Kolme vuotta yhteistä höpellystä

 

Tänään tulee kolme vuotta siitä kun pennuntuoksuinen pikku-Ii tassutteli taloon. Sen kunniaksi jälleen muisteluna kuvia pienenpienestä penneliinistä ja isommasta vanhemmasta joka sekin tuona päivänä sai uutta vastuuta ja astui ’isoveikan’ haastellisiin saappaisiin.

Kolme vuotta – se tuntuu ihan eiliseltä... Vaikka toisaalta, tuskin muistan mitä oli ennen Iivaria. Joskus mietin että millasta se elämä silloin jo nuoruusvuosistaan kovasti rauhottuneen Artun 4vee kanssa olikaan. Rauhallista ja tasaista ainakin.

Mikä sitten pienen miehen saapuessa vaihtui pissapapereihin, sisäsiistiksi ja muille snautseritavoille opettamiseen, neulahampailla askarreltuihin tapetteihin, uusiksi ei aina niin äiteen mieleen tuunattuun eteisen lattiaan, höpellystä, vipellystä, snautseripainia kera örinän ja mörinän, matot seinille lennättävää formulointia...
Paljon menoa ja meininkiä mahtuu näihin vuosiin. Iloa, onnea, välillä vähän tuskaa ja hikeä, ja onpa taidettu jokunen kyynelkin vuodattaa.

Pennut on ihanan vallottavia ja suloisia, mutta onhan siinä ajassa oma työnsä. Ja vaikkei se työ siihen lopu että pentuajasta päästään, muuttaa vain muotoaan iän karttuessa, niin tunnustaa täytyy että enempi tykkään tällasista aikuisista järkevistä ja fiksuista (hmmm...??) naussereista, joilla pahimmat riekkumisvaiheet on jäänyt taakse, jotka osaa käyttäytyä (kun tahtovat), käyttää omaa päätään (välillä vähän liiankin kanssa) ja kuunnella (ainakin sillointällöin). Kyllähän iän tuoma elämänkokemus näkyy koirassakin. Ihan kuin ihmisissä. Joskus tuntuu että nämä lukee ajatuksia ja ymmärtää puolesta sanasta mitä tapahtuman pitää ja toimivat kuin ihmisen mieli (jälleen: kun tahtovat...).

  

Ja vaikka pahimpana villikkoaikana saattaa mielessä käydä että eikö tuo koskaan rauhoitu, niin aina se aika ja kait ne opitkin tekee tehtävänsä. Iivarikin on viimeisen vuoden aikana todella rauhoittunut, sitä saa oikeen muistella minkälaista se raisuin hurveloaika oli. Enää ei sisällä formuloida tuhatta ja sataa, paitsi joskus harvoin, ja muutkin pösilöt riekkumiset on aika vähissä. Vaan eihän snautseri koskaan aikuistu, se pysyy samanlaisena höpelönä pentuajasta pappaikään asti.

Ei elämä kahden itsetietoisen uroksen kanssa ole aina pelkkää tanssii snautserin kanssa eloa. Onhan tässä ollut jos jonkunlaista, mutta nyt tuntusi että pahimmat kukkoilut ja kuohunnat on saatu korjattua ja pojat elää sovussa. Sellaisiahan nuo on, yhteen kasvaneet, 'siamilaiset snautserit':

Kun toista komentaa tottelee se toinenkin

tai voi olla ettei tottele se toinenkaan

kun sitä toista komentaa:)

Huumorintajusta näiden kanssa on hyötyä, jos pinna vähän välillä joutuukin koetukselle - hiusten harmaantumisesta viis;)