”… siksi valpas aina mieli se on turva verraton …”
Huomenta vaan! Iivari oli virittänyt vekkarinsa herättämään äiteen ja Artun klo 7.15. Hiukanhan sitä olisi vielä voinut nukkua, mutta eihän se auttanut kuin ponnistaa itsensä ylös ja viedä pojat pissalle ja sitten ryhtyä aamutoimiin. Siinä unenpöpperössä erittäin heränneiden poikien perässä taapertaessa tuon lyhyen lenkin mietin (kaikkea sitä aamuvarhaisella tuleekin mietittyä) miten tämä elämä snautsereiden kanssa on opettanut yhtä sun toista. Kuten sen että kaikkea kannattaa aina ennakoida ja aina kannattaa varautua kaikkeen. Koskaan kun ei voi olla varma mistä puusta tai minkä puskan, näin talvella lumikasan, takaa eteen yllättäen tupsahtaa jänis, orava, koira, kissa, hiihtäjä… Jotka kaikki aiheuttavat pojissa suurta kiihtymystä. Silmät selässäkin olisi hyvä juttu. Snautserit kun tuntuvat havaitsevan kaiken, ihan kaiken, mitä tapahtuu, oli se sitten lähellä tai kaukana. Ja kaikkeenhan täytyy tietenkin kommentoida, jos ei muuta niin vähän wuffuttamalla. Nopeat refleksit omistajalla on myös oiva apu. Mikä on tullut todistettua kerran jos toisenkin.
Eräänäkin päivänä ehdin huomata oravan juuri nanosekunnin murto-osan verran aikaisemmin kuin aina valppaat oravakoirani. Nappasin remmeistä pitävämmän otteen samalla kun tapailin jalkojeni alle pitävää maata, ylen haastavaa muuten lähes jäisellä tiellä. Vain pienen hetken päästä olisi reipas 40 kg energistä snautseria kiskassut mut rähmälleen kuusen juurelle, hyvässä lykyssä jonkin matkaa kuusen vartta pitkin ylöspäinkin. Sen verta täpinöissään nuo saalistajat noissa tilanteissa on, etten ihmettelisi vaikka puuhunkin oravien perässä kiipeäisivät, jos annettaisiin. Myös sen on kokemus opettanut, että mikään sanallinen viestintä kun ei nuiden tajuntaa tuossa mielentilassa tavoita, olisi se vain itsensä turhaa hikeennyttämistä. Turvallisinta siis vain yrittää pitää itsensä pystyssä ja venkoilijat aisoissa eli remmeissänsä ja remmin päät käsissä.
Itse asiassa en tiedä onko Iivarilla luonnostaan ihan yhtä paljon saalisviettiä kuin Artulla, jolla sitä on vähän liikaakin, vai intoutuuko vain siksi kun Arttukin niin tekee. Taitaa tässäkin se ”tyhmyys” joukossa tiivistyä.
Vaikka kyllähän Iivari meinasi saada hirmusen hepulin partsilla kun jonain päivänä pitkästä aikaa näki oravien keskenään puissa kisailevan. Valittaen ulisi ja uikutti, tuntui Iippa tuumaavan että niin lähellä mutta kuitenkin niin harmittavan kaukana…
Oravat on nimittäin pitkästä aikaa palanneet meidän parvekkeen eduspuihin joista saivat häädön viime talvena taloremontin alkaessa. Jossain ovat evakossa olleet ja nyt havainneet tienoon rauhalliseksi ja turvalliseksi palata. Eivät raukat tiedä että keväämmällä alkaa vanhojen pesäpuiden kaato …
Mutta nyt tarinointi sikseen, on aamupalan aika ja sitten suuntaamme kuonot ulos. Pakkasta jälleen n. 15 astetta ja ilma kirkas joten ei hullumpi sää:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti