Niitä näitä

 

Kovasti ei ole sää suosinu tänä viikonloppuna, noin ulkoilua ajatellen. Navakka tuuli ja taivaalta tippunut milloin vesi, milloin räntä on pitänyt huolen siitä että vanhaa toppiksen reuhkaa ei ole kannattanu pestä vielä kaappiin uutta talvea odottamaan. Nytkin on sormet vähän kohmeessa kuumista kahvimukillisista huolimatta kun olen jo patterit pistäny pienelle. Mutta eipä tämä kai mitään uutta ole, muistan vuosia kun vielä toukokuun loppupuolella on räntää vihmonu. Ja huhtikuun puoltaväliähän tässä vasta eletään. Eilen sattumoisin osuttiin ulos niin ettei kastuttu ja päästiin reippailemaan kunnolla. Iltaulkoilun aikaan jo sitte tuliki räntää joten jäi se lenkki aika lyhköseksi. Mutta kuten sanottu onneksi oltiin aamulla ja päivällä liikuttu jo sen verran ja harrastettu Haariksen metsikössä vähän naturalmenuruutuakin ettei haitannu. Tämänkin päivän pitkä lenkki antaa vielä odottaa itseään. Vähän näyttäsi taivas kirkastuvan. Joten odotellaan rauhassa ja tehhään kotihommia ja lötkötellään kivempaa keliä odotellessa.

Kaikille huolestuneille kyselijöille tiedoksi että voin ihan hyvin. Kipulääkkeet kulkee varuiksi mukana mutta eipä niitä ole tarvittu. Jatkotutkimuksetkin aloitettu. Katotaan sitte mitä niissä selviää, tai selviääkö mitään.. Nähtäväksi jää. Mutta kyllä se vaan on kumma että ihmisen pitää karvaalla tavalla saada muistutus siitä että pitäisi muistaa olla iloinen jokaisesta päivästä. Tällä viikolla on ollut ihmeen helppo ja kevyt olla. Kun takaraivossa on muisto siitä mitä se maanantaiaamun kipu oli niin on totisesti osannut olla iloinen kun ei ole kipeä.

Poikien meno ulkona on ihmeesti rauhottunut. Vaikka luulisi että nyt keväänkorvilla on tyttösten juoksuajat pahimmillaan, niin nämäpä eivät enää kulje kirsu ihan koko aikaa tienvieren hajuissa. Artulla tietty vaikuttaa se hormonikuuri jonka reilu kuukausi sitten sai. Vanhempi herra on selvästi rauhottunut ja pistää menemään ihan liikunta mielessänsä eikä kohella pelkästään niitä hajuja. Ja onko sitten niin että kun ei sekään, niin ei Iivarikaan? Kun juniori on sekin selkeesti maltillisempi haisteluissaan vaikka enempi niistä hajuista kyllä onkin kiinnostunut kuin Arttu. Yleensä alkumatkat mennään haisteluvauhtia ja sen tietysti näille suon. Täytyyhän kulmakunnan viestit tutkia ja jättää omat vastaukset niihin.Mutta jo jonkin ajan kuluttua alkaa kunnon "matkavauhti" ja mennä jolkottavat eteenpäin sen enempiä hörhöilemättä. Ja tuntuvat jopa huomaavan että joku on siellä remmien toisessa päässäkin. Paikalliset luonnon ihmeet, kuten pupuset, fasaanit ja oravat kyllä aiheuttavat välistä sydämen tykytyksiä sille remmin toiselle päälle kun yhtäkkiä jostain pusikosta eteen tupsahtavat. Aina pitäisi olla ajatus mukana ja muistaa että mistä tahansa niitä saattaa snautserien kiusaksi ilmaantua. Olen tähän asti ollut vähän epävarma että onko Iivarin innostus pupuja kohtaan sen omaa saalisviettiä vai onko vain Artulta oppinut että pupujen perään pitää yrittää päästä, keinolla millä hyvänsä. Yksi aamu osoitti että kyllä sillä sitä viettiä on ihan omasta takaa eikä siihen kenenkään sitä tarvii neuvoa. Yksi pupu kun erehtyi suoraa partoja kohti pomppimaan ja sitten harhaili isolle tielle, palasi taas lähemmäksi kun pelästyi autoja ennen kuin sitten pääsi turvallisesti tien yli, pois autojen ja snautserien edestä. Ja Iivarin jahtihaukku oli kyllä aikamoista ulinanvolinanhaukunnan sekaista mölyämistä. Että kyllä sen tietää mitä tapahtusi jos nämä pupujahtiin pääsisi... Jonkun vaan pitää pitää huoli etteivät pääse.
Kotonahan nämä ovat kuin ihmisen mieli. Iivarikin viimein oppinut että naapureiden voi ja pitää antaa kulkea ihan omia aikataulujaan eikä niille tarvii vahtihaukkua eteisessä pitää. Paitsi sille yhdelle talon yläkerroksissa asuvalle urokselle. Me ollaan yleensä onnistuttu liikkumaan niin eri aikoja ettei olla paljon törmäilty. Rapuissa ei koskaan. Paitsi männä viikolla yhtenä aamuna kun tultiin aamulenkiltä niin sattui juuri sillon tämä iso hurja tulemaan alas rappuja. Sain onneksi mölyävät snautserit raahattua ovesta takas pihalle ja nurkan taakse että pääsi toinen menemään. Sekään kun ei tykkää vieraista uroksista eikä nämä siitä, niin senhän arvaa mitä tuollanen kohtaaminen on. Pahinta painajaista. Siinä ei kovin kohteliaasti kuulumisia kyseltäisi. Pojat on poikia...

Meillä alkaa jo vähän sinistäkin taivasta pilkistää pilvien lomasta. Tästä taitaa siis paras olla suoriutua ylös ja ulos ja lenkille. Pojat makoilevat rauhassa, vähän kuitenkin siihen malliin kyttäilevät ja huokailevat, että saiskohan tuon äiteen tuosta liikkeelle millä elkeillä. Joten mentävähän se on.
Hyvää sunnuntain jatkoa!