Ongelmia - meilläkö?

Helposti, aivan liian helposti, ihminen sokeutuu omiin jokapäiväisiin asioihin, niihin vaikeisiin ja hankaliinkin. Sitä ei vaan suostu ajattelemaan, saati hyväksymään tosiasiaa, että jossain kohtaa saattaisi olla Ongelma. Meillähän ei ole ongelmia, niitä on vain muilla. Selityksiä löytyy, aina ja kaikkeen. Eihän nämä, mutta … ja: kyllä se siitä … sitten kun … Ja sitä paitsi: nämähän on Snautsereita …
Vaan sitten sitä jonain päivänä tajuaa, että ”kyllä se siitä” ei yksinkertaisesti toimi. Ja ”sitten kun” on pelkkää haaveunta. On pakko nostaa kädet pystyyn ja myöntää ettei omat resurssit ehkä riitäkään asioiden ratkaisemiseksi parhain päin. Että meillä sittenkin saattaa olla ongelma. On tajuttava että enää ei selittelyt auta. Ei, vaikka sitä luulee monen kymmenen koirallisen vuoden jälkeen olevansa tällä saralla viisas, osaava ja kaikkitietävä, lähes ainakin.


Ja kaikkihan lähti siitä että …

Artulla ja Iivarilla on alusta lähtien sujunut yhteiselo yleisesti ottaen hyvin ja sovussa eikä mitään isompia riitoja ole ollu. Arttu on se rauhallisempi, rauhaa rakastava osapuoli joka ei kahnauksia hae eikä niitä aiheuta. Jos huomaa nuoremman yrittävän jollakin tapaa kukkoilla, ennemmin rauhoittaa ja väistää kuin vastaa haasteeseen. Nuori herra Iivari sen sijaan aika ajoin on koittanut nostaa asemiaan ja pomottaa vanhempaansa. Saattaa esim. kierrellä Artun edessä ja estää tätä kulkemasta tietystä kohtaa lattiaa, tai jää seisomaan keskelle parvekkeen oviaukkoa vähän kuin puolivahingossa, ettei toinen pääsisi siitä ohi. Pientä kiusantekoa siis. Tai kun rapsuttelen Iivaria, sen jälkeen kun ensin olen rapsutellut Arttua, se saattaa mennä Artun luo silmissään tiukka katse ja nostaa päätänsä vanhemman sään päälle ”MINÄÄkin sain rapsutuksia”. Yhteen aikaan Iippa pomotti ruoka-aikaan. Mutta se loppui siihen kun muutin ruokkimisjärjestystä niin että ensin syö Arttu ja sitten vasta Iivari. Aiemmin söivät yhtä aikaa, vaikka Arttu aina saikin ruokansa ensin. Tuolloin Iivarilla oli tapana oman ruokansa saatuaan ensin käydä haistelemassa mitä Artulla on kupissaan. Ei kuitenkaan yrittänyt mennä Arskan kupista syömään, kunhan kiusallaan siinä kierteli. Sittenkään ei aina alkanut heti omaansa syödä, vaan palloili ees ja taas. Ja kenen vika: MINUN! En osannut alusta alkaen tuon(kaan) suhteen olla tarpeeksi tiukka. Kuppi kun olisi pitänyt ottaa pois HETI jos ei alkanu muona maistumaan (selitys: kun tuo kakarana oli muutenkin huono syömään ja mahoton honkkeli niin minähän ajattelin että kunhan kuppinsa tyhjentää niin odotellaan, oli kommervenkit mitkä tahansa … taas yksi surkea selitys). Nykyisellä järjestelyllä Iivari kiltisti istuu omalla paikallaan omaa vuoroaan odottaen eikä yritäkään lähestyä Arttua sen syödessä. Ja kun Iivari syö, on Artulla oma paikkansa ikkunan edessä jossa patteriin nojailleen istuu ja antaa pikkuveikan nauttia ruokansa rauhassa. Ruokarauha se on oltava, jokaisella!

Suurimmaksi osaksi Iivarin osoittama kukkoilu on kuitenkin ollut aika lievää ja ehkä juuri sen vuoksi en ole kaikkeen tajunnut oitis puuttuakaan. Tilanne on yleensä mennyt hetken päästä ohi iteksiään tai viimeistään hieman kakaralle mörähtämällä jotta mitä höpöhöpöhommia noi nyt on. Ei ole kotona koskaan johtanut vakaviin yhteenottoihin, pari kertaa on tainnut lyhkäsesti karvat pöllähtää. Sitä paitsi nuo elkeet Iivarilla on keväästä vähentyny. Taisi keväinen juoksuaikapiikki tehdä oman osansa ja molemmilla jätkillä hormonit hyrräsi turhan vilkkaasti ja tuolloin kahden vuoden ikää lähestyvä junnu kokeili kohentaa asemiaan laumassa. Koko kesänä ei ole ollu näitä ongelmia. Tavallista rauhallista arkea elettäessä.

Ongelmia aiheuttaa meillä Iivarin paluut näyttelyreissuiltansa. Oli pojat erossa puolitoista viikkoa tai vain päivän, niin sopuisasti ei suju kohtaaminen eikä ilonpilkettä ole silmäkulmassa kaverin jälleennäkemisestä. Iivari se nuokin tilanteet aloittaa. Ja niin rauhaisa kuin Arttu onkin niin tottahan itteänsä puolustaa siinä vaiheessa kun toinen tulee niskavilloihin pörisemään ja puhaltelemaan. Tiedä sitten miten paljon tuossa on Iivarilta varsinaisesti kukkoilua, ennemminkin taitaa olla reissaajan väsymystä ja turhautumista. Ja ehkä reissun aikana vähän päässy pissikin nousemaan päähän kun on saanut olla huomion keskipisteenä. Niin on tilanne valmis. Rähinätuokio(t) kestää aikansa, ja vaatii yleensä useemman ojennuksen (Iivarin) ennen kuin on rauha jälleen maassa. Sitten kun päästään kotiin asti, on Iivarikin yleensä jo rauhottunut ja sitä ollaan taas ihan kavereita.

Keväällä parin tällasen pahemman räsähdyksen jälkeen tuli sitten se hetki jolloin oli paras nostaa kädet pystyyn. Jos ja kun ei omat avut riitä, on parempi pyytää apuja ammattilaiselta. Pelastaa mitä pelastettavissa on, hyvissä ajoin. Kun kuitenkin poikien välit on muuten hyvät, ja kuten sanottu, normaali elämä sujuu sopuisasti ilman riitelyjä. Ulkopuolinen ammattilainen osaisi katsoa tilanteen oikein, missä mättää, mitä pitää tehdä toisin, ketä pitää korjailla ja miten …

Kauan sitä ei tarvinnut pohtia. Hetsillään laitoin viestiä paikalliselle ongelmakoirakouluttajalle Emilia Rainetojalle. Pian sainkin Emilialta vastauksen josta jo osin selvisi mitä olisi luvassa: ” Koulutus riippuu aina koiran luonteesta ja tietysti myös ongelmakäyttäytymisen syistä, joten pidän tosiaan aina ensin ns. neuvolatunnin, jonka aikana kartoitan koiran luonnetta ja käyttäytymistä. Samalla kun tutustun teihin näen minkälainen suhde koiran ja omistajan välillä on ja mikä tärkeintä, mistä ongelmat johtuvat. Neuvolakäynnin pohjalta suunnittelen koulutuksen sisällön ja keston.”

Tuolloin elettiin toukokuun puolta, aika neuvolatunnille ja luonnetestiin saatiin vasta kesäkuun puolessa välissä. Ei siis olla alueen ainoita ongelmaisia. Nuo viikot tuntui pitkältä odottaa. Mutta silti oli helpottavaa tietää että homma oli saatu aluille. Jospa meillä sittenkin olisi vielä mahdollisuus, jospa meidän pientä rakasta laumaa ei tarvitsisikaan hajoittaa… Sitäkin kun tuli mietittyä, ja monet itkut itkettyä.

Niin vei snautserinpoikien tie koirakorjaamolle…


Pieni jälkikirjoitus:
Kun ohimennen olen maininnut että meillä eletään jääkautta ja luvannut päivittää aiempia tapahtumia ja kun nämä kaksi liittyy toisiinsa niin ryhdyinpä vihdoin tuumasta toimeen. Ettei jäisi jälleen vain pelkäksi hyväksi aikomukseksi ja tyhjäksi lupaukseksi. Muistanhan itsekin myöhemmin mitä ollaan tehty ja mitä tapahtunut kun on ’mustaa valkoisella’. Paitsi että olisi pitänyt kaikki aikanansa kirjottaa, olen varmasti jo nyt hyvästi ehtinyt unohtaa yhtä sun toista. Toisaalta omat ajatukset on ollut välillä aika myllerryksessä joten ei siinä olisi välttämättä mitään järkevää saanutkaan aikaiseksi. Ja jos joku tunnistaa meidän ongelmat omikseen, ja saa meidän korjauskertomuksesta edes jotain apua tai vinkkejä, niin hyvä:=)
Jatkoa seuraa…