Pakkasherran syleilyssä

Nyt alkaa mittari näyttää sellaisia miinuslukemia että katotaan miten lähipäivien ulkoilun käy. Viikonlopulle asti ainakin tällä hetkellä lupailevat kovia pakkasia. Tai itse asiassa, eihän tuo päivisin näyttäisi olevan kuin 15 asteen hujakoilla mutta öisin reippaasti päälle parisenkymmentä täällä etelässäkin. Meillä ei toistaiseksi ole ongelmia ollu, vielä 22 asteen pakkasissa kestää snautserien tassut hyvin ja lenkit ollaan pystytty tekemään lähes normaalisti. Määrällisesti normaalisti, ajallisesti hieman lyhyemmin kun aika haipakkaa mennään. Poikia ei siis kamalasti pakkanen häiritse eikä kylmä käy kirsuun, tavanomaisen tarkasti pitää tien pielet ja hanget tsekata. Varsinkin alkumatkasta mun täytyy niitä hoppuutella etiäpäin kun meinaa muuten alkaa omia varpaita ja sormia paleltaa. Mullakaan ei kyllä muuten olisi ongelmaa, päinvastoin, tuppaan näköjään laittaa vähän liikaakin vaatekerrosta päällekkäin kun hetken päästä on jo hiki.
Ihmeesti aurinko jo päivällä lämmittää, ellet sitten satu paikkaan missä puhaltava puhuri puolestaan lisää pakkasasteita.

Lyhyelläkin lenkillä tulee välillä eteen extraa. Niinkuin äsken kun kapealla kadulla ohitse ajoi kaksi paloautoa pillit huutaen ja valot välkkyen. Mitään pahempaa ei sitten kait ollut sattunut kun pian palasivat samaa kautta kuin tulivatkin, tosin poliisiauto ja yksi paloauto yhden kerrostalon pihalla oli, muttei siellä ainakaan kauempaa katsottuna mitään isoa härdelliä näyttänyt olevan. Iivari suhtautuu piippa-autoihin kuten pojat yleensä, suurella mielenkiinnolla. Sitten kun tultiin jäähallin ohitse, sisältä kuului huutoa ja mekastusta ties minkä matsin tiimellyksestä. Siihenhän, niin kuin kaikkeen omituiseen, piti Iivarin karvat pystyssä haukkuen kommentoida, junnua ihmetytti kovasti että mistä moinen meteli kuuluu. Pienoinen mörköikä Iipalla.

Eilen oli aika pistää parrat suihkuun. Tuttu kuvio taas. Arttu kun huomasi mikä on homman nimi, luikki herra sohvan viereen kyljelleen niin littanaksi kuin mahdollista. Kuvitteli kai olevansa näkymätön ja näin välttyvänsä toimitukselta. Ei edelleenkään usko että kun suihkuun on aikomus mennä, sinne myös mennään. Iivari on helpompi tapaus, ihan iteksiään tassuttelee suihkun alle kun Arttu on sieltä pois tullut, eikä sitä tarvii niskavilloista avittaa niin kuin tuota vanhempaa. Arttu antaa kyllä pestä rauhassa, kunhan sen siis on sinne kylppäriin ensin saanut raahattua. Iivarilla puolestaan on aina kiireempi suihkusta pois eikä malttaisi paikallaan olla sitä aikaa että saisin ainakin enimmät vedet tassuista ja parrasta puristettua pyyhkeeseen. Ipanan pitäisi heti päästä itseänsä formuloiden kuivattamaan. On se vaan helppoa tuo pesu nyt vielä kun ei ole joka karvaan ja karvanjuureen takertuvaa kuraa kuurattavana. Vaikka sillähän tuota tulee vähän turhan harvoin tehtyäkin kun olevinaan ovat puhtaita. Kuitenkin parta alkaa jossain vaiheessa tuoksahtaa, ja Iivarilla reisikarvat, nuoriherra kun niin sanotusti ’pissii reisille’.

Tämän illan ohjelmassa ulkoilun jälkeen oli tovi eteistemppuiluja, sormien ja tassujen nimeämistä tällä kertaa. Sormet Arttu osaa hyvin, Iivarikin jo ainakin peukalon, muiden kanssa vähän hapuilua. Tassut on nimetty siten että oikea etutassu on ykkönen ja vasen kakkonen. Nuo osaa molemmat pojat, mutta uutena otettiin nyt vasen takatassu joka tulisi olemaan kolmonen. Hmmm, mitenkähän tuon snautserin ymmärrettävästi sitten opettaisi, vielä ei kummallekaan kolahtanut. Mutta ehkä päähän jäi jotain muhimaan, ja seuraavalla kerralla aletaan jo tajuta ja muistaa mitä se kolmonen oikein tarkoittikaan, katsotaan.
Toivottavasti joutui herneet pääkopassa edes vähän koetukselle. Välillä kun ei meinaa keksiä tarpeeksi haastavia hommia, niin sitä tekee (itselle) helpoimman mukaan.

On nuo kyllä hauskoja nuo veijarit, niiden kesken näkyy olevan mallioppiminen tehokasta. Kun tässä joku aika sitten alotettiin hajutunnistusta (= Artun kanssa pitkän tauon jälkeen jatkettiin), Iivari otti heti tavakseen käydä maahan purkki etutassujen välissä: Palkanhan saa nimenomaan haistelusta, ja on sama seisooko, istuu vai makaa. Arttu ei ole maaten tuota koskaan ennen tehnyt, vaan näin:mutta kun näki Iivarin saavan palkan makaamalla, alkoi välillä itsekin tehdä niin. Samoin kävi vaa’an kanssa. Pojat on vähän aristellu vanhaa vaakaa, siis ei mitään digitaali-sellaista, kun se kolahtelee metallisesti. Naksun ja namin kanssa ovat siihen tottuneet, saivat palkan ensin yhden ja sitten kahden tassun laittamisesta vaa’alle. Tuonkin Arttu tajusi Iivarin kautta, eli kun Iippa hoksasi laittaa molemmat etutassut vaa’an päälle, teki Arttu sen heti perässä. Pätevää!

Nyt täytyy mennä keittämään kuumaa mustaviinimarjamehua, alkoi lenkillä kurkkua kuivamaan ja nyt tuntuu tosi karheelta ja ilkeeltä ja muutenkin vähän vilu olo. Toivottavasti ei iske mikään talviflunssa. Mukavaa viikon jatkoa, vaikkakin pakkassellaista!

Onnistuuhan se lepäily näinkin á la Arttu :=)

Ystäville 14.2.!

Talvisia kuvia

Kamera oli eilen pitkästä aikaa matkassa mukana joten tässä kuvallista antia metsästä ja pellonreunalta. Sää oli häikäisevän upea, metsä kaunis, partaparivaljakko energinen ja meno vauhdikasta. Malttoivat sentään aina välillä hetkeksi pysähtyä hetkeksi hengähtämään ja kuvaamaan. Taukopaikoilla Iivari intoutui ottamaan lumikylpyjä, Arttu sen sijaan, kuin myös minä, vain oli ja ihaili talvimaisemaa.

Tänään herätessä varttia vaille kahdeksan näytti mittari pakkasta parisenkymmentä astetta. Ellei tuosta päivän mittaan laske niin tiedossa sunnuntaille vähän vähempi ulkoilua ja enempi sisätilan aktiviteetteja.

Ennakoinnin jalo taito

”… siksi valpas aina mieli se on turva verraton …”
Huomenta vaan! Iivari oli virittänyt vekkarinsa herättämään äiteen ja Artun klo 7.15. Hiukanhan sitä olisi vielä voinut nukkua, mutta eihän se auttanut kuin ponnistaa itsensä ylös ja viedä pojat pissalle ja sitten ryhtyä aamutoimiin. Siinä unenpöpperössä erittäin heränneiden poikien perässä taapertaessa tuon lyhyen lenkin mietin (kaikkea sitä aamuvarhaisella tuleekin mietittyä) miten tämä elämä snautsereiden kanssa on opettanut yhtä sun toista. Kuten sen että kaikkea kannattaa aina ennakoida ja aina kannattaa varautua kaikkeen. Koskaan kun ei voi olla varma mistä puusta tai minkä puskan, näin talvella lumikasan, takaa eteen yllättäen tupsahtaa jänis, orava, koira, kissa, hiihtäjä… Jotka kaikki aiheuttavat pojissa suurta kiihtymystä. Silmät selässäkin olisi hyvä juttu. Snautserit kun tuntuvat havaitsevan kaiken, ihan kaiken, mitä tapahtuu, oli se sitten lähellä tai kaukana. Ja kaikkeenhan täytyy tietenkin kommentoida, jos ei muuta niin vähän wuffuttamalla. Nopeat refleksit omistajalla on myös oiva apu. Mikä on tullut todistettua kerran jos toisenkin.

Eräänäkin päivänä ehdin huomata oravan juuri nanosekunnin murto-osan verran aikaisemmin kuin aina valppaat oravakoirani. Nappasin remmeistä pitävämmän otteen samalla kun tapailin jalkojeni alle pitävää maata, ylen haastavaa muuten lähes jäisellä tiellä. Vain pienen hetken päästä olisi reipas 40 kg energistä snautseria kiskassut mut rähmälleen kuusen juurelle, hyvässä lykyssä jonkin matkaa kuusen vartta pitkin ylöspäinkin. Sen verta täpinöissään nuo saalistajat noissa tilanteissa on, etten ihmettelisi vaikka puuhunkin oravien perässä kiipeäisivät, jos annettaisiin. Myös sen on kokemus opettanut, että mikään sanallinen viestintä kun ei nuiden tajuntaa tuossa mielentilassa tavoita, olisi se vain itsensä turhaa hikeennyttämistä. Turvallisinta siis vain yrittää pitää itsensä pystyssä ja venkoilijat aisoissa eli remmeissänsä ja remmin päät käsissä.

Itse asiassa en tiedä onko Iivarilla luonnostaan ihan yhtä paljon saalisviettiä kuin Artulla, jolla sitä on vähän liikaakin, vai intoutuuko vain siksi kun Arttukin niin tekee. Taitaa tässäkin se ”tyhmyys” joukossa tiivistyä.
Vaikka kyllähän Iivari meinasi saada hirmusen hepulin partsilla kun jonain päivänä pitkästä aikaa näki oravien keskenään puissa kisailevan. Valittaen ulisi ja uikutti, tuntui Iippa tuumaavan että niin lähellä mutta kuitenkin niin harmittavan kaukana…
Oravat on nimittäin pitkästä aikaa palanneet meidän parvekkeen eduspuihin joista saivat häädön viime talvena taloremontin alkaessa. Jossain ovat evakossa olleet ja nyt havainneet tienoon rauhalliseksi ja turvalliseksi palata. Eivät raukat tiedä että keväämmällä alkaa vanhojen pesäpuiden kaato …

Mutta nyt tarinointi sikseen, on aamupalan aika ja sitten suuntaamme kuonot ulos. Pakkasta jälleen n. 15 astetta ja ilma kirkas joten ei hullumpi sää:)

Yksi + yksi = yksi

Tänään oli pirteä perjantaiolo kun tulin töistä kotiin. Yleensä arkisin jaksan töiden jälkeen käyttää pojat vain lyhyellä pissatuksella, jonka jälkeen täytyy tankata ja hetki lepuuttaa ennen kuin lähetään pitemmälle. Perjantaisin on jostain syystä toisin, varmaan henkistä virkeyttä vapaan viikonlopun alla, ja kun tietää että saa nukkua Iipan herätyspomppuun saakka, joka onneksi on viritetty hieman myöhäisemmäksi kuin oma herätyskello arkisin.
Siispä vielä kun sääkin suosi, lähdettiin liikkumaan heti kun olin saanut kauppakassit purettua ja vaatteet vaihdettua. Ja koska olen laiska, tehtiinkin kerralla niin pitkä rinki, ettei toiseen enää tänään ole tarvetta. Joskus vaan on helpompi tehdä yksi kunnollinen ja pitkä lenkki kuin tehdä pissatuslenkki, tulla kotiin ja kohta lähteä uudestaan. Samalla sitä yhdellä pukemisen vaivalla viettää sen koko illan (tai ainakin lähes) ulkona.
Lenkki olikin paitsi pitkä niin kiva ja rentouttava, ja pirtsakka raikas talvisää, pakkasta vajaat 15 astetta, auttoi karistamaan viikon rasitukset harteilta. Pojat mennä möhelsivät omiaan vitosvaihteella eli täysi hönkä päällä oli heti ekasta kurvista. Välillä olisi suonut että korvat olisi ollut vähän vähempi off-asennossa, pientä tonttuilua ja hurvellusta siis esiintyi, ja tietty vastaantulevista koirista piti omat mielipiteensä kovaan (liian kovaan) ääneen kertoa. Onneksi osuttiin reiteille missä ei muita liikkujia hirmusesti ollut.

Iippa se on tosi 'cool'. Vaikka pakkasta oli tosiaan joltisenkin paljon, niin junnu nautti matkaeväänä jäisiä lumikokkareita. Taitaakin olla aika kuumaverinen heppu. Mulla sen sijaan, vaikka en yleensä ole kova palelemaan, tuli välillä vilu ja piti pistää juoksuksi. Sehän passasi vauhtiveikoille hyvin, ja ihan kivasti ne edellä menivätkin eivätkä alkaneet riekkua niinkuin monesti kun yritän tahtia kiristää juoksuaskelin. Tosin polvet ja lonkat pian muistuttivat olemassaolostaan joten pitkää matkaa ei kerralla passannut juosta.Mua tosissaan vähän alkoi viluttamaan ja kun tultiin kotio, laitoin normaalin ohuen villatakin sijasta fleecen päälle, ja siitäkös Iivari intoutui. En tiedä miksi se rakastaa fleeceä niin kovasti, mutta aina kun on fleece päällä niin junnu saa hirmuisen hepulin ja hyppii ja nutuuttaa pusakan hihaa ja helmoja. Toki kyllä tämä fleece sattuu tuoksumaan vielä hieman mökille siellä kun tätä lähes koko ajan pidin (sitkessä tuo mökin haju, tätäkin sen jälkeen käytetty ja pestykin monta kertaa, mutta aina vaan on vieno 'mökkituoksu' pusakassa). Mutta ei se ole pelkästään sekään, Iippa on aina ollut hulluna nimenomaan fleeceen. Sitten vielä kun partsille mennessäni laitoin vanhan toppiksen reuhkan, niin jätkä oli siitäkin ihan villinä ja oli lähes syliin tulossa. Liekö sitten kuvitellut että kivakiva, nyt pääsee taas lenkille... No ei sentään enää, tänään.

Kotiseutua on siis kierretty suuntaan jos toiseen, snautserien iltaruoka ja -raksut nautittu, ihmisten omat laitettu uuniin, eli nyt ei tarvii lähtemisiä tai menemisiä miettiä. Hyvällä omallatunnolla saa siis heittää vapaalle. Pojat tuossa vielä intoutuivat vähäsen painimaan, samalla kun minä tyhjensin pyykkikonetta, mutta aika väsyneen oloisia ovat ja meno nyt hiljaista ja rauhallista.Kiitos säiden ennustajille – edessä näyttäisi olevan jälleen talvinen viikonloppu, mahtavaa! Kannattaa siis unohtaa kaiken sortin sisätyöt ja viettää aikaa helmikuun auringossa paistatellen:) Auringon kirkastamaa viikonloppua partaporukoilta!

Kellon tarkkuudella

Tämän aamun aamulenkillä meidät ohitti rouvahenkilö kuten ohittaa joka aamu, samaan aikaan samassa paikassa, olettaakseni matkalla juna-asemalle. Hän totesi meidät ohittaessaan että no hyvä, hän ainakin tietää olevansa aikataulussa kun me olemme juuri siinä! Mietin, että totta tosiaan, aika lailla samaan kellonlyömään me joka aamu siinä samaisessa paikassa hajuja haistellaan.
Orjallisestihan se on arkipäivisin kelloa ja rutiineja noudatettava. Vastapainona sitä sitten haluaakin viikonloppuisin unohtaa kaiken sortin orjuutukset ja elää ilman aikatauluja.
Yleensä koitan vaihdella lenkkimaastoja ja kierrellä eri suunnilla, sekä omaksi että koirien virkistykseksi. Tosin nyt on rutiiniksi tullut kiertää aamuisin aina sama reitti. Mikä on, vaikka ehkä tylsää, niin aamutokkuraiselle laiskalle erinomaisen helppoa kun saa kulkea suht rauhassa kun muita kulkijoita on vähän, ja suunnilleen minuutilleen tiedän kauanko aikaa menee. Sitä kelloa kun kuitenkin pitää ajatella eikä voi vaan kulkea päämäärättömästi.
Vaikkei munkaan töihin lähtö minuutin päälle ole kun ei tartte julkisten aikataulujen mukaan kulkea, onneksi. Mutta töihinkin tulee yleensä päivästä toiseen lähdettyä lähes samaan aikaan. Mikä aika hivenen riippuu nuoremman snautserin ruokahalusta eli kuinka nopeasti Iippa kulloinkin kuppinsa tyhjentää, vai tyhjentääkö lainkaan kun jannua ei aina tarjoilut miellytä.
Aamun rutiinit tulee kyllä tehtyä välillä niin automaattisesti rutiinilla että monesti herään autossa miettimään että suljinkohan sen ja sen oven, laitoinkohan pojille vesikupin eteiseen... Yleensä kaikki on hoidettu niin kuin pitääkin, vaikkei tekojansa tiedostakaan.

Joinakin päivinä olisi kyllä parempi olla tekemättä mitään. Yritin sunnuntaina olla edes jotenkuten aikaansaapa.
Niin kuin yleensä pyhäpäivisin, halusin ennen aamun pitkälle lenkillä lähtöä laittaa juurekset uuniin, olisi sitten ruoka lähes valmiina kotia tullessa. Helpoin tapahan on heittää öljyt ja mausteet paistopussiin ja kuoritut ja pilkotut juurekset perään. Sitten vaan heilutellaan pussia että mausteet levittyy juureksiin tasaisesti. Kannattaa kuitenkin muistaa ettei paistopussi ole kovin vahvaa tekoa, ja kun aikansa heiluttelee, niin pohja hajoaa ja hupsista, pussin koko sisältö leviää niille sijoilleen. Onneksi vain tiskipöydälle eikä lattialle tai vieressä vahtineiden partakokkikolmosten päälle. Kuka on sanonut että koirat sotkee?? Meillä se kyllä on omistaja joka enimmät sotkut saa aikaseksi kuten esim. juuri heittelemällä öljysiä porkkanoita ja sellereitä pitkin poikin.
Noniin, sitten lenkin jälkeisessä energianpuuskassani päätin vihdoin ja viimein päivittää digiboxin tv-kanavat. Ei sillä että niitä uusia kanavia mitä saatavilla vanhojen lisäksi veloituksetta nykyisellään on, tarviisin kun en aina ehdi/välitä entisiäkään seurata, mutta pitäähän nuo ajan tasalla olla, jos ei muuten niin periaatteesta. Vaan pian osottautui, että parempi olisi ollu antaa periaatteiden olla ja tyytyä niihin kanaviin mitä oli, kun kaikki kerta toimi. Kyllähän kaikki kanavat käden käänteessä nollautui koneen muistista mutta tilalle ei sitten millään haulla löytynytkään mitään. Että silleen. Siinähän räppäkäpälä istuin hölmönä ja mietin että mitäs nyt. Ilman telkkaria tulisin hyvin toimeen, säästyisi sekin aika johkin ehkä järkevämpään, mutta, ja tämä on jälleen periaatekysymys, kun se tv kerta tossa nurkassa möllöttää niin täytyyhän sitä piru vie pystyä katselemaan JOS haluaa! Muutamien (?) hermosauhujen, kiukkuisilla manailuilla höystettyjen uusien ja taas uusien yritysten jälkeen kaikki ohjelmatiedot jostain kuitenkin löytyi ja päivittyi. (Ja päästiin viimein tiskipöydän kautta uuniin joutuneiden juuresten ja muun murkinan kimppuun.) Muuten hyvä päivä oli siis siltäkin osin pelastettu, mutta enpä sitten yrittänyt sen enempiä saada aikaiseksi sinä päivänä:)

Nyt snautserit, nuo kellon ja rutiinien orjat, huomauttelee vienosti ja kohta vähemmän vienosti, että viisarit osoittaa iltalenkkiä, joten jotta iltansa pysyisi aikataulussa, lienee paras päättää tämä päivitys tähän ja toteuttaa koirieni toive (lue: vaatimus). Missäköhän vaiheessa muuten olen opettanut eli antanut periksi niille että iltalenkki alkaa jo seitsemän jälkeen? Eihän tästä kauaa ole kun ei ennen kahdeksaa mihkään lähdetty. Ovat ihan huomaamattani saaneet mut ylipuhuttua – ja vaikeatakos tuo sitten on… Ja minä kun olin juuri vielä sanomassa, että iltaisin ei onneksi aikatauluja ole:=)

Myräkkäaamu

Pienen tauon jälkeen lyhyt katsaus snautseriduon viime päivien tapahtumiin poikien kuulumisia odottaneille ja kaivanneille. Eipä mitään ihmeellistä sitten viime tekstien ole tapahtunut, rauhallista hiljaiseloa vietetty ja normaaleja arkiuomia mennään hiljalleen valostuvassa maailmassa. Tässä Iipan kanssa tätä kirjuutellaan, nuoriherra yrittää huomiota kerjätä syliin änkeemällä ja leukaa pussailemalla:)

Yön aikana olikin edellispäivien selkeä sää vaihtunut lumimyräkäksi. Liikkeellä oltiin ennen aura-autoja (joskus ihmetyttää, moneltako ne alottaa työt vaikka kyllä tiedän että ovat tänä talvena olleet ylityöllistettyjä, mutta silti, kun ei mekään nyt ihan keskellä yötä aamua aloitella…), ja pientä rämpimistä oli aamulenkki. Vaan tänä talvenahan tuossa ei mitään uutta ole. Niin kuin ei siinäkään että suht märkä lumi, tai räntä taitaisi olla oikeampi nimitys sille mitä taivaalta tulvi, ja vastatuuli niin äitee kulki jälleen sokkona 99% matkasta. Ensin rännästä sumeat ja sitten pikkuhiljaa vettä poskille valuttavat rillit ei ole hauska kokemus. Siinä ei suurempia uskalla puhkua eikä puhaltaa kun sitten linssit muun lisäksi huurustuu ja näkökenttä on jos mahdollista vieläkin surkeempi.
En tiedä hiljensikö poikien vauhtia myräkkä vai huomasivatko kerrankin että äitee ei ole märkine rilleinensä aamutuimaan oikein hupailutuulella. Niin tai näin, mutta sällit kulkivat epätavallisen rauhallisesti koko reitin eivätkä enempiä temppuilleet, Iivarin muutamaa hankihyppelyä lukuun ottamatta. Hajutkin oli kai myräkkä vienyt mennessään kun eivät näyttäneet suurta kiihtymystä aiheuttavia bongaavan. Tosin Mäkkärin uusi minkä lie hampurilaisen tuulessa lepattava suuri lakanamainos sai pojissa aikaan isoa ihmettelyä ja muhkeata muffausta. On se hyvä että tutun reitin varrelle tulee aina jotain uutta ja outoa ihmeteltävää:)

Nyt illalla ilma oli jo onneksi selkiintynyt. Mitä nyt tuulen puuskien mukana puiden oksilta lensi lunta päälle, piristävää kun sellanen mäjäys tulee niskaan! Aurattukin oli jo, ainakin osa teistä. Osa sen sijaan oli todellista puuroa. Lenkki tehtiin laajassa kaaressa ja keskustan katujakin tallottiin kotia tullessa. Vaikkei me nyt missään maalla asutakaan, eikä edes kovin kaukana keskustasta, niin aika hiljaistahan täällä illalla on, eli hyvä käydä välillä katsastamassa vähän vilkkaampia tienoita missä riittää illallakin menijöitä.

Poikien tassujen karvanlaadun muuten huomaa hyvin näillä keleillä. Iivarin karkeisiin karvoihin ei sohjolumi pahemmin takerru. Tai jos takertuukin, niin se kaikki ehtii sulaa lähes kokonaan pois jo rappusia ylös kavutessa. Artun tassut sen sijaan suorastaan imevät märkää lunta. Vaikkei senkään tassukarva sitä ihan pehmeintä laatua ole, niin olipas vaan tassut tänäkin aamuna alhaalta ylös täynnä valtavia lumipaakkuja.
Hyvin hoitavat pojat puhtaanapidon. Kun äitee on tehnyt hommasta oman osansa eli käsin ja harvapiikkisellä kammalla riipinyt lumiset pallukat tassuista irti niin pojat putsaavat maton. Iivari Artun tassuista irronneet lumet ja päinvastoin. Innokkaiden partasuiden putsauksen jälkeen ei matolle paljon mitään enää sulamaan jää. (On tää muuten vaan niin ihanaa kun vielä on puhdasta lunta mitä tassut mukanaan tuo. Ei uskalla ajatellakaan mitä se sitten taas on kun sulamisprosessi ulkona lähtee käyntiin…)

Putsaamisesta puheen ollen, Iippa antaumuksella jatkaa Artun putsaamista. Aamuin illoin (vähintään, ja en tiedä monestiko päivän aikana) käy läpi korvat, silmät ja vähän muitakin ’strategisia’ paikkoja. Välillä ei malta odottaa, että Arska aamulla nousisi ylös, saati kunnolla heräisi, vaan alottaa aamupesun isoveikan vielä nukkuessa. Varsinkin silmien putsaamisesta olen yrittänyt junnua kieltää. Artulla silmät tuppaa välillä punottamaan, ja uskon että ärtyneisyys johtuu ennemmin siitä, että Iivari niitä nuolee, kuin siitä, että Iippa nuolisi niitä koska ne jo on ärtynyt. Ei ehkä tee kamalan hyvää silmille jatkuva nuoleskelu. Varsinkin kun Iivari tekee sen aina erittäin perinpohjaisesti ja käsittelyn jälkeen Artulla on kaikki silmänympäryskarvat aivan likomärät. Vieläkään en ole päässyt perille onko tuo putsausoperaatio Artulle itselleen mieluinen vai ei, mutta mitään sanomatta se aloillaan maaten tai istuen antaa Iivarin häärätä. Itse asiassa, aika tyytyväiseltähän tuo vaikuttaa :=)

Täytyy välistä oikeen ihmetellä kuinka Iivari on viime aikoina entisestään rauhottunut. Ja kaiken kaikkiaan siitä on kehkeytymässä aikas mahtava nuori herra, isoveikkansa tapaan. Ulkoiluahan tässä pyritään harrastamaan niin paljon kuin mahdollista ja vaikka musta tuntuu että riittääkö aina sekään, niin ehkä jätkä sittenkin suurimman osan energiapläjäyksestään saa liikkumalla purettua ettei tarvii sisällä enää riehakoida.
Mutta pientä keppostelua ipana välistä keksii. Osaa onneksi pitää hauskaa ihan keskenänsäkin eikä kaipaa leikkikaveria. Yhtenä aamuna kun tein omia aamuhommiani olkkarissa, olin kuulevinani että Iippa hiljaisesti eteisessä jotain touhusi; lelunsa kanssa varmaan nutasi, niitähän on nurkat pullollaan. Välillä kävi mua kurkkaamassa ovelta, ihan kuin olisi tsekannut, etten vaan huomaa. Ja enhän mä huomannutkaan, ennenku eteiseen menin. Olikin keksinyt itselleen taas kivaa aktivointia ja levittänyt metritolkulla veskipaperia (paljonkos lähes täydessä rullassa paperia on?) ympäri eteisen lattiaa. Kun tietää ettei se sallittua ole, tällä kertaa rajoitti puuhailut eteiseen ja sillä kai kävi äiteetäkin kurkkaamassa ettei se vaan tule kivoja leikkejä keskeyttämään. Äiteen oma vika, pitikös taas unohtaa kylppärin ovi auki? Tuohan se oli pikkupenskana Iipan lempparipuuhaa, napata rulla suuhunsa ja kiireesti paperi perässä viuhuen viipottaa sinne ja tänne. Olin välillä jo luullut sen(kin) leikin kokonaan unohtaneen. Vaan mitä vielä, pitää sen välillä käydä, jos ei muuta, niin ainakin tiputtamassa rulla telineestä pois. Kuononäppäryyttä se pikkasen vaatii ja nokkelastihan tuo sen taidon taitaa.

Toinen Iivarin lempipuuha on sängyn 'petaaminen'. Sänkyhän on jätkille luvallinen paikka, mutta tuo petaaminen ei. Se kun tarkoittaa sitä että kun on päiväpeitto otettu pois, alkaa Iippa vimmatusti kuopia ja kaivaa lakanoita samalla mouruten ja äheltäen. Kun sitä komentaa, katsoo hetken viattomin silmin, ja eikun jatkaa entistä tarmokkaammin. Siinä käsittelyssä äkkiä tulee lakanoista riepuainesta joten äiteen mielestä ei kamalan hyvä juttu.

Nyt on illan touhuista väsyneet snautserinpojat lähes unessa, ainakin siihen saakka kun nousen tästä ja menen tekemään iltapalaa. Sitä vahtia ei kannata jättää väliin, koskaanhan ei tiedä mitä sieltä sattuu tippumaan. Siispä iloista viikon jatkoa! Kepposteluja ja muita kuulumisia lisää tuonnempana.

*****************
PS: Vilkasinpas taas mitä kirjoitin ja tuli mieleen että 1) enkö mä osaa koskaan mitään sanoa lyhyesti ja 2) olenkohan mä näistä samoista asioista kirjottanut jo joskus aikaisemminkin …??