keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Jotakin vähäsen

Pimeä voi olla vieläkin pimeämpi. Sen totesin eilen. Jouduttii tekemään ihan hölmöt lenkit. Katuvalot oli pimeinä siellä täällä. Eli täysin totaalisen pimeetä pitkiltä pätkiltä. Siihen suuntaan risteyksessä suunnattiin missä valoa näky. Ei huvittanu extreme-lenkkeily säkkipimeässä, pimeänä ajavien pyöräilijöiden ja muiden pimeiden kulkijoiden seassa. Joten parin korttelin kierron jälkeen lähettiin kotia kohti.
Ulkona pyrähdyksen kruunasi sitte pimeyden puskista eteen hypänny pupu. Joka ei ollu moksiskaan snautserien jahtihaukuista. Päinvastoin. Kiusasi kiihkoilijoita. Ja sitä joka niiden remmejä epätoivoisesti puristi (onneksi on refleksit tallella…). Pomppi lyhkösesti etiäpäin, pysähtyi ja katteli taakseen ja jatkoi taas pomppimistaan. Ja taas pysähtyi… Pupuparrat pomppi siinä vaiheessa lähes takatassuillaan, ja piti kamalaa volinaa. Eikä haitannu jätkiä että henki tuskin pihisi. Pakko oli pitää nyörit tiukasti käsissä, hyvin lyhyellä.
Että oli taas rentoa menoa:) Onneks oltiin melkein kotipihalla. Pääsi taluttaja parvekkeelle itteksiänsä puhisemaan. Meinas nimittäin lentää taivaan tuuliin muutamana päivänä jopa kelpo menestyksellä harjoitettu millan-mainen tyyneys ja rauhallisuus.

Tänään sitten. Sää suosi ja valotkin paloi, ainakin meidän reitillä. Hyvä niin, ei tarvinnu taskulamppua mukaan ottaa. Mutta. Tiet oli liukkaat. Vasta tossa jonkun matkan kulettua totesin, enkä sitte viittiny enää kääntyä kotio vaihtamaan icebugeja. Olisi ehkä pitäny... Köpötellen kun kuljin niin sujuihan se. Kunnes... Kaikkeen pitäisi muistaa varautua. Aina. Ainakin eli varsinkin sillon kun mitään vähiten osaa odottaa. Varsinkin eilisen kokemuksen jälkeen. Siinä samassa kun sain itteni siirrettyä ruohikolle yleisen turvallisuuden vuoksi, niin mikäs muu siellä pimeydessä vaani kuin pupu. Viuh lähti pupu ja viuh-viuv jätkät perään yhteistuumin. Oli muutaman hihnasentin päässä ettei ote lipsunu ja snakut olisi kerrankin päässy pupun kyytiin. Kova EI höystettynä prkleellä raikasi, ihan turhaan tosin. Noin koirien kannalta. Onneksi taas ne refleksit toimi ja sain sekä pidettyä remmit hanskoissa että itteni pystyssä. Ja koirat rauhottumaan. Tosin vikinällä protestoivat, epistä kun ei koskaan saa tehä sitä mitä haluis...
Suht kelpo lenkki sitte kuiteskin päästiin tekemään. Liukkaudesta huolimatta.
Vaan mistäköhän se johtuu että jos muu lenkki sujuukin hyvin ja ilman suurempia häslinkejä (lukuunottamatta muutamaa pupun perään säntäilyä) niin sitten viimeistään kotipihalla pitää reuhata. Onkohan näillä joku sisäänrakennettu mittari että ainakin ton ja ton verran pitää lenkin aikana ääntä päästä. No, onhan se tietty hävytöntä että muut koirat kehtaavat ja uskaltavat snautserien pihalla kulkea...

Mutta, nyt on suljettava kone että saan suljettua silmät. Alkaa taas kirveltää pitkän päivän rasitukset. Tuntui jo kotimatkalla autossa kun pimeän läpi tiiraili vastaantulevaa liikennettä, ja niitä pimeitä pyöräilijöitä ja muita mustissaan kulkevia.

Hyvää loppuviikkoa, kohta se taas on viikonloppu!

Ei kommentteja: