Meillä päin harvoin tulee vastaan koiria vapaana tai omilla teillään liikkuvia irtokoiria, onneksi. Tänään iltalenkillä meinasin kuitenkin säikähtää pahanpäiväisesti. Ei pitänyt edes pitkää lenkkiä tehdä kun aamulla ja päivällä tuli jo ulkoiltua reippaanlaisesti, mutta kun keli oli hyvä niin intouduttiin sitten kuiteskin korttelilenkkiä pitemmälle lähtemään. Oltiin jo kotiin päin palaamassa sellasta jo vuosia sitten liikenteeltä katkaistua vanhaa tienpätkää pitkin. Ei ole pitkä pätkä, mutta kiva kävellä kun on leveä ja rauhallinen, toisella puolella metsikköä ja toisella puolella omakoti- ja rivitaloasutusta, eikä nekään ihan tien vieressä. Aika paljon sitä kautta kuljetaan.
Mutkan takaa näin että vastaan tulee kaksi labradoria vapaana, omistaja kauempana. Meidät huomatessaan toinen labradori lähti tankin lailla ja kamalaa meteliä pitäen rynnimään kohti. Omistaja yritti sitä komentaa, mutta eihän se mitään totellut. Ehdin huikata että onko se uros, ja olihan se, ja siinä samassa se oli meidän luona ja alkoi räyhäten ja kuola roiskuen esitellä purukalustoaan pojille. Minä yritin pitää omiani lähelläni ja siinä kieputtiin yhdessä sotkussa samalla kun hyökkivän koiran omistaja yritti saada sitä kiinni. Saikin hännästä hetkeksi otteen ja me lähdettiin menemään, mutta samalla labradori tempaisi itsensä irti ja lähti taas tulemaan meidän luo ja jatkoi poikien ympärillä riehumista ja murinaa. Ehdin jo sekunnin sadasosassa miettiä että missäköhän on tänään päivystävä ell... No lääkärireissua siitä ei onneksi tullut, oli vain uroksen uhoamista, olisihan tuo kiinni päässyt jos olisi halunnut. Mutta pelottavahan koko tilanne oli kun sen leuat muutaman sentin päässä milloin poikien kuonosta milloin persauksista louskutti. Omistaja yritti flexin päällä koiraa kolautella ja saada sitä lopettamaan, mutta ei sekään auttanut,viimein onnistui kaulasta kiinni tarttumaan ja jäi siihen roikkumaan. Me selvittiin tilanteesta pois. Toinen labradoreista ei onneksi mellakkaan osallistunut, kierteli vaan kauempana, taisi olla ihan nuori vielä.
Vuosientakaisista ikävistä kokemuksista johtuen olen yleensä tuollasissa tilanteissa valmis sanomaan kipakastikin (ehkä vähän turhankin) omistajalle mitä mieltä olen kun pitää vapaana koiraa joka ei ole hallinnassa. Nyt päätin pitää sanaisen arkkuni kiinni, olisi tullut aika kerpeleen kiukkuinen litania jos olisin alottanut, niin paljon otti päähän. Mutta eipä tuo omistajakaan mitenkään pahoitellut koiransa käytöstä. Ei sillä, mitään ei loppujen lopuksi sattunut, lukuunottamatta rankkaa pelästystä ja tiuhaakin tiuhempaa sydämentykytystä, mutta olisi se nyt ollut vähintään hyvien tapojen mukaista edes pienet sorryt huikkasta, vai? Mutta ei, hän vaan lähti menemään, koirat edelleen vapaina...
Snautserit muuten tuppaavat vastaantuleville koirille metakkaa pitämään, mutta nyt kun tulikin isompi melkein iholle niin olivat koko tapauksen ajan melkosen hiljasesti, mitä nyt siinä ehdin rekisteröidä samalla kun yritin katsoa mistä suunnasta se iso kita käy kiinni. Kyllähän niistä ääntä lähti, mutta ei samaan tapaan kuin ohikulkeville yleensä. Tajusivat kait että nyt on tosi kyseessä ja on parempi pitää pienempää ääntä. Varsinaiset uhoojat:) Antoivat äiteen hoitaa räyhäämisen, minä kun labradorille karjuin että älä tule tänne (ja mitäs se nyt mua olis uskonut).
Tovin kesti mulla rauhottua. Kun tilanne oli ohi, alkoi kädet ja jalat täristä ja sydän hakkasi niin pirusti, piti pitkäksi hetkeksi pysähtyä ja vetää kunnolla henkeä että pääsi jatkamaan matkaa.
No, vähän matkan päässä tuli sitten vastaan koira, kylläkin hihnassa, mutta näitä raivostuttavia tapauksia että koira päättää käydä maahan istumaan ja siitä makaamaan tiukasti vastaantulijoita tuijottaen. Ja mitä tekee isäntä? Seisoo rauhassa vieressä, ilman elettäkään edes yrittää saada se koira liikkeelle. Argh, ja verenpaine nousee. Pahinta snautsereille, varsinkin Artulle, on se että joku makaa ja tuijottaa suoraan kohti. Eihän snautsereita saa tuijottaa! Mielessä kävi paljonkin mitä olisin voinut isännälle sanoa, en ollut vielä ehtinyt labradorin kohtaamisesta rauhoittua. Ja osin senpä takia pidin edelleen suuni kiinni, mitäpä hyötyä siitä olisi ollut. Tuo tapaus ollaan nimittäin nähty ennenkin, ja aina sama homma, koira maahan ja isäntä seisoo kiltisti vieressä, ja sitten kun koira hyökkii sieltä toisia kohti, nauraa! GRR!! Mä en näe tossa mitään hauskaa, varsinkin kun siinä vaiheessa omat jo käy suuresti ylikierroksilla. Kyllä löytyy munkin koiran kuljettamisesta varmasti sanottavaa, mutta yksi mitä en anna näiden tehdä on justiinsa pysähtyminen ja toisten tuijottaminen. Jos ei ne halua liikkua, eikä komentoa tottele, ne vedetään liikkeelle, ja liikkuuhan ne sitten.
Onneksi näiden kiihdyttävien tapausten jälkeen kohdattiin kotia lähellä herttainen herrasmies koiransa kanssa ja sain ajatukset ihan uusille urille. Herralla on ikää yli 90 vuotta, ja taitaa koiransa Eetukin lähennellä jo kymmentä vuotta. Muistan kun hän aikanaan joutui silloisen koiransa lopettamaan ja harkitsi uuden ottoa ja hän minulle tyrmistyneenä kertoi että hänelle oli jotkut sanoneet että hullu ukko, yli kahdeksankymppisenä ottaa koiran! Minä tietysti silloin kannustin, liikkeessähän se koira pitää, kun on kerran itsellä halua, voimia ja kuntoa sitä hoitaa. No, nyt on vuosia heille molemmille kertynyt, mutta joka päivä edelleen tekevät pitkiä lenkkejä ja voivat erinomaisesti. Näinköhän sitä itse noin neljänkymmenen vuoden päästä vielä näitä polkuja snautserin kanssa tallaan??
Ei ollakaan Eetua isäntineen pitkään aikaan nähty, vaikka asuvat tuossa tien toisella puolella omakotitaloalueella. Kun on noin korkeasta iästä kyse niin ainahan sitä miettii että joko on tullut kutsu yläkerran lenkkipoluille, joko isännälle tai koiralle. Hänkin kysyi minulta että missä ihmeessä te ootte ollut kun ei olla nähty. Niinhän sitä välillä menee että mennään eri reittejä ja eri kellon aikaan niin saattaa kulua viikkoja ettei tiettyjä koirakkoja näe.
Pojat tuntevat Eetun hyvin, molemmat pentuiästä. Eetu on sekarotuinen pystykorva ja hyvin sosiaalinen tapaus, ei tietääkseni ole koskaan kenellekään räyhännyt, joten pojat aina moikkaavat Eetua ihan kaverina. Iivari saattaa vähän sen kanssa reuhata, Arttu tyytyy pikaisen tervehdysnuuskautuksen jälkeen istumaan ja vierestä katsomaan. Herrasmies kun sekin on, välillä.
Meillä on Eetun isännän kanssa aina pitkät mukavat keskustelut, milloin autoista (hän vielä yli yhdeksänkymppisenä on kova autoilemaan), liikennekurista, säästä, maailman tapahtumista, milloin mistäkin. Lähipiirissäni kun ei tuon ikäluokan ihmisiä enää ikävä kyllä ole niin on aina ihana hänen kanssaan jutella. Pitkän iän ja elämänkokemuksen tuoma viisaus, kokemus ja näkökanta antaa aina uutta ajattelemisen aihetta omiin välillä ehkä liiankin samoja piirejä pyöriviin mietteisiin. Toivottavasti saadaan vielä monia antoisia juttelutuokoita.
Näin on siis tämä lauantai, maaliskuun viimeinen muuten, vierähtänyt iltaan, ja pojat jo nukkumassa. Toivottavasti eivät näe painajaisia labradorin hyökkäyksestä:=) Yöpuulle alan siirtyä minäkin, tai ensin katson onko kolmosen leffa sen arvoinen että kannattaa valvoa vai pistänkö boxille myöhemmin katottavaksi. Jatkamme turinointia huomenna.
Talviaika päättyy - muistakaahan siirtää kelloja!
Hyvää kesäajan alkua!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti