Kuinka voi olla että kaksi työpäivää riittää viemään kaiken sen virkeyden minkä viikon (tai itse asiassa puolentoista kun jo pitkäperjantai oli vapaa) loman aikana on nukkumalla, lepäämällä, rentoutumalla, ulkoilemalla, liikkumalla, ystäviä tapaamalla ja tekemällä niitä mieluisia juttuja eikä mitään tylsiä pakkopullia, hankkinut? Mihin mustaan aukkoon se katoaa??
Koirien ja itseni muonituksen jälkeen istuin hetken aikaa sohvalla. Ei olisi pitänyt, ei syödä eikä kai istuakaan, alkoi nimittäin ramasemaan niin maan perusteellisesti. Vaan ylös ja uloshan, vaikka vaan lyhköseksi aikaa, se oli ittensä punnerrettava kun kaksi tuijottavaa ruskeaa silmäparia niin vaati. Ja kuten yleensä, niin vilpoisen raikas kevätsää virkisti kummasti ja sen sijaan että olisin kävelyttänyt pojat vaan sen pakollisen matkan että saavat hätänsä tehtyä, päätinkin selättää väsymyksen ja kiepauttaa oikein reippaan lenkin. Ja niin teimme. Tosin ei tää uupumus totaalisesti mihkään hävinnyt, välillä autuaasti haukotellen taivalsin poikien vanavedessä. Tuloksena kuiteskin reilu tunti ja viitisen kilometriä, mihin siihenkin olen tässä nuukahtaneessa olotilassa tyytyväinen. (Täältä muuten pystyy tsekkaamaan kuljetun matkan pituuden, tai suunnittelemaan reitin valmiiksi.)
Muut varmaan sadattelee toukokuun alun viileitä kelejä. Me ei. Meille tämä sopii passelisti, jaksaa kunnolla liikkua. Paitsi että välillä soisin nakustereiden liikkuvan vieläkin ripeämmin, vaan kun ne ihanaiset tienvarren tuoksut ei jätä poikia rauhaan ja pakollisia pysähdyksiä tulee tuon tuosta. Eivät ole ihan mieltäneet sitä että alkumatka kuljettaisiin haistellen ja nuuskien ja sitten pikkuhiljaa kiristettäis tahtia ja lisättäis vauhtia ja unohdettais muu vouhotus. No, tänään en jaksanut tuota vaatiakaan, paitsi ajoittain patistin nostamaan parrat heinikosta ja kääntämään kuonot menosuuntaa kohti kun halusin tehoa askellukseen.
Ihmeen vähän oli ketään liikkeellä. Ihan riittävästi kuitenkin nähtiin fasaaneja, rämiseviä potkulautoja, rullaluistelija sauvoinensa, juoksijoita, jokunen koirakin… Pojille tuuli suotuisasta suunnasta eivätkä suuremmin intoutuneet muita liikkujia kommentoimaan. Joskus näinkin. Vaikka ainahan vähän täytyy reagoida, ainakin jommankumman. Onneksi eivät kumpikaan reagoineet siihen kilpafillaroitsijaan joka melkein pääsi yllättämään. Yhtään en kuullut. Noi kilpapyörät kun ei pidä ääntä senkään vertaa kuin tavalliset. Arttu onneksi katsoi taakse ja sitten mua sen näköisenä että ihan yksin ei kuljeta. Vilkaisin olan yli ja sieltä tuli mies fillareinensa. Ei suvainnut kelloa kilauttamalla lähestymisestään varoittaa (miksiköhän se on kaikille pyöräilijöille niin pirun vaikeeta..?), mutta sen verta fiksu oli tämä tapaus että hiljensi sentään reippaasti vauhtiaan kun ohitti meidät. Eivätkä pojat sanoneet mitään, siivosti kulkivat tien oikealla laidalla. Korvat oli siis näköjänsä sattunut tällä kertaa mukaan matkaan, kuuntelivat ja tottelivat napakoita kieltoja vaikka jotain kiihtymystä aiheuttavaa olikin näköpiirissä. Kiitokseksi siitä tietysti odottivat istuen myös saavansa palkkaa. Ja saivathan ne:)
Huomisilta kuluu UKUn kaupunkitreenien merkeissä. Kun jätetään autot aseman viereen josta lähdetään etenemään pitkin kävelykatua, aion pitää molemmat koirat mukana koko ajan. Katotaan mitä siitä tulee, saadaankohan aikaiseksi minkälainen härdelli;( Mitään rivitreenejä ei tehdä, pariliikkeet ei taida häiriössä onnistua vaikka eteistokossa mallikkaasti meniskin, mutta noillehan on kyllä riittävän hyvää harjoitusta jo olla (tai yrittää olla) siivosti kun on paljon koiria ja kaiken sortin muuta häiriötä vieressä. Eli siedätytään ja taustapiruillaan muiden tokoillessa, nakkipalat taskussa. Toivottavasti on sen verran hyvä ilma että ihmisiä Jannen terasseilla riittää, saisivat kerrankin ihan ilmaista viihdykettä:=)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti