Hoitohommia

Pojat pääsi oto:na eli snautserintoimiensa ohella hoivatöihin. Äitee kun ei maantaiaamuna ollu työkykyinen vaan jäi sairastamaan. Hyvinhän näiltä nykysellään hoitaminen hoituu. Ts. eivät ole koko ajan häsläämässä ja kuonolla soffalla makaajaa tökkimässä että jottain tarttis tehrä. Hyvin on mielessä nekin ajat, eikä niistä niin kauan ole, kun ei lepäilystä meinannu tulla mitään.
Aamulla tehtiin kolmen vartin lenkki, hoidettiin ruokailut pois alta ja sen jälkeen niin hoidettava kuin hoitajat kävi pitkälleen ja siinä pysyttiin monta monituista tuntia. Kunnes oli aika lähteä päiväpissalle ja äiteen terveyskeskukseen, ja sen jälkeen kauppaan. Eivätkä olis jätkät sillonkaan vielä omaehtosesti heränny, mutta kun aloin tehä lähtöä, niin mukanahan kuonot oli heti pirteinä eteisessä. Pienen lenkin jälkeen pojat sai istuksia autossa katselemassa terveyskeskuksen parkkiksen elämää sen aikaa kun olin terveydenhoitajan luona. Kun virkahommat oli hoidettu, oli aika taas pistää pitkälleen. Ja niinhän nuo nausserit nukkui seurana monta tuntia kun katselin jotain leffaa siiheksi kun oli aika käydä iltakävelyllä. Äsken söivät, ja ovat taas pötköllään. Joten on käynyt aika selväksi miten arkena aikansa kuluttavat, taitaa nukkuessa mennä suurin osa päivästä;)
Tämänpäiväinen terkkari muuten monista muista poiketen tekikin muutakin kuin vain liukuhihnalta kirjotti sairaslomalapun. Mittasi kuumeen, verenpaineet, tutki kurkun ja korvat ja otti verikokeen. Mitään hälyttävää ei löytyny. Eikähän mulla kuumetta ole ollutkaan. Lauantaina piti ihan sen takia vääntäytyä paitsi kauppaan niin apteekkiin. Kun en uskonut vuosikymmeniä palvellutta ei-digitaalista kuumemittaria, se kun ei näyttänyt kuumia lukemia. Ja oli kummiski niin pirun kuumeinen olo. Jotenka ostin flunssalääkkeitten ohella uuden kuumemittarin. Mutta samoja lukemia näytti sekin, max. reilut 36. Joten uskottavahan se on että ei ole kuumetta. Vaikka siltä tuntuu. Lisäksi väsymys on hirmunen ja kolottaa millon mistäkin. No nyt lepäillään (?) muutama päivä ja yritetään olla työkuntoinen torstaina. Lepäily on sikäli vähän kyseenalaista että vaikka nämä hoitoherrat antaakin aikansa maata ja todella levätä, niin täytyyhän niiden joka tapauksessa ulkoilemaankin päästä. Toisaalta, hyväähän pieni happihyppely välillä tekee ettei vallan nuudu ja puudu. Sen kyllä huomaa että mitään isoa ei passaa tehdä, ei ole kunto ihan kohillansa. Eilen onneksi jaksoin. Tai pakotin päivällä jaksamaan, kun oli ihana aurinkoinen kevättalven keli. Ne on niin harvassa eikä niitä välttämättä montaa enää tule, että siitä oli lähettävä nauttimaan. Uskomattomasti jo kevätaurinko lämmittää, ja häikäisee vitivalkoisten hankien keskellä. Ja linnut laulaa jo iloisesti. Mustarastaskin ollaan nähty ja kuultu, parina aamuna ollu lenkkireitin varrella samassa puussa ilosesti luritellen hyvät huomenet toivottamassa. Johan se on kevät kohta, torstaina alkaa maaliskuu:=)

Sairastaako vaiko eikö sairastaa?

Voe rähmä. Tästä orastavasta ees sun taas sahaavasta flunssastahan se sitte johtu miksi eilen illalla alkoi niin hurjasti ramasemaan ja heikottamaan kesken kaiken. Eikä nytkään mikään pirteä olo ole, päinvastoin. Lenkkeily ei olisi maistunu millään, mutta pakkohan se oli koiria liikuttaa ja väkisin vedettiin pitemmästi kuin mitä itse asiassa oma olo ja kunto olis myöden antanu. Ei vaan sitte omatunto anna myöden jättää iltalenkkiä ihan lyhköseksi, onhan se annettava sällien pitkän kotipäivän päälle tsekkailla mitä kaupungilla on tapahtunut ja jättää omat terveisensä kulmakunnan toisille karvakorville. Vettä tihutti ja sohjossa tarpomistahan se oli. Aika raskasta.

Ei tässä ole oikeen sairas muttei täysin tervekään. Iskisi kunnolla että saisi kertarysäyksellä sairastaa pois tämän mikälieepidemian. Ilkeetä olla koko ajan puolikuntosena. Pari viikonloppua menny jo vajaalla teholla ja olevinaan jotain tautia potien. Ja kun on pari päivää mukamas levänny, on olo taas kohtalainen, tai lähes hyvä jopa. Kunnes sitten taas pahenee. Seuraavaksi viikonlopuksi. Tuttu kaava. Viime lauantaikin lähes totaalisesti kului vällyjen alla maatessa. Pyykinpesua, kaupassa käyntiä ja snautserien liikuttamista lukuun ottamatta. Tylsää. Tylsää. Tylsää. Mutta minkäs teet. Tulipa tuijotettua tuntitolkulla koirakuiskaajia, american idolsseja ja sekalaisia leffoja, mitä nyt sattu boxilla olemaan talletettuna pahan päivän varalle.

Tänään töihin mennessä jätin auton huoltoon toimiston naapuriin. Huolto + jarruremontti = eipä tarvii miettiä mitä niilläkin rahoilla tekisi. Tosin siihen hintaan sain, kuten aina, hyvää palvelua ja auto oli laitettu lämpiämään kun isäntä tiesi milloin sen tulen hakemaan. Pääsi kerrankin valmiiksi lämpimällä autolla liikkeelle, ylellisyyttä:) Varsinkin kun keli oli taas pahimmoinen, räntää tuli taivaan täydeltä. Matkan varrella räntä sitten vaihtui vesitihkuksi.
Eihän sitä ilman autoakaan enää toimeen tulis, vaikka se varsinainen rahareikä onkin. Työmatkoilla on ajan säästöä, vaikkakaan ei kustannusten, kun saa oman aikataulun mukaan kulkea, ei ole niin minuutin päälle lähdöt. Ja varsinkin kun tietää miten jämptisti juna-aikataulut nykysellään paikkansa pitää niin säästäähän tässä hermojakin... Ja mulle olisi tässä iässä vähän liian extremeä lähteä kahden snautserin ja pakaasien kanssa viikonloppureissuun bussilla tai junalla, tai pahimmassa tapauksessa molemmilla;) Sitä paitsi, mitähän sitä niilläkin rahoilla tekis mitä ei autoon tarviisi kuluttaa… ??

Nyt lopetettava nämä väsyneen jorinat, ei tahdo enää sormet liikkua. Huomenna toivottavasti on pirteämpi olo, onneksi on sentään jo torstai:=) Joten eikun iloista loppuviikkoa!

... lunta tulvillaan ...

Kyllähän mä niin monet kerrat syksyn synkkinä hetkinä talvea ja lunta odotin. Mutta että näin paljon sitte sain… Kiitos kaunis, mutta eiköhän tuo nyt alkasi jo riittää. Lisääkin on tulossa. Sitähän mä tilasin.
Snautserit kyllä tykkää. Ei kai ne koskaan kyllästys lunta tonkimaan. Mitäs siitä jos tällä hetkellä nuoskainen lumi imeytyy isoiksi palloiksi parta- ja tassukarvoihin, tai jos vähän haittaakin (Iivaria) niin äkkiä se unohtuu lumipalloja kadulta napsiessa. Molempien herkkua.

Kun ei sunnuntaina pahimman pyrytyksen aikaan tarvinnu autolla ajella (onneksi), illalla varauduin aamuun ja kaavin lenkiltä tultua ainakin puoli metriä lunta auton päältä. Tai nojoo ei sitä ehkä niin paljo ollu, vaikka vähintään siltä se kyllä käsivarsissa tuntui. Säätiedottaja sanoi että meillä päin satoi parikymmentä senttiä. Kun pahin pyry yön aikana lakkasi niin auton putsaaminen maanantaiaamuna oli helppo homma. Sen sijaan liikkeelle pääsy ei, edes pakitus pois omalta paikalta ei meinannu onnistua, ei sitte millään. Siinä sitä sai jonkun aikaa venksailla ja hikoilla ennenku auto suostu lumivallien ja sohjon keskeltä mitä oli kahmalokaupalla ympärillä liikkumaan. Ihme oliskin ollu jos parkkis olisi puoli kahdeksalta aamulla ollu aurattu. Loppujen lopuksi liikkeelle jollain ihmeellä pääsin, ja kunnialla matkaan.

Viime yönä alkaneen uuden myräkän myötä katkesi sähköt aamulenkin aikana ja töihinlähtövalmistelut piti tehä taskulampun valossa. Aamuteet ja puurot oli jo keitetty ja nautittu niin sen puoleen ei ollu ongelmaa. Ja johan siihen aikaan ikkunoistakin valonkajoa sai. Poikia kyllä vähän ihmetytti moinen touhu kun ensimmäiseksi ulkoa tultua aloin kaivaa taskulamppua laatikosta. Muistinpas sentäs oitis missä laatikossa se on. Pistin taskulampun eteisen pöydälle kenolleen ja Iivari kävi tsekkaamassa oudon valonlähteen. Jonka jälkeen istahti keskelle eteisen lattiaa taskulampun valokeilaan, kuin mikäkin julkimo ikään parrasvaloihin. Eikähän sitä muuten normaalisti tule ajatelleeksi että sähköä tarvii tankaamiseenkin. Kylmäasema jota normaalisti käytän, oli pimeenä ja toimimattomana, pihkura vieköön. Bensatankin valo palo punasella joten eikun seuraavalle asemalle missä tankkaus onnistui. Näköjäns oli sähkökatkos vain pienellä alueella. Töistä tullessa oli taas sähköt päällä. En tiedä kauanko katkos oli kestäny, mutta ainakin jääkaappi oli ihan kylmä. Käväsi jo aamulla mielessä että näinkö pitäsi sisältö, se vähä mitä siellä on, siirtää parvekkeelle päiväksi mutta enpä viittiny. Hyvinhän nuo oli säilyny kaikki.

Kun äsken kulutin jokusen tovin klipsimällä poikien tassujen pohjista isoja huopaantuneita karvatakkuja pois mietin että miksi koirien anturoiden välissä ylipäätään pitää kasvaa karvaa? Molemmilla oli toinen etutassu ihan tukossa, kamalat tupot taas ehtiny kerääntyä sitte viime saksimisen. Hyvin antaa pojat putsaamiset tehdä, kolmella tassulla horjuen seisten. Iivarin takatassut tosin meinas teettää vähän ongelmaa kun herraa kutitti saksiminen ja sätki ja potki tassuansa ilmaan. Yritä siinä sitten varovasti saksia käsitellä. Varsinkin kun joudun moisen tarkkuushomman tekemään ilman rillejä, ihan läheltä tiiraillen nenä tassussa kiinni...

Snautserit jo iltastiksinsä sai, ennen sitä eivät oikeen malta rauhottua kun tietävät että tulee se ennemmin tai myöhemmin. Nyt makoilevat ja huokailevat. Ja makoilemaan käyn minäkin. Tuntuu että on päivän energiavarannot kokolailla käytetty. Itse asiassa jo lenkillä tuli jostain syystä iso uuvahdus, tuntu taas että verenpaineet suhisi korvissa ja meinas huipata. Oli suunnattava kotia kohti vaikka keli olisi hyvä ollu tehä pitempäänkin. Ihanhan siellä on jo kevään tuntua kun asteita nolla ja paikoin sohjoa tiellä. Mutta kun ei jaksa niin ei jaksa, eihän sille mitään voi. Siispä oma iltapala, kasa mandariineja, eteen ja Downton Abbeyn pariin hetkeksi ja sitten unten maille keräämään voimia huomiselle.

Haasteita

Elämä on täynnä haasteita. Varsinkin elämä kahden eloisan energisen, kaiken huomaavan ja kaikkeen huomionsa kiinnittävän snautserin kanssa.
Puhumattakaan vastaantulijoista joita lumihankien täyttämillä teillä tulee vastaan näin talvisaikaan paitsi pyörällä tai jalan myös kelkalla, pulkalla, suksilla, luistimilla... niin seuraavanlainen tilanne. Taluttajalla yhdessä kädessä kaksi pussukkaa täynnä sitä ihtiänsä ja toisen koiran remmi, toisessa kädessä sen yhden koiran remmi, kun molemmat koirat äkkiä äkkäävät onneksi sentään tien toisella puolella kulkevan inhokkilistansa kärkisijoilla olevan koiran. Yritä siinä sitten sällien mölistessä ja tempoessa pitää langat sievästi ja tiukasti käsissäsi. Ettei remmit ja pussit sotkeennu toisiinsa, ei remmit ja pussukat keskenänsä eikä varsinkaan remmit keskenänsä että snakusterit pysyy passelin matkan päässä toisistaan etteivät kiihkossansa ala toisillensa äläköidä. Suurimpana huolenaiheena sillä hetkellä kuitenkin että pussit säilyisi ehjinä seuraavaan roskikseen asti, ettei sisältö pääsisi kuorruttamaan taluttajaa. Niinkin kun on käynyt. Tällä kertaa oli onnea matkassa ja roskis lähellä. Kaiken keskellä pitäisi sitten vielä pystyä säilyttämään tyyneys ja mielenmaltti. Taitolaji tämäkin.

Ne vastaantulijat sitten. Onko ihmisten niin kamalan vaikeata väistää?! Joskus tuntuu että on. Eikun melkein aina. Jos me kuljemme oikeaoppisesti tien oikeata laitaa niinkuin yleensä kuljemme, koirat vieläpä siellä ojan puolella ja vastaan tulee ihminen kulkien tien "väärää" laitaa, sitä omaa vasentaan, samaa puolta siis kuin me, niin ei, piru vie, ei voida väistää. Tai jos joku joskus sattuisikin väistämään, niin sitten niin läheltä että just ja just ei kuiteskin törmätä. Vaikka tilaa olisi hyvästi tien toisellakin laidalla. No, koska kuulemma sopu sijaa antaa, ja vaikka periaatepeikko olenkin kun suunnilleen tiedän olevani oikeassa, katson yleensä parhaaksi itse koirien kanssa väistää. Mikä sitten vaatii sen että muistaa kurkata taaksensa ettei sieltä suhaa äänetön, valoton ja kelloa kilkattamaton fillaristi. Joista ei tällä kertaa sen enempää...

Tähän kuvaan, näihin tunnelmiin päättyy tämä teksti.

Hyvää ja rentouttavaa -ja haasteellista- viikonloppua!

Ystävänpäivänä

Ystävänpäivän iltapäivällä alkanut lumimyräkkä jatkuu. Ja jos säätiedotukseen on uskominen, niin aamulla saa varata tovin jos toisenkin auton kaivamiseen hangesta. Se ikävin puoli talvessa.
Keli ei kyllä ulkona tuntunu niin ikävälle miltä se ikkunasta katottuna näytti (tosin olin enemmän kuin tyytyväinen ettei autolla enää tarvinnu liikenteessä olla, sen verran kurja oli ajokeli). Tai sitten osattiin valita reitti mihin ei tuuli osunut pahasti. Vaikka kyllä välillä vaakatasossa pyryävä lumi kasvoihin kävikin. Raskasta oli kävellä. Meinas mun jalat taas uupua. Eihän täällä vielä aurattu ole. Ja vaikkei sitä lunta nyt järin paljo ollu, niin hidasti menoa. Paitsi poikien. Taitaa uuden lumen myötä kaikki tuoksutkin tuoksua entistä enemmän. Mennä viipottavat niiden perään. Varsinkin Arttu. Nyt on Iivarin pahimmat piippauspäivät tältä erää takana. Arttua sen sijaan ei meinaa saada ulkona hillittyä millään. No onkos tuo nyt mitään uutta... Korvat kadonneina kuono lumihangessa mennään ja kiire on kova päästä eteenpäin. Kun hyvä haju löytyy, yhteistuumin työntävät kuononsa tuoksuihin. Ja kun syvemmällä hangessa jotain mielenkiintoista olevinaan on, sitähän pitää kamalalla tohinalla kaivaa ja kuopia ja tuhahdellen työntää kuonoa syvälle lumeen. Tai sitten syöksähdellään pää edellä ja kieritään aurattujen kasojen laitoja ja Iivari etenee kyljellään, vauhtia tassuilla sivusta potkien. Ilmiselvästi snautserit rakastavat lunta ja talvea:=)

Pienen pienessä metsikössä mukavasti tuulen suojassa yritin saada poikia pakittamaan syvässä hangessa. Arttu eteni joka askeleella hankeen istahtaen. Iivari puolestaan pomppi taaksepäin takatassuilla. Tyylinsä kullakin. Namejakin etsittiin lumesta. Jollakin keinoin sitä hetkeksi saa nuo unohtamaan ne niin ihanat ja mukaansa tempaavat hajut...

Nyt pojat katsovat siihen malliin syyllistäen tätä koneen äärellä kukkujaa, että on lopetettava, niiden mielestä kun kello on jo hyvästi stiksien aika. Siispä pojille stiksit purtavaksi. Itse aion nautiskella ison kasan mehukkaita mandariineja. Niihin on tullut himo. Ne on niin hyviä, että niiden on yksinkertaisesti pakko olla terveydelle vaarallisia;)

En aina ihan ymmärrä miksi kaikelle pitää olla nimikkopäivät, kuten nyt tämä ystävänpäivä. Eikös ystäviä voi ja pitäisi muistaa minä päivänä tahansa?? Ilman että siitä erikseen muistutetaan. Siispä hyvää ystävänpäivää kaikille kaksi- ja nelijalkaisille ystävillemme, tänään, ja vuoden jokaisena päivänä!!

Torstaitouhujen jälkeen

Jälleen on yksi reipas lenkki tehty kirpakassa pakkaskelissä. Mitähän noita asteita lie ollu, viitisentoista paikkeilla kait, en sen tarkemmin mittariin lähtiessä kattonu. Jotenki oli ittellä "kylmäilta" ja vaatekerroksista huolimatta en meinannu lämmetä ripeemmässäkään tahdissa. Kunnes sitte jonku matkan päästä jo taas hiki valui. Paitsi että sormethan meinas jäätyä kun alkuun tuon tuosta joutu rukkasia ottamaan käsistä että sai poikien väännökset kerättyä pussiin. Poikien turvat on ilmeisesti karaistunut kun nyt ei ollu mitään kiirettä nuuskutteluista eteenpäin ja sitä tehtiin taas antaumuksella. Pakko oli niitä käskeä etenemään rivakammin ja välillä kieltää turhat (äiteen mielestä) pysähtelyt. Paljon ei vastaantulijoita ollu ja saatiin melko rauhassa kulkea. Sen verta kuitenkin että sällit sai vähän äänijänteitä testailla. Uudesta vuodesta huolimatta niillä on vanhat kujeet...

Viikko on lopuillaan ja niin alkaa tämäkin ilta olla. Pakolliset hommat hoidettu ja touhut touhuiltu. Kuten täytetty äiteen eväslaatikko. Mikä homma on näiden kahden parrakkaan mielestä aina mieluisaa, ja onhan ne apureita vertaansa vailla. Istuvat jalkojen vieressä siinä toivossa että jotain suuhun tippuisi. Ja yleensä tippuu. Senhän ne tietää. Artulle kelpaa kaikki mitä vaan annetaan, tomaatit, kurkut, paprikat, fetat... salaatinlehtiä lukuunottamatta. Lattialle pudonnut oliivikin hupsahti äsken vanhemman kitaan, vaikka yritin sanoa ettei snautserit oliiveja syö. Artunpa mielestä syö. Iivarilla on vihannespäivä. Tai sitten ei. Milloin ei ole, Arttu pikaseen noukkii junnun suustaan lattialle eli yleensä matolle sylkäsemät palat. Juustoista, kinkuista ja muista maukkaammista lisukkeista kun sellaisia on ei kieltäydy kumpikaan.

Iivarikin näyttäs nyt saaneensa vahtivuoron päätökseen. Taisi nimittäin äsken taas rapuissa kulkea iso inhokki yläkerrasta, sen verta oli taas ponnekasta Iipan tepastelu ja louskutus eteisen oven edessä.

Koskaan muuten ei voi tietää mitä huvittavaa eteen tulee. Oltiin eilisiltana pihalla kotia tulossa kun meitin alaovella rapussa koikkelehti nuorimies pelkät kalsarit yllänsä. Hilppasi siitä pihalle, otti kalsaritkin pois ja juoksi kiireenvilkkaa talon toiselle puolelle umpihankeen. Hurjasta karjumisesta päätellen teki lumienkeleitä tai mitä ties kuvioita lumeen. Jonka jälkeen hilppasi takasin rappuun, vetäsi kalsarit jalkaansa ja juoksi rappuja yläkerroksiin. Heh, huvinsa kullakin, taisi naapurin pojilla olla veto päällä tempauksesta. Mahtoi virkistää reipasta nuorukaista, viuhahdus -15 asteessa;)

Nyt on aika sulkea rutiseva kone, antaa pojille stiksit ja itelle iltapalasta. Ihanaa taas kun on viikonloppu tuloillaan - rentouttavaa sellaista!

Huihai pakkasta

Pakkasen hellittäessä päästiin pitkästä aikaa tekemään kaverikoiruuksien kanssa pitkä lenkki, kaverit kun ei pakkasessa meitin lailla tykkää tallustaa. Kiitokset vaan Hilulle & koirille seurasta, oli taas hel...in kivaa! ;) Eikä äänijänteitäkään säästelty... Iivari ja Koru keskenänsä pusutteli, leikki ja paini, sen minkä remminnokasta pystyi. Tuntevat selvästi aitoa sielujensympatiaa keskenään, ikätovereita kun ovat ja pikkupenskasta asti tunteneet.

Tuli taas pakkaspäivien aikana todistettua että snautserit on kyllä jokasään koiria. Niitä ei paukkuvat pakkaset haittaa. Alkuun nousi jokusen kerran tassu toisella ja toisella sen merkiksi että hui kun meinaa paleltaa, mutta kun vaan vauhdilla mentiin etiäpäin niin tottuihan ne. Ihan kuin itekin. Eilisaamun -25° ei enää paljon hetkauttanu. Ei nyt ihan niin pitkää lenkkiä tehty ku normaalisti mutta ei tarvinnu tyytyä pelkkään korttelinympäryslenkkiinkään. Mikä olis ollu hiukka turhauttavaa ottaen huomioon sen ajan mitä menee että saa ittellensä riittävästi vaatekerroksia päälle. Ja samat vaatetukset sitten taas riivittyä pois. Ainoo ongelma olikin mun vaatetus. Jos alkuun vähän kirpakka keli nipistelikin poskia ja kohmetti sormia, niin pian alkoi vauhdissa hiki nousta pintaan ja teki mieli keventää vaatetusta. Pakko oli höllätä hupunnyörejä ja avata kaulaliinan solmuja. Pojatkin haipakkaa pisteli menemään, jäi turhat nuuskuttamiset. Tosin tuo helmikuun aurinko alkaa jo kivasti lämmittää, ja eilen päivällä oli miinukset ropissu roimasti. Ja tämän aamun -6 astetta tuntuikin sitten jo ihan tosi lämpimältä.

Aamulenkillä tänään vietettiin tovi hauskaa kaupan näyteikkunan edessä, siellä kun näkyi kaksi hurjaa hurttaa. Arttu ei ollu moksiskaan, mutta Iivaria tämä trio kiinnosti. Haukkuen hyppi ja pomppi ja oli vähän kummastuneen näkönen kun peilikuva liikkui samaan tahtiin kuin nuoriparta itsekin. Hassu koira.
Iippa tuppaa muutenkin näkemään omituisuuksia siellä täällä ja saa mörkökohtauksia milloin mistäkin. Kuten iltana eräänä kun juniori bongasi korkean lumikasan päällä Artun kanssa seistessään kamalia petoja rivitalon pihalla. Ne piti karkottaa haukkumalla ja olevinaan pelottavasti murisemalla. Vaan eivät paenneet ne pedot - kahden snautserin varjot talon seinässä. Varsinainen vahtikoira;)

Iivarin hullut päivät

Voi tota meitin Iippaa. Joka piippaa. Ja jonka pää on sekasin. Tässä on kohta sekasin muidenki päät sen touhuja kattellessa ja kuunnellessa. Johan tässä jonkun aikaa olikin seesteisempää. Nyt tuntuu taas että kaikki lähitienoon neitoset on alottanu juoksunsa. Eikähän juniorin pään sekottamiseksi muuta tarvita.
Ei riitä että se pitää dieettiä, on levoton ja mouruaa, vonkuu ja piipittää, vaan nyt on tullu mukaan kuvioihin jo ulvominenkin. Aamulla kun valmistauduin ulos lähtöön kasaamalla päälleni vaatekerroksia, mikä ei mittarin näyttäessä miinuksia 22 ihan nopsaan käy, se nuoren herran mielestä tapahtui aaaiivaan liiiiian hiiiitaaaasti. Siispä istahti naulakon alle ja ulvoi kaula kohti taivaita. Moista kun vaatteita ylle riipiessäni päivittelin, Arttu puolestansa istui keskellä eteisen lattiaa naamallaan sellanen ilme että huoh kukahan tuota joutuu koko päivän pitkän kuunteleen…

Piippailee lenkilläkin, niiden hajujen äärellä. Ja parvekkeella eilissä iltana tämä piippaaja vonkui alatietä kipittäneen kääpiöpinseriPOJAN perään. Taitaa hormonit tosissaan jyllätä. Illalla ei ruoka kelvannu. Käväs vaan haistelemassa ja närppi pinnalta parit nappulat, ja siirtyi vinkuen eteiseen vartoomaan ulos pääsyä. Tänä aamuna taisikin sitten nälkä pahasti kurnia mahassa kun edellisen aterian söi vuorokautta aiemmin. Ennen kuin ehdin muonitushommiin, ehti kaveri jo tovin istua keittiössä kippoansa odottamassa. Mitä ei yleensä tapahdu.

Onneksi Arttu ei sekoa. Ainakaan hajuista. Ei ole ikänänsä seonnu. Kyllähän sekin ulkona hajuvanojen perässä rynnii unohtaen kaiken muun ja kuulematta yhtään mitään, mutta sisätiloissa seniori sentäs käyttäytyy normaalisti. Unohtaa hajut sillä hetkellä kun kotia tullaan eikä niillä sen enempiä päätäsä vaivaa.

Jos ei olis näin paljon pakkasta, meidän lenkit oliskin yhtä haistelua. Pakkaskeli kuiteskin hillitsee eikä jätkät pitemmäksi aikaa välitä jäädä tuoksuja tutkimaan. Tuntuu kai se pirtsakka pakkanen niidenkin kuonoihin. Hyvä siis on että on pakkasta. Toisaalta, jos olis vähemmän pakkasta, pystyttäis tekemään pitempiä lenkkejä mikä osaltaan rauhottasi Iipankin levotonta mieltä.

Noh, onneksi tämä on ohimenevä kausi ja loppuu. Ennemmin tai myöhemmin. Ja alkaa uudestaan kun joku neitosista taasen juoksunsa alottaa.
Pojat on poikia...