Uneliasta oleilua

Taivas on pilvessä ja maisema ankean harmaa, vettä tihuttaa, tuuleekin. Rapa roiskuu ja lätäköt lotisee. Siellä missä jää ei ole vielä sulanut tien pinnalta on armottoman liukasta. Nyt se alkoi se kuratassujen ja -partojen jynssäys:( No turhaa energianhukkaahan se on valittaa asioista mihin ei mitenkään pysty vaikuttamaan, mutta minkäs sitä ihminen luonnolleen voi vaikka miten positiivinen muuten olisikin. Että kyllä tämä ottaa päähän. Ei paljoa huvita ulos kuonoansa pistää, onneksi sentään on jonkun kerran päivässä pakko. Hyväähän se vaan tekee pieni happihyppely, kurankin keskellä. Talvea on ikävä! Mutta toisaalta, eiköhän lämmin ilma ja vesisateet pikaseen tee selvää lopuista lumista (vaikka onhan noita aika kasat varsinkin siellä mihin niitä on muualta kuskattu) ja sulata vimosetkin jäät teiden pinnalta. Toivotaan!

Johtuuko sitte tuosta kelistä vai mistä, mutta mulla on koko viikonloppu menny unenomaisessa olotilassa enkä oikein ole saanu itteäni hereille lainkaan. Eli kivasti viikonloppu hurahtanut horroksessa ohi;) Iivari näköjään elää vielä talviajassa kun on vasta puoli kahdeksan aikaan alottanut herättelytoimensa. Joten onneksi on saatu sentään nukkua ihan kunnon yöunet (ja vähän päivälläkin...).
Mitäköhän muuta tässä sitten on tehty, paitsi lekoteltu. No ei juuri paljoa. Lenkit on kyllä jääny turhan vähäisiksi. Paitsi ettei muakaan tuolla kamalasti houkuta aikaa viettää, niin mietin tässä että onkohan Artustakin iän myötä tullu sellanen hienohelma ettei kurassa ja märässä kävely innosta. Eilenkin kun päivällä oli hyvä tarkoitus tehdä pitempi lenkki, niin herra jo alkumatkasta parissa risteyksessä pysähtyi, ja osoitti mieltään että mä en tuohon suuntaan lähde. Ja niin sitä tultiin aika pikaseen kotiin. Eikä nyt aamulla paljon pitempää tehty.
Pojatkin on siis enimmäkseen vaan lepäilly. Vaikka kyllähän niiden arkipäivien rutiinin hyvin huomaa muutenkin viikonloppuisin. Silloin kun mitään ihmeitä ei päivällä ole, niin nuohan hyvin kyllä nukkuvat ja vasta illemmalla heräävät touhuumaan.

Päivän piristykseksi kaivoin pari vanhaa kuvaa, taitaa olla tammikuulta. Arttu intoutui iltana eräänä nutuuttamaan Maxia mikä on aika harvinaista. Maxi, Artun aikanaan Lahen näyttelystä voittama ROP-palkinto, on tämän talon ainoa pehmolelu nykyään, silmäpuoli tosin ja taitaa rassukan korvatkin olla vähän kärsineet Iivarin hellässä eli välillä vähemmän hellässä huomassa. Muista pehmoleluistahan Iivari penskana teki selvää suolistamalla jokaisen vuorollaan. Uusia en ole ostanut, vanhat sukat ja pyyhkeet ajaa saman asian.
Paljon ei Arttu enää leiki. Äskenkin kun eteisessä Iivarin kanssa heiteltiin leluja ja leikittiin vetoleikkejä, Arttu istahti mun eteen hierottavaksi. Ei kiinnosta vanhempaa partaa lelun perässä huitelu. Niin sitten toisella kädellä hieroin Arttua ja toisella heittelin nuoremmalle naruleluja, mitä milloinkin se keksi eteen tuoda.
Artun suosikkileluja on aina ollut pehmolelut. Mutta se vaan hellästi niitä hali ja nutuutti eikä repinyt, ja ne kestikin sen käsittelyä hyvin. Kunnes tuli nuoriherra ja teki jokikisestä selvää jälkeä. Usein ei Arttu siis Maxillakaan leiki, on suosiolla antanut sen Iivarin hoiviin. Mutta joskus se iskee hellyyskohtaus vanhempaankin ja silloin pitää Maxia halia. Ja Iivari on ihmeissään.