä pitää. Paitsi sille yhdelle talon yläkerroksissa asuvalle urokselle. Me ollaan yleensä onnistuttu liikkumaan niin eri aikoja ettei olla paljon törmäilty. Rapuissa ei koskaan. Paitsi männä viikolla yhtenä aamuna kun tultiin aamulenkiltä niin sattui juuri sillon tämä iso hurja tulemaan alas rappuja. Sain onneksi mölyävät snautserit raahattua ovesta takas pihalle ja nurkan taakse että pääsi toinen menemään. Sekään kun ei tykkää vieraista uroksista eikä nämä siitä, niin senhän arvaa mitä tuollanen kohtaaminen on. Pahinta painajaista. Siinä ei kovin kohteliaasti kuulumisia kyseltäisi. Pojat on poikia...

Meillä alkaa jo vähän sinistäkin taivasta pilkistää pilvien lomasta. Tästä taitaa siis paras olla suoriutua ylös ja ulos ja lenkille. Pojat makoilevat rauhassa, vähän kuitenkin siihen malliin kyttäilevät ja huokailevat, että saiskohan tuon äiteen tuosta liikkeelle millä elkeillä. Joten mentävähän se on.
Hyvää sunnuntain jatkoa!

Kerta se on ensimmäinenkin

Eli näinkin voi pääsiäinen päättyä.
En ole eläissäni tähän mennessä joutunu ambulanssin kyytiin. Kunnes tänä aamuna. Tuli sellaset helvetilliset vatsakivut että meinas taju lähteä ja pakko oli soittaa ambulanssi paikalle. Kun ensin olin saanut jotenkuten soitettua Nealle jotta josko voisi tulla hakemaan pojat. Ja voihan se, ihanainen Nea;) Tuli pikapikaa ja ruokki pojat ja vei kotiinsa (ja näppäränä tyttönä trimmasikin ne siinä samalla, huomenna oliskin ollu aika kevättrimmiin). Mutta joo, ambulanssimiehet sitten tulivat myös (kesti muuten ihmeen kauan tulo, eivät kai pitäneet kiireellisenä tapauksena alavatsakipuja...) ja mittasivat verenpaineet ja kyselivät ja tutkivat, kysyivät sitten josko pääsen omin jaloin ambulanssiin vai hakevatko paarit. Pääsin omin jaloin, kipu oli sillon jo sen verta hellittäny että pysyin just ja just pystyssä. Reilu tunti meniki tuskaillessa kun kärsien odotin, uskoin ja toivoin että se kohtaus mikä sitte olikin menisi ohi, ja kaksin kerroin kävelin. Jos kävelin lainkaan. Onneksi oltiin lähetty hienon ilman innottamana jo ennen aamuseittemää pelloille ja metsään ja ehittiin nauttia aamuauringosta ja hangista parisen tuntia. Kotia tultua keitin mukillisen kahvia ja oli tarkotus antaa pojille aamuruoka ja sitte tehdä vastaava itelle. Mitään kun ei oltu syöty ennen ulos lähtöä. Vaan jäi pojat ruokkimatta kun se tuska iski. Olin ihan varma että puukotukseenhan sitä joutuu, kun jo valmiiks tuntui että tuhat puukkoa vääntelee sisuskaluja. Vaan eipä mitä. Mut kärrättiin (tai siis itsehän kävelin, mieshoitajien saattamana) terveyskeskukseen tiputukseen, tai tippahan laitettiin jo lanssissa, verenpaineita mittailtiin ja kyseltiin vaivoista, niin hoitajat kuin sitten vihdoin viimein lääkärikin. Ja kun kivut hellitti ja lähes loppui saamieni kipulääkkeitten avulla, niin kotiin passittivat, kipulääkeresepti kourassa. Nyt on olo ihan ok, jos ei kovin kaksinen niin hengissä ainakin ollaan, ja noin suunnilleen täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Ainakin olen pystynyt koirat ruokkimaan ja lenkittämään. Onneksi eivät kovin pitkää lenkkiä vaatineet kun yllättävä pääsiäisretkipäivä Nealle taisi olla sen verta rankka trimmauksineen kaikkineen että ovat aika väsyneen olosia. Eivät malttaneet tietty siellä nukkua. Aitauksessa olivat kun menin hakemaan. Jotta kaikkea sitä voi sattua. Täytyy kyllä sanoa että onnekas olen saanut olla ettei tähän ikään mennessä mitään näinkään vakavaa ole ollut. Paitsi että elämän ensimmäinen ambulanssireissu, niin ekaa kertaa makasin sairaalasängyssäkin:) Ja jos mistä niin siitä olen kyllä tyytyväinen että tällä kertaa se olin minä jota sattui. Jos täytyisi katsoa koiraansa samanlaisissa tuskissa kuin mitä itse koin, kärsisin ainakin kymmentuhatkertaisesti. Pojat oli muuten mainioita vesseleitä. En kipujen tullessa pystynyt kuin makaamaan eteisen lattialla ja snautserit tuntui ensin tuumaavan että kiva, äitee leikkii... Kunnes mitä ilmeisimmin tajusivat että nyt ei ole kaikki niinkuin pitää kun äitee tuskanhiessä voihkii, ja kävivät makoilemaan toinen toiselle ja toinen toiselle puolelleni. Silmissään hyvin huolestunut ilme. Tai näin ainakin tulkitsin. Ja kun hoitajat tuli eteiseen olivat pojat hipihiljaa olohuoneessa johon Nea ne oli laittanu etteivät sählää jaloissa.
Näin päättyi siis meidän pääsiäinen. Mutta ei se mitään, kunnossa tässä ollaan ja tarkoitus aamulla mennä töihin.
Sitten loppuun liuta kuvia kun pojat nauttivat pääsiäisen lumesta ja auringosta. Ja kuten siis voi havaita nuo kaikki ulkokuvat on otettu ennen trimmiä, ja kyllä huomaa varsinkin Iivarin turjakkeesta että jottai tarviki tehrä;)
ja sitten trimmin jälkeen:=)

Pääsiäinen lähestyy

Ja talven ilot jatkuu…
Alkoihan se talvi niin myöhään että ihan kiva kun ei aivan tyngäksi jäänyt.

Maanantaiyönä satanut lumi on pienen pakkasen ansiosta jäänyt maahan ja maisema on valkoisia puita ja jäisiä teitä myöden talvinen. Mikä ei snautserinpoikia haittaa:=)

Viikonloppuna ei ollu enää/vielä paljon lunta, mutta aurinkoa ja kuivaa. Sitä paitsi siellä missä lunta oli, oli mahtava hankikanto, kantoi jopa äiteetä. Varhain sunnuntaiaamuna, ennenku aurinko ehti sulattaa nietoksia, lähettiin tarpomaan peltohankia. Siihen aikaan ei vielä ollu hiihtäjistäkään häiriötä. Eikä muitakaan kulkijoita juuri näkyny. Paitsi latukone. Päivällä vietettiin pitkä tovi rannassa. Me ei jäälle uskaltauduttu, mutta näytti siellä jokunen uhkarohkea vielä latureittiä suksivan. Rannassa oli harvinaisen rauhallista, melkein pystyi taas kuvittelemaan olevansa paljon kauempana kaupungin hälystä vaikka se siinä vieressä onkin. Nautinnollista. Pojatkin nautti. Jos ei välttämättä laillani rauhasta, niin ainakin hangesta. Ölinämölinää pitämällä möyrysivat ja liukuivat pitkin kovaa hankea. Välillä tuntui että ne eteni enempi kyljellänsä kuin tassuillansa.

Poikien tassut ei ole varmaan ikänä ollu niin lumella kuorrutettu ja täytetty ku maanantaiaamuna. Näyttivät ihan golfpalloja täyteen ripustelluilta joulukuusilta. Kulkuväyliähän ei tietenkään oltu vielä aurattu meidän aamulenkin aikaan. Ja kun lunta oli varmaan ainakin sen parisenkymmentä senttiä tullu (mikä kyllä ihan metriseltä tuntui kun autoa putsasi), märkää ja raskasta, niin siinä sitä oli menemistä polkua tehdessä. Lunta riitti puoleen pohkeeseen ja hiki tuli. Partojenkin tassuttelu näytti todella työläältä, joutuvat kerrankin keskittymään itse liikkumiseen eikä kaikkeen ympärillä mahdollisesti tapahtuvaan. Mikä ei tee yhtään pahaa. Tosin jo ekan parinsadan metrin jälkeen Arttu kattoi mua kysyvästi että ihanks oikeesti me jatketaan tätä? Sitä ei usein satu. Kyllähän me jatkettiin, ihan oikeesti, sitä nyt turhan takia lenkkejä ruveta lyhenteleen. Mitä pitemmälle matka taittui, sitä isommat oli lumipallot poikain tassuissa ja sitä vaivalloisempaa meno. Tassut levällään puursivat etiäpän. Iivaria kun käskin nostaa tassun jotta saan remmin mahan alta pois, niin ei meinannu tassu nousta, lumiset nilkkapainot sen verran raskaat. EIkähän se remmikään sieltä mihkään tullu, kun otti etutassut yhteen. Suihkun alla oli pakko tehdä sulatus, muuten olis menny koko aamupäivä ja eteisen lattia täyttyny lumesta.

En ole ihan vielä ehtiny tottua siihen että illat on valoisia. Ihanhan tuolla häikäisee kun tälläkin viikolla aurinko on paistanu joka päivä iltaan asti. Kotia palatessakin iltaulkoilulta on vielä valoisaa. Mulla vaan välistä ikävästi käy päähän nämä kirkkaat kevätkelit, vaikka ei saisi valittaa. Aurinko + puhtaan valkoset hanget tietää jomotusta. Yhtenä iltana iski jopa pieni migreenikohtaus, onneksi meni pahin ohi parilla pillerillä ja pienellä levolla, ja kykenin liikkumaan. Vaikka ulkona tekikin mieli kulkea silmät sulki, mikä kahden eiopaskoirasnautserin kanssa on aika epäterveellistä.

Talven luvataan jatkuvan pääsiäisen pyhinäkin – ihanaa! Tarvinnee varautua aikaisiin ylösnousuihin (=Iivari hoitaa) ja lähteä hyvissä ajoin nauttimaan keväthangista ja nousevasta auringosta -vaihtoehtoisesti lumisateesta-, kun vielä on rauhaisaa.

Mukavaa, rentouttavaa ja toivottavasti aurinkoista Pääsiäistä!