Ajasta aikaan

Toivottavasti olette muistaneet siirtää kelloja tunnilla eteenpäin, nyt eletään nimittäin taas kesäaikaa ja talviaika jäi tällä erää taakse. Talvi sen sijaan ei ole vielä jäänyt taakse, tunti sitten mittari näytti -5 astetta, vähän vähemmän kuin eilen samaan aikaan jolloin pakkasasteita oli kymmenen. Vaikka kyllähän se päivällä lämpenee, olisikohan eilenkin ollut lähempänä kymmentä plussaa. Pienestä vilposesta tuulesta huolimatta hiki ainakin tuli vaikkei ollut kuin fleece päällä.

Iivarin kello ei vielä ole kesäajassa ja niinpä heräsin ennen junioria, mikä on aika harvinaista. Tai kai se on niin kuin sanotaan että vanhempana sitä alkaa heräämään aikaisemmin;) Vaikka mäkin jäin kattomaan kolmosen leffaa johki puolille öin. Loppuun asti en jaksanut hereillä pysyä, sopivan hetken tullen täytyy boxilta se kattoa. Ihan kohtalainenhan se oli, sellasta normaalia jenkkihömppää, ei ihan pahimmasta päästä. Sopivan lepposaa seurattavaa pitkän päivän päätteeksi, eikä mitään pyssynpaukuttelua ja väkivaltaa ainakaan. Ja pidän Diane Keatonista.
Joka tapauksessa ennen talviajan seitsemää heräsin ja nousin samoin tein ylös. Ja pojatkin sitten kun ilmoitin että nyt on aamupissatuksen aika. Tosin lyhyen ulkoilun ja aamupalan jälkeen panivat jälleen maate. Vaikka tiedän kyllä että hiljaisesti tarkkailevat tekemisiäni ja odottavat merkkiä koska on taas lenkille lähdön aika, sitten ovat täysin hereillä hetkessä.

Pakkasen ja parina päivänä sataneen ohuen lumikerroksen ansiosta tiet on taas kävelykunnossa. Viikolla ehdinkin jo moneen kertaan sadatella illalla nilkkoihin yltävää sohjoa, aamulla puolestaan jäätä ja liukkautta kun yöpakkanen oli jäätänyt edellisillan sohjon. Kävely oli paitsi erinomaisen hankalaa, myös vaarallista, hävisi kyllä lenkkeilyinto. Ja miten vielä sattuikin että pojilla oli parina iltana kamala hönkä päällä ja korvat teillä tietymättömillä, näinköhän se neitosten kevätjuoksukausi on alkamassa. Meinasi kiukkusuoni useampaan otteeseen pullistella ellei jopa revetä kun muutenkin oli vaikeeta pysyä pystyssä jäisellä tiellä ja sitten vielä koirat oli täysin holtittomia ja vailla minkäänlaista kuuliaisuutta tai tottelevaisuuden alkeitakaan. Siinä tuli kilahdeltua välillä kunnolla. Ja on se vaan kumma että jotta nuo tajuaa että nyt on äitee todella tosissaan, niin aina täyty kilahtaa siellä remmin toisessa päässä. Sitten kyllä hetken sen muistavat ja kulkevat siivosti, eivätkä uskalla edes vastaantulevalle fifille mutista. Itseä vaan sitten alkaa moinen kilahtelu ottaa päähän. Ei ole tietoakaan oikeanlaisesta mielentilasta tai energiasta, mitä vaikkapa Millan mainostaa. Voisi olla Cesarille käyttöä - nimittäin äiteen koulutuksessa:=)

Mutta nyt on siis suurimmaksi osaksi tiet ja kadut hyvässä talvikunnossansa, isommat väylät, joita on paremmin hoidettu, täysin sulat. Eli uskaltaa kävellä lähes normaalisti. Eilen jopa taas juostiin jonkun matkaa, aikun olikin ihanaa painaa menemään. Pojatkin menivät edellä ihan kunnolla kun välillä tuppaavat juoksuvauhdista intoutumaan ja riekkumaan. Iivari hyppii vierellä olkapäähän kuonolla kumauttaen ja Arttu alkaa pelehtiä Iivarin kanssa. Siinä päättyy juoksut lyhköseen. Mutta nyt oli hyvä vaihde päällä ja saatiin juostua vähän pitempään. Tosin eihän mulla mitkään juoksuvermeet päällä ollut joten eihän se talvilenkkareilla & toppiksessa kovin kepoista ole se meno. Toisaalta mun juoksuintokin on sitä että vaikka aikomuksena olisi nimenomaan juoksulenkki tehdä ja laittaisin siihen soveltuvat vermeet (ööö, mitäköhän ne on mun vaatekaapissa...?) niin en välttämästä juoksisi pätkääkään jos ei huvittaisikaan. Ja sitten taas juostaan kun sille päälle satutaan, vermeillä kuin vermeillä.

Jaahas, pojat nousivat peteiltänsä ja käyvät vuoroin kuonolla tökkimässä ja muistuttamassa että josko pitäisi liikekannalle lähteä. Siispä niin täytynee tehdä, aurinko paistaa jo täydeltä terältä ja kaunis sunnuntai edessä. Hienoa pyhäpäivää!