Kertomus snautserien korjauksesta alkaa vihdoin viimein olla ajan tasalla, tosin ei ehkä ihan heti loppusuoralla. Eilen meillä oli korjaamolla toinen koulutustunti. Nyt taas pari viikkoa tiukkaa treenausta ja sitten on viimeinen tunti. Olikin ihan hyvä päästä juttelemaan Emilian kanssa, viikonloppuna kun vaivasi jonkun sortin epäusko.
Mutta jotta edettäs aikajärjestyksessä niin jatkan viimeviikkoisesta ensimmäisestä koulutustunnista.
Aiheena oli hihnakäytös, koskien hihnan molempia päitä. Sen nyt luulisi osaavansa kun noita koiria on tullu hihnassa kuletettua useempikin vuosi. Vaan kävi ilmi että enpäs osaakaan, oikealla tavalla. Uutta oppia tuli. Tai jos ei ihan uutta, niin ainakin unohtunutta. Sitä kun jostain kumman syystä vaistomaisesti kiristää hihnaa, tahtomattaan, ja vielä kiertää sen muutaman kerran kämmenen ympärille ettei vaan pääse ote lipeemään. Sen sijaan hihnaa pitäisi pitää kevyesti lenkistä kiinni, niin että hihna on koko ajan löysänä ’mutkalla’. Vaan se on helpommin sanottu kuin tehty, ainakin pupujen perään hilluvien snautserien kanssa. Tosin kyllähän se helposti vaikuttaa koiraakin kiristävästi kun hihnasta pitää kaksin käsin kiinni, sitähän sillä jo ikään kuin valmistautuu tiukkoihin paikkoihin. Niin, kyllähän minä sen(kin) tiedän, mutta…
Tuon lisäksi alotettaisiin ei-sanan vahvistaminen. Sen tarkoitus opetettaisiin uudelleen. Ja minä kun juuri tunnin alla tulin sanoneeksi Emilialle että pitäiskö lopettaa koko ei:n käyttö kun se tuntuu kokeneen inflaation. Että jos käyttäsi sen tilalla komentoa (’irti’, ’alas’ yms), kun tuntusi toimivan paremmin. Vähän ihmettelinkin kun Emilia ei suuremmin tuota kommentoinut, hiljaa vaan myhäili mun pähkäilyille.
No mutta, aluksi juteltiin Emilian kanssa kesän ja jääkauden sujumisesta ja sain ohjeistusta mitä tunnin aikana tehtäisiin. Sitten lähettiin tien päälle opiskelemaan mitä Emilia juuri oli neuvonut. Iivari pääsi ensimmäisenä oppilaaksi. Aluksi Emilia talutti Iivaria ja näytti kuinka talutin pidetään löysällä ja jos kiristyy hiukkaakaan (tai ei saa edes kiristyä, kielto jo siinä vaiheessa kun on suoristumassa), niin heti ’ei’ + pieni terävä nyppäsy. Helppoa. Kun sen osaa. Ja aika äkkiä sen taidon oppi tällanen tumpelo kuin minäkin, kun oli vaan yksi hurtta hihnan päässä eikä isoja häiriötekiöitäkään liiemmälti. Ja kouluttaja vieressä neuvomassa.
Koiran tuli kulkea tien vasenta laitaa, välillä se pysäytettiin ’stop’, jolloin piti pysähtyä täysin niille aloilleen, yksikään tassu ei saanut liikkua. Jos otti askeleenkin, niin ’ei’ + ’stop’. Sitten kun oli hienosti paikallaan, kehuttiin runsaasti ja silitettiin pää-niska-selkä ja jatkettiin matkaa ’mennään’. Stoppaamisen pojat kyllä osaa kun se aina ennen tien ylitystä tehdään, mutta uutta se, ettei saa yhtään liikkua komennon tultua. Mä olen ollu vähän höllempi sen suhteen, että kunhan nyt siinä hollilla ovat mihin pysähtyivät. Oppia ikä kaikki tässäkin.
Sama tehtiin Artun kanssa. Se nyt on vähän vaikeempi tapaus kun on saanu noita kommervenkkejänsä harrastaa paljon kauemmin kuin nuorempi kaverinsa joten kaikki ei menisi välttämättä yhtä helposti kuin Iipan kanssa. Ja vähänhän se meinasi ruveta jännittää kun vastaan tuli monta koiraa kerralla. Ihan pakko oli keskittyä siihen ettei vahingossakaan kiristä hihnaa. Enkä kiristäny. Eikä kiristäny Arttukaan. On se piru vie vaan kumma juttu että kun kouluttaja kulkee vieressä niin snautserikin osaa käyttäytyä. Arttu tuskin vilkaisi kolmea yhtaikaa kapeahkolla hiekkatiellä vastaan tullutta koiraa. Hihna oli löysällä ja koira hiljaa. Vähänkös tuntui hyvältä. Vaikka tiedänkin että nuo osaavat sen verran olla vieraskoreita ja fiksujakin ovat että tietävät milloin pitää käyttäytyä, tajuavat että nyt on jotain spesiaalia tapahtumassa. Jotta oikeassa elämässä ei kaikki suju ihan yhtä hyvin. Kuten ei sitten ihan aina sujunutkaan.
Seuraavan viikon kotiläksy olisi sitten tuon kaiken harjoitteleminen.
Lenkit yksin molempien kanssa, ei kuntolenkkejä, mahdollisimman monta lyhyttä koulutuslenkkiä päivässä.
Koiran tulee kulkea tien vasenta laitaa, nuuskia ja haistella saa niin paljon kuin haluaa, hihnan oltava ’mutkalla’ koko ajan, sitä ei saa kiristää koira eikä ihminen, maan ruopiminen kiellettävä (dominointia), koira pysäytetään mahdollisimman usein, muutenkin kuin ennen tien ylitystä… Siinä joitakin ohjeita.
Kotona edelleen totaalinen huomioimattomuus, paitsi että nyt saisi kieltää ei-toivotusta tekemisestä.
Kaikki ei aina käy kuin elokuvissa. Eikä snautseri ihan aina kulje niin täydellisesti kuin kouluttajan ollessa mukana. Mutta turha kai sitä on täydellisyyttä vaatia –itseltä tai koirilta–, vaikka miten siihen pyrkiväinen olisikin, vielä tässä vaiheessa. Ja siinähän se epäusko välillä koettelee kun tuntuu että jatkuvista muistutuksista huolimatta ei niitä korvia tunnu löytyvän, tai jos löytyy niin hyvin ajoittain vain. Kun on kärsimätön ja kun on viikon verran tuntenut itsensä hölmöksi kulkemalla pitkin teitä toistaen papukaijan lailla samaa mantraa ei – ei – vasen reuna – ei – stop – ei – vasen reuna jne jne ja nyppinyt, nyppinyt, nyppinyt niin tuntuu että johan sen nyt pitäisi olla selvä asia mitä sillä tarkotetaan, joka ikiselle, jopa jästipäiselle snautserinpojalle.
Kuitenkin vasta viikon verran tämän sortin koulutusta takana, ei kai monen vuoden hölmöilyt hetkessä mihkään katoa, vaikka miten paljon nipottasi ja nyppisi. Joten joskos opettelis lisää hyvettä nimeltä k-ä-r-s-i-v-ä-l-l-i-s-y-y-s. Kuitenkin verrattuna entiseen, eroa on, parempaan roimasti. Ja silti mietin vähän väliä että niin, NYT menee hyvin mutta entä sitten jos ja kun. Mistä ei ole yhtään mitään hyötyä, tekee vaan itelleen hallaa kuvitella olemattomia. Helpottikin paljon kun eilen sain Emilian kanssa jutella tästäkin. Sanoi että se on ihan normaalia ja vakuutti, ja sai mutkin vakuuttuneeksi, että kyllä ne vielä oppii ja tajuaa, kunhan aikaa kuluu ja koulutusta sisukkaasti jatketaan. Ja niinhän myö teemme:=)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti