Tänään ajettiin Lahteen silmäpeilaukseen. Per Axelson oli silmiä tutkimassa ja totesi Iivarin silmät terveiksi.
Samoin sisko-Fiian ja muiden Nean koirien keitä mukana oli, hienoa!
Nyt voidaan jatkaa Iivarin jalostussuunnitelmia, taitaapa Nealla jotain sen varalle jo ollakin;) Perästä kuuluu.
Pitkä reissu, tai matkan puolesta lyhyt, mutta ajallisesti pitkä. Heli ja Tyyne tuli meille viiden huitteissa, ja kotia palattiin puoli yhdeksältä. Koiria joukkotarkissa oli lähes 80 joten senhän voi arvata että odottamista, odottamista ja odottamista riitti. Arttu oli mukana matkassa ja päivysti autoa sillä aikaa kun oltiin tutkittavana.
Liekö pitkän päivän (kun nyt kun äitee on lomalla niin eihän täällä saa edes päivällä nukkua...) ja illan rasitus Iivarilla painanu mieltä vai mikä, vaiko kenties verensokerin heittelyt kun ei ollu taas suostunu vuorokauteen syömään mitään, mutta poikien syötyä iltaruokansa oli pieni tilanne päällä. Kuten aina, ja yleensä yhteistuumin, jätkät syötyänsä putsaa matolta sille mahdollisesti tippuneet ruoan muruset. Nyt ei sitten Iipalle sopinutkaan että Arttu kehtasikin tulla Hänen puolelleen mattoa. Kävi rähinällä kiinni Arttua niskaan. Arttu kestää aika paljon muttei sentään kiinni käymistä joten vastasihan se tuohon. Olin juuri tiskaamassa poikain kuppeja ja eikun komentamaan ja irrottamaan niitä. Eihän siinä mitään ehtinyt sattua, kamalaa meteliähän nuo vain pitivät, paitsi että poikien niskoista tarratessani vedin omalla kynnelläni vasempaan etusormeen ilkeän haavan. Arttu lähti tilanteesta heti pois, mutta Iivari oli vielä valmis isoveikan haastamaan, silmät leimuten kyttäsi sitä ja urisi. Sillä kestää aina hetken että tokenee. Vielä kun istuttiin partsilla Iippa tuijotti Arttua kärttyisenä, sen mielestä Arttu ei olisi saanut edes hengittää. Ja käyskenteli olkkarissa kuin maailman herra. Taisi olla täysi väsymysveetutus junnulla päällä. Arttu onneksi on aina se rauhoittava osapuoli eikä yhtään sellainen tulisielu kuin Iivari. Ei lähde ehdoin tahdoin tilanteeseen uudestaan. Istui nytkin ja katseli taivaita, eikä vahingossakaan vilkaissutkaan Iivariin päin. Laantui se Iipankin musta hetki sitten hetken kuluttua. Nyt ovat molemmat unilla, eivät tosin tällä erää vierekkäin.
Harvoinhan näitä meillä onneksi sattuu, yleensä kun nuo elelevät sovussa ja yhteistuumin touhuavat. Joskus harvoin on joitain tilanteita, juurikin kun on ollu tällaisia väsyttäviä ja rasittavia tapahtumia, joiden jälkeen Iivarilla menee hermo ja se jätkä kyllä näyttää sen. Ei siinä sillon tarvii kun Artun astua askel väärään suuntaan, yleensä juuri liian lähelle Iipan ruokapaikkaa.
Iippa on vähän kuin äiteensä, enimmän osan aikaa lepposa luonne, mutta sitten kun hermo menee niin se menee totaalisesti ja se näkyy ja kuuluu, mutta sitten onneksi tyyntyykin nopeasti;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti