Noinhan sitä tulee yleensä vastattua kun joku kysyy että mitä kuuluu 'no eipä tässä mitään ihmeempiä'. Ei meille ihmeempiä kuulukaan, kunhan jokusen rivin ajattelin kirjoittaa näin torstai-illan päätteeksi kun sattui sopiva ’vapaa’ hetki ja voimiakin vielä rahtusen riittää. Siltä varalta että joku nyt kuiteskin haluaisi lukea vaikka sitten sitä ei-mitään-ihmeempiä-asiaa.
Tavallista kevättalven arkea mennään, ihan hyvää ja kivaa sellaista. Valoisan aika lisääntyy, maanantaina onkin jo kevätpäiväntasaus. Ei kauaakaan kun saadaan tehdä illan pitkät ulkoilutkin kokonaan valosassa.
Aamun varhaisessa hiljaisuudessa kuuluu muiden viserrysten lisäksi mustarastaan laulu. Opin muuten juuri tänään, että mustarastas on Uudenmaan maakuntalintu, ihmekös tuo sitten kun täällä keskisellä Uudellamaalla niin heliästi laulelee. Kaikennäköisiä kevään merkkejä siis päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän.
Maaliskuun aurinko onkin viime päivät posottanu niin kirkkaalta taivaalta jotta häikäsee. Hiukkakos harmittaa istua lähes koko se aika toimiston uumenissa. Sitten kun sinne ulos pääsee niin mulla kyllä vähän into tuppaa laantua kun noi tiet on mitä on, ja koko ajan saa olla tarkkana mihkä jalkansa asettaa että sais mahdollisimman tukevan pidon alle. Ei voi vaan mennä pöhöttää ettei nilkat hajoa. Eilen kyllä saatiin kierrettyä taas ihan kelpo lenkki, sisukkaasti kun päätin olla piittaamatta siitä miltä tie näyttää tai miltä nivelissä tuntuu. Sitä paitsi onnistuttiin löytämään tienpätkiä mitkä ei ihan niin hirmusen huonossa kunnossa ollukkaan. Ja paikoissa missä aurinko on päässy koko päivän paistamaan oli jopa ihan sulaa. Onneksi ei myöskään fasaanit, oravat, jänikset tai muutkaan saalisviettisiä snautsereita kiihdyttävät oliot eksynyt meidän reitille ja sitä myötä vaaratilanteita aiheuttamaan.
Se hyvä puoli jäätyneissä teissä kyllä on ettei ruskeat kasat tien varsilta ole vielä valunut keskelle väylää ällöttäväksi mömmöksi, mutta onhan sekin aika kohta edessä. Silti, tuskin maltan odottaa että tiet olisi jo sulat, kaipaisi vähän vauhtia askeliin (minä ja snautserini).
Molemminpuolinen ilo on aina ylimmillään kun raskaan työn raataja saapuu kotiin. Koirat on innolla odottaneet ulos viejää ja ruokkijaa, ja kotiintulija paitsi iloisia partanaamoja niin pientä lepohetkeä. Mistä ei kyllä ihan hetkeen voi nauttia, kun ainahan koirat on etusijalla ja ensin siis huollettava niiden tarpeet. Pojat hyvin tietää etteivät saa minkään sortin huomiota ihan heti kun tulen. Tai niiden pitäisi se tietää, Iivari vaan ei aina tahtoisi muistaa. Kiltisti, joskin erittäin malttamattomina, istuvat ja odottavat että äitee on ensin saanut kassit ja pussukat rahdattua keittiöön ja vaatteet vaihdettua. Sitten on tervehdysten ja rapsutusten aika. Iivarille tuo jopa minuuttien odotus meinaa välillä olla liikaa ja joka ikinen päivä nuoriherra yrittää tehdä itseään tykö edes pienen huomion toivossa. Hyppimisen on jättänyt pois, ainakin melkein kokonaan, mutta ympärillä pyörii pienenpientä urinaa pitäen. Vain ihan pientä, on oppinut että tietyn desibelin ylityksestä muistuttaa sitruunantuoksuinen suihkaus pannasta. Aikaan ennen sitruunapantaa oli ääni huomattavasti kovempaa. Yleensä jo rappuja noustessa kuulin jonkun sortin vouhkaamista ja pöhinää merkkinä siitä että askeleni oli rekisteröity.
Joskus vaan mietityttää että kumpi niitä itse asiassa enempi ilahduttaa ja kumpaa ne odottaa, äiteetä vai sitä mitä se tällä kertaa mukanansa kantaa? Nimittäin keittiöön kuskaamani ruokakassit pääsee heti Iivarin tiukan syynin alle. No tietty, jos ei äiteeltä huomion rippeitäkään heti heru, niin onhan se paljon mielenkiintoisempaa pistää pää syvälle kassiin ja tutkia mikä on lähipäivien menu ynnä josko sieltä löytyisi lisää raksuja ja stiksejä partojen herkkuboksiin. Eikä riemulla ole rajoja kun äiteellä on joskus tuliaisina ihan pojille itellensä tarkoitettu säkki. Niin kuin tässä alkuviikosta kun hain töistä tullessa Laumasta Artulle 12 kg muonaa. Ei ollut äiteestä väliä eikä pikapissatukselle lähdöstäkään, heti olisi pitäny pussi avata ja saada maistiaiset jotta onko ruoka varmasti kelvollista. Yleensä on, ja nappulat katoaa nälkäisiin kitoihin sukkelasti.
Tänään tuli tehtyä lenkkiä vain mitä pakko oli että nuo saivat tarpeensa tehtyä ja tärkeimmät nuuskuttelut nuuskuteltua. Sen verran eilinen taiturointi muhkuraisilla teillä mulla tuntuu, ettei tehnyt mieli pitempään astella. Ja pimeällä, erittäin jäisellä tiellä taas pupukaksikko teki kiusaa ja pinkaisi juoksuun lumikinoksen takaa piilostansa just kun siinä kohdalla oltiin. Hyvä että pystyssä pysyin kun pojat yritti perään. No iteppä siitä pellonreunaa halusin kävellä, mutta sen jälkeen kotiin paluu tuntuikin hyvältä idealta.
Nyt alkaa päivä olla pulkassa, ja pian viikkokin. Tässä siis tämän illan rivitykset. Arttu on petillänsä, Iivari sen sijaan luulee kuulevansa kummia ja yrittää vahtia naapureidenkin kulkemisia. Eiköhän tuokin tuosta pian aloilleen asetu, niin kuin myös minä. Hyvät yöt!
On se vaan mukavaa että taas on viikonloppu tulossa:=)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti