Voi tota meitin Iippaa. Joka piippaa. Ja jonka pää on sekasin. Tässä on kohta sekasin muidenki päät sen touhuja kattellessa ja kuunnellessa. Johan tässä jonkun aikaa olikin seesteisempää. Nyt tuntuu taas että kaikki lähitienoon neitoset on alottanu juoksunsa. Eikähän juniorin pään sekottamiseksi muuta tarvita.
Ei riitä että se pitää dieettiä, on levoton ja mouruaa, vonkuu ja piipittää, vaan nyt on tullu mukaan kuvioihin jo ulvominenkin. Aamulla kun valmistauduin ulos lähtöön kasaamalla päälleni vaatekerroksia, mikä ei mittarin näyttäessä miinuksia 22 ihan nopsaan käy, se nuoren herran mielestä tapahtui aaaiivaan liiiiian hiiiitaaaasti. Siispä istahti naulakon alle ja ulvoi kaula kohti taivaita. Moista kun vaatteita ylle riipiessäni päivittelin, Arttu puolestansa istui keskellä eteisen lattiaa naamallaan sellanen ilme että huoh kukahan tuota joutuu koko päivän pitkän kuunteleen…
Piippailee lenkilläkin, niiden hajujen äärellä. Ja parvekkeella eilissä iltana tämä piippaaja vonkui alatietä kipittäneen kääpiöpinseriPOJAN perään. Taitaa hormonit tosissaan jyllätä. Illalla ei ruoka kelvannu. Käväs vaan haistelemassa ja närppi pinnalta parit nappulat, ja siirtyi vinkuen eteiseen vartoomaan ulos pääsyä. Tänä aamuna taisikin sitten nälkä pahasti kurnia mahassa kun edellisen aterian söi vuorokautta aiemmin. Ennen kuin ehdin muonitushommiin, ehti kaveri jo tovin istua keittiössä kippoansa odottamassa. Mitä ei yleensä tapahdu.
Onneksi Arttu ei sekoa. Ainakaan hajuista. Ei ole ikänänsä seonnu. Kyllähän sekin ulkona hajuvanojen perässä rynnii unohtaen kaiken muun ja kuulematta yhtään mitään, mutta sisätiloissa seniori sentäs käyttäytyy normaalisti. Unohtaa hajut sillä hetkellä kun kotia tullaan eikä niillä sen enempiä päätäsä vaivaa.
Jos ei olis näin paljon pakkasta, meidän lenkit oliskin yhtä haistelua. Pakkaskeli kuiteskin hillitsee eikä jätkät pitemmäksi aikaa välitä jäädä tuoksuja tutkimaan. Tuntuu kai se pirtsakka pakkanen niidenkin kuonoihin. Hyvä siis on että on pakkasta. Toisaalta, jos olis vähemmän pakkasta, pystyttäis tekemään pitempiä lenkkejä mikä osaltaan rauhottasi Iipankin levotonta mieltä.
Noh, onneksi tämä on ohimenevä kausi ja loppuu. Ennemmin tai myöhemmin. Ja alkaa uudestaan kun joku neitosista taasen juoksunsa alottaa.
Pojat on poikia...
2 kommenttia:
Oi ja voi Iippaa :). Taitaa olla nämä sisarukset aika hormonihyrriä, ainakin tällä parin otoksella. Meillä tosin onneksi (toivottavasti) takanapäin pahimmat elkeet. Voimia teillekin tulevaan, jälkeläisten toivossa kun tuskin on vastaavaa leikkauksen tuomaa helpotusta luvassa...
nojuu, kyllä hormonit velipojalla hyrrää välillä aikalailla, nyt näyttäs tosin pahin kausi olevan takanapäin, toistaiseksi... Mutta eiköhän tässä kestetä, huumorilla. Ensin on todentotta katottava jälkeläishommat, ehkä sitten joskus myöhemmällä iällä voidaan hakea helpotusta piippaukseen... :)
Lähetä kommentti